maanantai 11. elokuuta 2014

HYVÄÄ JA KAUNISTA

Paluumuuttajatar pyörii arjen imussa. Se on pyörre, jossa vilisevät nimet, paikat ja toistaiseksi hieman jäsentymättömät asiat. Remontti jäi justiinsa niille sijoilleen, joissa se töiden alettua oli. Rauhassa on saanut myös maata purkaamattomat laatikot kellarissa ja varaston hyllyillä. Lukemattomat blogit odottavat arjen taukopaikkoja. Pyykkihuolto takkuaa ja perhe ei voi käsittää, kun paidat ei olekaan silitetty, ruokaa ei ole tehty ja jääkaappi on taas tyhjä. Koti ei olekaan enää täyden palvelun talo. "Muista sitten, että sinä olet meidän äiti," tuumaa esikoinen, kun erehdyn miettimään, että ehtiiköhän tässä joskus vielä kuntoaankin pitämään yllä? Työssäkäyvät äidit ei ilmeisesti kuntoile, vaan niiden pitää rientää töistä kiireellä kotiin tekemään kotityöt?


Kohottaahan se pikkuisen kuntoa se paikasta toiseen pyöräily. Samalla saa prosessoida ja tehdä huomioita. Se on kai sitä niin kutsuttua työssä käyvän äidin omaa aikaa? Suomen kesä on ollut meille silkkaa auringonpaistetta ja poutapilviä. Ennen kuin tulee syys ja sateet, on kai hyvä listata asioita, joiden Paluumuuttajatar on kokenut olevan hyvää ja kaunista.


Luonto. En muistanutkaan olevani näin luontoihminen. Nyt kun se vyöryy ylitseni aina ulos katsoessani tai astuessani, muistan sen hyvää tekevän vaikutuksen. Voi miten iloitsenkaan ikkunaan vilkuttavasta merestä ja joesta koskineen. Miten kaunis on koivu, kesän kukat ja pihan omenapuut. Kuinka hauskaa on osua samaan aikaan pihalle fasaaniperheen kanssa. Miten kutkuttavaa on suunnitella omaa puutarhaa. Nimimerkillä: Lavakaulukset on hankittu, kuinka malttaa ensi kevääseen?


Palvelu. Vai ei Suomessa muka palvelu pelaa? Me olemme miehen kanssa haltioituneet siitä tietotaidosta, jota olemme saaneet osaksemme. Mies jututtaa DNA:n poikia kaupassa ja käytäville kasatuissa kojuissa ihan siitä ilosta, että saa heiltä niin asiantuntevia neuvoja ja hyvää palvelua. STARK:in maaliosaston naiset kääntävät suumme hymyyn heti kauppaan astuessamme. Neuvoja tulee asiantuntevasti ja ilman hoppua. Kaupassa tiedetään tuotteesta ja vastataan kärsivällisesti asiakkaan kysymyksiin. Verotoimistossa ja vakuutusyhtiössä palvellaan ja tyhmiä kysymyksiä ei ole. Asiakas ei ehkä ole aina oikeassa, mutta ainakin hänen mielipiteensä tulee kuulluksi, eikä hänen ylitseen kävellä. Puhelinpalveluun soitto on ilo, kun huomataan, että sielläkin asiat oikeasti tulee hoidetuksi, jämptisti ja asiallisesti. Turkissa sitä jo meinasi uskoa siihen, että asiakas on aina väärässä ja turha kysyä, sillä myyjä harvemmin tietää mitään. 


Liikenne. Voi mikä riemu täällä onkaan lähteä liikkeelle. Joka paikkaan on alle kymmenen minuutin matka. Ei liiemmin muita tiellä liikkujia. Pääsee autolla, pyörällä ja kävellen. Ei ruuhkia, ei hullusti poukkoilevia kanssa kulkijoita, ei läheltäpititilanteita, ei tööttäileviä kärsimättömiä kuskeja takapuskurissa roikkumassa. Tai no, olihan nyt sentään kerran. Minussa nimittäin alkaa ilmentyä selkeää suomettumista ja refkeksini pääsivät kerran liikennevaloissa herpaantumaan. Valo oli vaihtunut vihreäksi ilmeisesti jo jonkin aikaa sitten, kun takanaolija sai lopulta tarpeekseen ja tööttäsi. Katsoimme miehen kanssa hämmäntyneesti toisiimme. "Katsos vain, täälläkin tööttiä käytetään," tuumasi mies. Liikkeelle lähdettyäni huomasimme takanaolevan tööttäilijän kääntyvän ja kurvaavan läheisen turkkilaisen pizzerian pihaan. Turkkilainen pizzakuskihan se siinä. Kyllä nauratti.


