VILLIÄ KAUNEUTTA

Irlantilainen elää kaikki neljä vuodenaikaa päivän aikana. Sanonta tuli tutuksi ensimmäisten päivien aikana. Tuli vettä, rakeita ja lunta, mutta vain kuuro kerrallaan. Tai sitten nautiskelimme lämpimästä kevätauringosta, joka tyynissä paikoissa sai avaamaan takkia ja nostamaan kasvot kohti aurinkoa. Neljäntenä päivänä satoi vain noin kolme minuuttia, muuten koko päivä oli silkkaa paistetta. Oli Connemaran kierroksen vuoro.

Matkan sähläykset. Ajettiin kuopuksen puhelimen päältä. Ja tänä aurinkoisena aamuna jäi huomaamatta tiessä ollut kuoppa, joka puhkaisi autosta eturenkaan. Mutta ei hätää. Viereisessä talossa asuva setä tuli hätiin. Mies sai korjaussetillä renkaan ajokuntoon ja käytiin se viereisessä kylässä vaihtamassa uuteen.  Renkaan vaihdon aikana ehdittiin katsastaa läheinen hautausmaakin ja tutustua irlantilaiseen hautakivikulttuuriin. Jokseenkin runsas.

 

 

Alkusählinkien jälkeen koko päivä olikin sitten silkkaa villiä kauneutta. Huikean hieno 100 kilometrin Connemaran kierros piti sisällään Inagh Valleyn, Kylemore Abbeyn puutarhoineen sekä huikean, riipaisevan kauniin, Sky Roadin.  Jos ei tämän päivän jälkeen ihastu Irlantiin, on jollakin tasolla tunneköyhä ihminen.

  

Lampaat oli kyllä yksi matkan kivoimmista nähtävyyksissä. Connemarassa painelivat pitkin teitä.

 

Kauniin järven rannalla sijaitseva Kylemore Abbey rakennettiin alun perin Mitchell Henryn perheen kodiksi vuonna 1871. Siitä tuli myöhemmin luostari, kun paikan ostivat ensimmäistä maailmansotaa Belgiasta pakenevat nunnat. Yhtään nunnaa emme paikalla nähneet, mutta lipun hinnalla kiersimme mielikuvittelemassa, että kuinka kaunis onkaan kesällä luostarin tiilimuurien sisällä sijaitseva puutarha. Vilkaisimme Henryn perheen entistä kotia ja kävelimme kirkkoon. Kaunista.

 

Clifdenistä lähtevä 11 km:n mittainen Sky Road oli yksi matkan kauneimpia pätkiä. Korkeuseroja on vaikea saada kuvaan. Mutta ylhäällä kuljetaan ja alla velloo Atlantin valtameri. Tie on kapea ja kiemurainen, mutta kun ei matkusta sesonkiaikaan, saa omia paikat ihan vain itselleen. Eikä tarvitse ohitella.

Pimeän tultua asetuimme yöksi Galwayhin kattojen päälle. Astelimme lähipizzeriaan syömään. Kohta naapuripöydästä kysytään: "Oletteko suomalaisia". Irlantilainen Anneli osoittautuu Suomi-faniksi. Hän osaa laskea kuuteen: yksi, kaksi, kolme, viisi, kahdeksan. Toivottaa hyvää ruokahalua. Johdattelee meitä kohti irlantilaisen elämää. Lovely.❤️

EIVÄT VOINEET KIELTÄÄ

Lentoa edeltävänä päivänä luimme uutisia Kanarian hiekkamyrskyistä. Matkan aikana tuli tietoa ensimmäisistä korona-karanteeniin joutuvista ihmisistä ja Italian tartunnoista. Ennen Irlantiin päätymistä olin kytännyt nimenomaan Kanarian lentoja ja selaillut Italian hotelleja. Monesti todettiin matkan aikana, että tulipa tehtyä oikea matkavalinta. Korona saapui Irlantiin vasta lähtöpäivänämme, joten oli todellakin siinä mielessä "tyyntä ennen myrskyä".

Sen sijaan yöllä myrsky narisutti mökkimme nurkkia ja kolkutti kattoa. Sade piiskasi ikkunaan voimalla. Lämpimän peittoni alla, suloisessa pikku mökissämme, puhuttelin Jeesusta. "Kun aiemminkin olet näitä myrskyjä nuhdellut, niin voisitko mitenkään tehdä niin meidän vuoksemme huomenna?" Aamulla katsoessani mökin ikkunasta, paistoi aurinko siniseltä taivaalta. 

 

 

 

Giant's Causewayn yli 40 000 basalttipylväästä koostuva luonnonihme oli myrskyn jäljiltä "kiinni". Kysyivät, että voisimmeko tulla paikalle toisen kerran? Ylhäällä menevälle punaiselle reitille antoivat luvan mennä, mutta rannalla kulkeva sininen reitti oli kiinni kivivyöryjen vuoksi. Eivät kuitenkaan voineet kieltää meitä menemästä, joten otimme riskin. Kävelimme rantaan ihailemaan meren voimaa ja luomisihmeitä. Miehen mielestä saatoimme olla edesvastuuttomia vanhempia, mutta jälkikäteen olimme mielissämme, kun uhmasimme kieltoja. Paikka oli upea. Saimme ihastella sen auringonpaisteessa ja ilman kivivyöryjä. Kiivetä lopulta reunustaa pitkin punaiselle reitille ja ihastella paikan vielä ylhäältäkin käsin.

Causeway Coastal Routelta siirryimme Wild Atlantic Waylle. Pohjois-Irlannista Irlannin pohjoiseen. Sadekuuroissa emme edes yrittäneet enää pysyä laskuissa. Ihastelimme vain tien varsien vaihtuvat maisemat, säässä kuin säässä. Vuoret, meren vaahtopäät, suot, lampaiden laitumet ja suloiset kylät. Maisemat oli koko ajan todella kauniita. 

 

Horn Headin karu kauneus.  Atlantti.

  

Yksi lukuisista söpöistä kylistä.

Yöpaikkaan saapuminen on aina yhtä jännittävää. Että mitä sitä onkaan tullut varattua. Luulin varanneeni meille jonkun perushuoneiston Sligon kaupungissa. Tulimmekin Golfresorttiin Sligon lähellä olevassa pikkukylässä. Ja olin varannut meille koko talon. Alhaalla keittiö, olkkari ja vessa. Ylhäällä kaksi somaa makuuhuonetta ja kylppäri.