Ruoka. Kyllä me olemme nyt syöneet Suomea suihimme. Ensin meni marjat. Sitten ruisleivät, pullat, munkkipossut, irtonamit ja salmiakit. Juustot, hapankorput, possut ja makkarat. Jäätelöt kaikissa lajeissaan. Karjalanpiirakat ja munavoi. Uudet perunat, Muumilimsat ja Fasu-palat. Eihän se ihme ole, että me suomalaiset olemme ylipainoista kansaa. Jotakin estoahan tässä kohta olisi ruvettava itselleen laittamaan ja muistettava, että ei se ruoka sieltä kaupasta mihinkään katoa. Kaikkea ei ole ainakaan pakko syödä tänään. Milloinkahan sen sijaan totun yksittäispakattuihin munakoisoihin? Lakkaan kaipaamasta vihannesportulakkaa? Muistan, että yufka pitää hakea kaupungin erikoisliikkeestä? Ja en enää halua tarkistella pizzapaikan puhelimessa tilausta vastaanottavalta henkilöltä, että onko hän turkkilainen, vain päästäkseni puhumaan sillä toisella kielelläni? 


Koti. Oma koti on turhan kallis, mutta rakas. Voi miten nopeasti kiinnyinkään tähän Taloon. Miten mukavaa tänne on palata viikonlopun reissulta ja työpäivän jälkeen. Kuinka kellarin tunkkainen tuoksukin voi muuttua omaksi. Miten ihanaa on kurvata siitä romahtamassa olevasta portista pihalle. Istua oven pieleen suunnittelemaan vihannesmaan paikkaa ja ajamaan marjavarkaissa olevia räksiä taivaan tuuliin. Haistaa piipusta tulevan savun tuoksu ja kiivetä saunan lempeisiin löylyihin. Kuulla mummon ääni pihalta, kun tulee huhuilemaan lapsia uimaan. Tietää, että ovat nyt tässä, lastemme elämässä, meitä lähellä. 


Katsopas Pepiseni, penkkihän oli juuri kuin terassille tehty. Kupit ovat tulossa, kotvasen kestää vielä:).

Kynät on teroitettu ja reput pakattu. Aamulla lähdetään koulutielle. Pienempien kanssa kävellään lähikouluun. On tutustuttu opettajaan ja saatu taas yksi elämän bonus. Mieheni sisko perheineen löysi näet uuden kodin melkein meidän naapurista. Remontti on sielläkin alkanut, serkut vaihtaneet tähän kouluun ja saavat huomisesta alkaen kulkea yhteistä koulutietä. Leikkikaverit on siis lähellä ja matka talosta toiseen  sujuu juosten tai pyöräillen. 

23 kommenttia:

Carola Lehtonen kirjoitti...

Vaikuttaa todella siltä, että olette solahtaneet arkeen ja ihan tuppasi naurattamaan havaintosi tuosta naisen omasta ajasta työpäivän päälle? heh, -niin joskus arki vie niin mennessään, että illalla huomaa yks kaks , että mihin se tämäkin päivä katosi? Eikös vaan olekkin kiva huomata, että huomaa luonnon, äänet ja tuoksut ihan uudella tavalla eri ympäristössä ja ne maut...joita ilmankin pärjää, mutta ah miten hyvältä esim tumma leipä maistuu reissun jälkeen...teillä tuo "reissu" kesti kuitenkin sen 13-vuotta, joten ihmekkös tuo, että makuhermoja kutkuttaa;)Mukavaa koulunalkua perheenne koululaisille!

Anonyymi kirjoitti...

Voi Sinua ! Sitähän se elämä on - arjen imua ja huisketta !

Työmatkapyöräily on minunkin juttuni ! Todellakin se on sitä "omaa aikaa", jota ihmiset niin kovasti kaipaavat; joskus mietin kuitenkin, että "omaa aikaa" - mistä ? Työstä ? Perheestä ? Elämästä ?

Mutta työmatkat kun pyöräilee, saa aikaa ajatuksille, joskus voi polkea pois pahaa mieltä tai kiirehtiä iloisena, kunto kasvaa ja säästäähän se luontoakin...

Täyden palvelun talossa voi jatkossa varmaan jakaa töitä ? Eihän äidin tarvitse kaikkea tehdä ? Eihän ? Silitysrautaa oppii kaikki käyttämään !

Ihanaa ja Iloista Arkea ! t: Tiina

Lapsille - Hauskoja koulupäiviä !

Satu kirjoitti...

Voi miten tuttuja ajatuksia! Näitä kaikkia minäkin olen Suomeen tultuani ihastellut, ja ihastelen edelleenkin. Luontoa eniten ja kotia vähiten. :-)

Pepi kirjoitti...

Uskotko jos sanon, että piti hommata tämä pikku mökkeröinen huomatakseen taas nuo samat asiat!
Paitsi tietty vesielementti puuttuu täältä, taivas saa pitää siitä huolen - nytkin ripottaa pikkuisen.
Kerrostalossa eläminen on niiiiiiin toista!
Me onnelliset :)

Penkkihän on kuin tehty tuohon!! Uskomattoman hyvä :D
Ja kipposet tulee kun tulee...

Voihan elämä kirjoitti...

Ihanasti kerrottu Suomesta, melkein iski koti-ikävä! Nuo ruuat kyllä varmaan tulee nyt uniinikin, kamala nälkä yllätti lukiessani luetteloa... No, ensi keväänä tulemme pojan neuvolan vuoksi ja sitten syödään :)
Liikenne on varmasti yksi parhaista puolista Suomessa, sitä ei edes tajua suomalaiset kuinka hyvin siellä on asiat siinä suhteessa. Ei kamalia ruuhkia ja ei TORVI SOI kokoajan, milloin vinkkinä ja milloin vihaisena...mutta aina soi!
Luontoa en vielä kaipaa, kun on niin paljon uutta nähtävää...ehkä koirien kanssa metsässä kävelyä hiukan...täällä kun ei saa olla missään rauhassa

Anonyymi kirjoitti...

Älä ihmeessä luovu omasta ajasta kuntoiluun ja harrastuksiin. Kyllä se perheekin hyväksi koituu, ajallaan ja tavallaan. Organisointia, työn jakoa, täydellisyydestä tinkimistä . . Et sinäkään voi itseltäsi ihmeitä odottaa.

Hengästyneitä olette varmaan kaikki, isoja muutoksia kun käytte läpi joka ikinen. Tosi lyhyen aikaa olette Suomessa vielä ehtineet olla. Jokunen viikko ja kuukausi eteenpäin, niin eiköhän elämä ala olla uomissaan. Tsemppiä koululaisille ja työmuurahaisille. Anisi

Petra kirjoitti...

Voi hyvalta kuulostaa, Suomen kesainen luonto on kylla kaunis, liikennetta kestan taalla kun en aja autoa, kauhulla jo ajattelen itsekin miten tulevaisuudessa yhdistaa työ ja koti jos työpaikka löytyy....apua, kerro sitten tarkemmin kuinka se onnistuu :)

A kirjoitti...

Hienoa että olette asettunut sijoillenne, ja lähes kaikki tuntuu ihanalta:)

Se oma aika on itse otettava jostakin, perhe töihin, ja vaatimustasoa voi hieman laskea!

Ihanaa viikkoa sinulle & perheelle!

♥♥

Mari Jalava kirjoitti...

Hieno positiivisuuskirjoitus. Tekee hyvää välillä lukea myös tällaista. Niin helposti unohtaa nämä arjen luksukset. Mukavaa arkea teille!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Kirsi: Olen niin tottunut siihen, että minulla oli päivällä omaakin aikaa, että nyt ottaa vähän tiukille. Ehkä tähän tottuu ja ehkä lapsillakin alkaa omat harrastukset, jolloin äitikin voi livahtaa omiinsa?

Tiina: Ei tarvitse äidin tehdä kaikkea, mutta saavutetuista eduista voi olla vaikea luopua. Ja äidin ongelma on se, että hän haluaa kaiken olevan tehty hänen tyyliinsä ja hänen tarkkuudellaan.

Satu: Minusta taas käynti Prismassa on jatkuvaa juhlaa. Tänään taas raahasin koesyöntiin vaikka mitä jäätelöä. Kuntoilu olisi siis todellakin tarpeen aloittaa…

Pepi: Kyllä vaan, vaikka olihan minulla siellä oma terassipuutarhani. Mutta eihän se ole sama, kun uimaranta lähes takapihalla ja ikkunan vieressä humisevat koivut.

Kolme Vuotta Turkissa: Onhan sitä luontoa siellä teidänkin lähellä. Minulle Istanbulin henkireikä oli laskeutuminen Bosborin rantaan. Ja Turkissa nautin vuorista, rannoista yms.

Anisi: Minä en itseltäni liikoja odotakaan, mutta nyt taitaa olla odotuksia tällä jälkikasvulla. Pitää siis yrittää päästä heidän ja omien odotusten kanssa tasapainoon.

Petra: Kerron varmasti, nyt se onnistuu aika huonosti. Kotityöt ei oikein edisty.

Aili: Mutta mistä sitä rimaa lasketaan. Minä en halua laskea kodin siisteydestä enkä ruoan tasosta. Eikä unen määrästäkään voi loputtomasti nipistää.

Mari: Mietinkin, että voiko tämä joskus tulla arkipäiväiseksi? Vaikea uskoa.


Jael kirjoitti...

Miten ihania juttuja oletkaan löytänyt Suomeen muutosta. Suomessa asioiden järjestely onkin niin helppoa ja varmaankin Turkkiin verrattuna ihan ilokin.
Onpa teillä siellä Kotkassa kaunista,ihan tuntematon paikka minulle.
Ja ihana ilonaihe tuo lähisukulaisten muutto vierelle:)

Anonyymi kirjoitti...

Annat nyt ehkä vielä hiukan turhan ruusuisen kuvan suomesta. Kyllä minä ainakin kuulen autojen tööttäilyä joka kerta kun kuljen vähänkin isommalla tiellä, ja usein ihan ''normaali'' teilläkin. Nuorempi sukupolvi on oppinut tööttäämään, sen sijaan keski-ikäisissä olen huomannut varovaisuutta, mistä lie johtuu.

Anonyymi kirjoitti...

"Olen niin tottunut siihen, että minulla oli päivällä omaakin aikaa, että nyt ottaa vähän tiukille. Ehkä tähän tottuu ja ehkä lapsillakin alkaa omat harrastukset, jolloin äitikin voi livahtaa omiinsa?"

Olet tottunut luksus-seurapiirirouva elämään. Mutta useimpien naisten todellisuus on toinen. Taitaakin sinun olla perheessänne kaikista vaikeinta totuttautua uuteen elämään ja uuteen todellisuuten. Luulin että lapset tulisivat joutumaan koville kouluympäristössä, sillä suomalaisissa kouluissa on kova ilmapiiri, jossa lapset kokeilevat mitä uudet tulokkaat kestävät.

Aikaisemmin sinulle jäi aikaa kävellä, pitää seuraa ja uneksia. Elmä on pantava täysin uusiksi jotta teidän perhe pysyy kasassa ylipäätään. Kotihommia on jaettava kaikille. Joka sunnuntai pidätte perhekokouksen ja listaatte ilmoitustaululle jokaisen kotihommat seuraavalle viikolle. Teette ruokalistan yhdessä, jolloin jokainen saa mieliruokaansa kerran viikossa. Ei mitään gourmè-ruokia vaan helposti valmisetttavia jonka valmistuksessa kaikki voivat olla mukana.

"Ei tarvitse äidin tehdä kaikkea, mutta saavutetuista eduista voi olla vaikea luopua. Ja äidin ongelma on se, että hän haluaa kaiken olevan tehty hänen tyyliinsä ja hänen tarkkuudellaan."

Mitä etuja sinulla on noista tehtävistä? Ei mitään, minun ymmärtääkseni. Itseäsi vaan ajat takaa. Näyttää siltä kuin se olet sinä joka teidän perheessä määrää että missä se kaappi seisoo. Mies vaan kiltisti myötäilee. Annapas hieman niitten muidenkin märäätä. Ei he sinun kodissasi asu vaan yhteisessä. Kukaan ei sinua kiitä tai kunnioita sen tähden että yrität olla perfekti äiti ja kodinhoitaja.
terveisin 65v.

Anonyymi kirjoitti...

Emmeköhän me useimmat, ainakin perheelliset naisihmiset, ole jakaneet Paluumuuttajattaren tuntoja oman elämämme vaiheissa. Ja ihan vaan supisuomalaisessa ympäristössä eläneinä. Minulle ainakin on tuttua tunne riittämättömyydestä, itseni syyllistämisestä, kun odotukset - omat ja ympäristön - eivät toteudukaan. Mutta eteenpäin on menty. Kipuillen, vaatien, riidellen, tinkien, laiminlyöden, sopien, ymmärtäen, rakastaen.

Elämän ruuhkavuodet koettelevat eikä sitä helpota iso elämänmuutos. Suomi ja etenkin suomalainen työelämä on jotain aivan muuta kuin toistakymmentä vuotta sitten. Paluumuuttajatar perheinesi löydätte varmasti juuri teille sopivat elämisen kuviot. Arvostan peittelemätöntä, haasteita piilottelematonta rohkeaa asennettasi.

Minusta ainakaan ei ole neuvojaksi. Pari päivää sitten eräs lapsistani muistutti: Nyt meinaat olla taas besserwisser. Läksyä opetten, Anisi

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael: Täällä on niin kaunista, että mieli lepää jopa kaiken tämän huiskeen keskellä.

Anonyymi: Minä olen oikeiasti kuullut sen yhden tööttäyksen, ruusuista tai ei. Ehkä tässä voi olla paikkakuntaisia eroja tööttäyskäytänteissä?

65v: Oletkos nyt oikeasti saaanut sellaisen käsityksen, että olen määräilevä perfektionisti, joka alistan miestäni ja olen viettänyt 13-vuotta luksuselämää vain kävelemällä Istanbulissa ja seurustelemalla ihmisten kanssa? Vai oliko sinulla jotenkin paha mieli ja päätit vähän ojentaa mielestäsi typerää ja pinnallista blogistia päiväsi piristykseksi?

Olen tietoisesti keskittynyt näissä blogeissani päivieni mukaviin ja kauniisiin puoliin, mutta kai jokainen ymmärtää, että oikeassa elämässä me käymme työssä ja teemme monia muutakin asioita, jotka ei blogissa näy? Niin, että en oikein tiennyt että itkeäkö vai nauraa tuolle luksus-seurapiirirouvalle ja määräilevälle pirttihirmulle. Se ainakin on selvää, että et ole lähimaillakaan totuutta.

Anisi: Elämän ruuhkavuodet meillä on ollut Istanbulissakin. Tein pitkiä päiviä, mutta ilman sitovaa työaikaa. Näin ollen minun oli mahdollista nipistää päivällä puolitoista tuntia lenkkeilyyn tai kuntosaliin töiden välillä. Sovittaa kotityöt ja työt niin, että toisina päivinä hoidin enemmän kotia ja toisena tein sitten huomattavasti pidemmän työpäivän tai jatkoin hommia viikonloppuna. Lasten koulupäivä oli todella pitkä eli lähtivät kotoa klo. 8 ja palasivat puoli viideltä, mies oli toimistotyössä, joka Istanbulissa tarkoittaa kotiin paluuta illalla kuuden jälkeen. Olisi tuntunut hullulta, että sen jälkeen olisimme kaikki ruvenneet väsyneinä kotitöitä tekemään. Näin ollen minä passasin porukan, ihan mielelläni. Sen tähden viittasin siihen, että saavutetuista eduista on vaikea luopua. Siis lasten on vaikea luopua. Toki heistä olisi mukavaa, että äiti ehtisi edelleenkin tehdä kotityöt, mutta auttavat kyllä, kun nyt en vain ehdi kaikkea. Itseni vain on opittava laskemaan rimaa ja suostuttava siihen, että lasten imuroinnin jälkeen ei kaikki olekaan ihan niin siistiä kun toivoisi. Jos se tekee minusta määräilevän perfektionistin, niin helpollahan tuo titteli sitten saavutetaan.

Nyt olen siis sidottu työaikaan kuten kaikki muutkin tästä perheestä. Siinä on hyvätkin puolensa, etenkin sitten, kun edellisen työantajan velvoitteet loppuvat. Nyt teemme näitä kahta työtä päällekkäin ja luulisin, että se kaiken muun uuden kanssa on ihan oikeutetusti väsyttävää? Mutta myös mielenkiintoista ja innostavaa. Ei siis ollut tarkoitus ruikuttaa:).

Kaikkihan me osaamme neuvoja antaa, mutta jokaisen täytyy lopulta elää omanlaisensa elämä. Väsymys on normaalia ja uuden edessä täytyy raivata tietä. Olen silti kiitollinen, että olemme päässeet tähän asti. Ja lapsetkin näyttäisi sujahtavan kouluelämään aikalailla helpon näköisesti.

Matkatar kirjoitti...

Ihanaa että olette kotiutuneet ja hauska lukea Suomihuomioista. Varmasti "uutuudenviehätystä" riittää vielä pitkälle. Minäkin olen huomannut meidän talomme myötä miten tärkeä luonto ja oma puutarha minulle on. Kyllä luonto on Suomessa ihan parasta!

Anonyymi kirjoitti...

Et todellakaan ruikuta, kaikkea muuta. Jaksamista ja luottamusta edelleen. Anisi

Anonyymi kirjoitti...

"65v: Oletkos nyt oikeasti saaanut sellaisen käsityksen, että olen määräilevä perfektionisti, joka alistan miestäni ja olen viettänyt 13-vuotta luksuselämää vain kävelemällä Istanbulissa ja seurustelemalla ihmisten kanssa? Vai oliko sinulla jotenkin paha mieli ja päätit vähän ojentaa mielestäsi typerää ja pinnallista blogistia päiväsi piristykseksi?

Olen tietoisesti keskittynyt näissä blogeissani päivieni mukaviin ja kauniisiin puoliin, mutta kai jokainen ymmärtää, että oikeassa elämässä me käymme työssä ja teemme monia muutakin asioita, jotka ei blogissa näy? Niin, että en oikein tiennyt että itkeäkö vai nauraa tuolle luksus-seurapiirirouvalle ja määräilevälle pirttihirmulle. Se ainakin on selvää, että et ole lähimaillakaan totuutta. "

Sinähän blogiasi kirjoitat. Viimeksi kirjoitit:
"Olen niin tottunut siihen, että minulla oli päivällä omaakin aikaa, että nyt ottaa vähän tiukille. Ehkä tähän tottuu ja ehkä lapsillakin alkaa omat harrastukset, jolloin äitikin voi livahtaa omiinsa?"
"Ei tarvitse äidin tehdä kaikkea, mutta saavutetuista eduista voi olla vaikea luopua. Ja äidin ongelma on se, että hän haluaa kaiken olevan tehty hänen tyyliinsä ja hänen tarkkuudellaan."

Lueppas itse mitä kirjoitat. Omista kirjoituksistasihan on kysymys ja nyt väität ettei ole "lähimaillakaan totuutta"...

Sain sen kuvan että harrastukset, mitä ne nyt sitten ovat?, olisivat tärkeimmät ja jopa lapsiasikin jahkaat harrastusten pariin, vaikka heillä on paljon totuttelemista ja sulattelemista muutossa.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta kun kirjoitat että" äitin ongelma on se että hän haluaa kaiken olevan tehty hänen tyyliinsä ja hänen tarkkuudellaan."

Ihan sinua suojellakseni ja sinun terveyttä vaalien kirjoitin ettei sinun tarvitse pitää kontrollia kodista ja perheestä. Hellitä ja lepää, ole vaan ja anna perheenjäsenten tehdä oman osansa. Vaikka kirjoititkin ettei lapsesi imurointi edes kelpaa. Hirveät on vaatimuksesi...

Hyvää jatkoa teille koko perheelle ja jaksamista.
tervisin 65v.

Anonyymi kirjoitti...

Tööttäilyssä todella on paikkakuntakohtaisia eroja! :D täällä Vuosaaressa tööttäillään vähän väliä vaikka oikeaa syytäkään ei olisi, ja ihan suomalaisten toimesta. Sitten taas vaikkapa Lahdessa kukaan ei tööttää ja liilenteessä jurnutetaan hiljaa :D

-sivusta seurailija

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Matkatar: Luonto on Suomessa parasta ja siksi en Suomessa haluaisikaan asua kaupungissa. Istanbulissa oli sitten omat juttunsa.

Anisi: Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Siihen haluan uskoa.

65.v: Sinä sait kuvan, joka on varmasti sinulle oikea ja tosi, mutta josta en tunnista itseäni, en tätä blogia enkä perhettäni. Onneksi ei kukaan lapsistani ja miehestänikään tunnistanut.

Meidän lasten ei tarvitse harrastaa, mutta jos haluavat, heitä siinä tuetaan. Minun harrastukset tulee arvojärjestyksessä viimeisenä ja sen kyllä minusta aina välillä huomaa. Etenkin tuosta vyötärön seudulta. 16-vuoden ajan olen harrastanut sen viimeisen Istanbulin puolen vuoden ajan kuntosalia ja sitä ennen sen puoli vuotta tunnin kävelylenkkejä. Hyi minua.

Jos on hirveää vaatia, että kun kerran viikossa joku imuroi, hän imuroisi hyvin, niin sitten olen tosi hirveä. Minulle kun on opetettu, että se minkä tekee, kannattaa tehdä hyvin ja sitä nyt koitan lapsille opettaa siivouksenkin osalta. Kysymys kuului, että jos oppi ei mene perille, kannattaako tehdä homma itse ja olla naputtamatta, vai miten menetellä väliaika, ennen kuin tuloksia oppimisen suhteen alkaa näkyä? Kyse ei minusta ole taidoista vaan motivaatiosta.

En nyt valitettavasti saanut kommenteistasi sitä kuvaa, että halusit minua suojella tai muutenkaan parastani, mutta yritän nyt ottaa Lutherin neuvoista vaarin ja yrittää uskoa, että olit hyvällä tuulella liikkeellä.

Sivusta seurailija: Täälläkin liikenne on kuin hidastetusta filmistä ja täysin äänetöntä. Lukuunottamatta sitä pizzakuskia:D.

Voihan elämä kirjoitti...

Minäkin neuvon: laita suodatin kommentteihin, ei pääse kaikki torvelot kirjoittelemaan ilman nimeä ;) ihmisillä ei ole oikeasti mitään elämää, joka paikassa törmää näihin tyyppeihin.

Ihania kirjoituksia ja mahtavaa että kirjoitat teidän kotiin paluusta. Jotenkin saa omatkin aivot jo alitajuntaisesti valmistautumaan paluuseen.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Kolme vuotta Turkissa: Sehän se, kun ei tiedä, että vakavissaanko näitä kirjoitellaan vai ihan vain ilkeyksissään? Meitä on niin moneksi. Ja se on niin, että anonyyminä on nykyään ikään kuin oikeus suoltaa mitä mieleen tulee ja normaalit käyttäytymissäännötkään ei silloin enää päde. Itse koitan vielä ajatella, että ei netissäkään voi kirjoittaa mitään sellaista, jota ei kehtaisi suoraankaan sanoa.

Sasse kirjoitti...

Kiva lukea paluumuuton helmistä. Saa tunteen että olette tulleet kotiin. Paljon onnea uuteen kotiin!

Liikenne taitaa olla meidän listan ykkösenä. Vaikka työmatkaa onkin melkein 60km suunta en valita kun saa painaa kaasun pohjaan ja nauttia samalla luonnosta. Jos välillä vähän hidastaa niin muistutan itseäni Istanbulin ruuhkista ja torvien tööttäilystä ym. niin johan tulee parempi mieli.

Ruokaa tosin kaipaan, mutta täältä ei sitten löydykään suomiherkkuja turkkilaisten tilalle.