OLEN TÄYNNÄ

Viimeistä viedään. Se tuntuu jäsenissä ja mielessä jo aamulla. Viiden jälkeen heräämme, kun kolmonen oksentaa vessassa. Taas. Voi pientä raukkaa. Unen päähän kiinni pääseminen vie aikaa ja herätyskellon herättäessä on vaikea päästä ylös. Esikoinen on taas mennyt jo. Kolmonen jätetään yksin lepäilemään. Me muut suuntaamme kirkkoon. Seurakuntamme on muuttanut siten meidän täällä olomme. Ränsistynyt kirkko Istiklalilla on vaihtunut hienoon ja käytännöllisempään tilaan. Miten omalta se tuntuukaan istua siellä veisaamassa turkin kielellä. Ja nähdä tutut ja uudet ystävät. Turkissa seurakunta eli asiat yhdessä. Jokainen tiesi mistä toisen kenkä puristaa. Ei se aina ruusuista ollut, mutta loi yhteyden. Sitä yhteyttä kaipaan. Ehkä eniten kaikesta koen kuuluneeni tähän pikkuiseen ja niin erilaiseen ja muuttuvaan porukkaan. 

Kirkkokahvit venyvät. On niin monta asiaa ja ihmistä, joiden kanssa tekisi mieli vaihtaa kuulumiset. Kutsuvat kylään, mutta on kieltäydyttävä. Yksi pieni poika makailee siellä huoneistolla yksin. Lopulta sanomme siis hyvästit ja palaamme katsomaan pientä potilasta. Matkalla törmätään niihin Istanbulin ei niin paraatipuoliin. Näemme näet kummallisen aidatun kadun, jonka ovessa on kieltotaulu. Alueelle ovat tervetulleet yli 18-vuotiaat ja tulijoille tiedotetaan, että poliisi tarkkailee aluetta. Kysyvä saa tietää: täällä työskentelee ne maksulliset naiset. Näin se on ollut sulttaanin valloituksesta lähtien. Perassa on ne kaikki "paheet": kirkot ja huorat.

Ja niin söpö mukulakatu vielä,

 joka melkein kutsui kävelemään sinne paheiden pesään.

Ja sitten tulee tietenkin Istiklalilla vastaan oranssi lammas.

Lepo on taas ollut paras lääke ja kolmonen on paremmalla ololla. Apteekista haetaan lääkkeet vaivaan ja lähdetään syömään. Mies on tullut siihen tulokseen, että perhe on paras viedä pizzalle. Muistamme käyneemme pari vuotta sitten Miss Pizzassa kuopuksen synttäreitä juhlistamassa ja sinne vie tiemme tänä viimeisenä Istanbul-päivänämme. On koko loman helteisin päivä ja jo aikaisemmin olen huomannut, että pizza on todellakin mitä parasta helleruokaa. Pizzat katoaa suihin mitä suuremmalla mielihyvällä.

Paluumatkalla käytetään viimeisiä liiroja ruokakauppaan. 

Eväitä huomiselle ja punapippuria sekä minttua kotiin.

Kolmonen kaipaa nyt vain petiin. Muut lapset ovat sitä mieltä, että voivat palata veikan seuraksi huoneistolle. Tytöt hakevat viimeiset ostoksensa ja pojat ovat jo saaneet kaikkea kyllin. Lähettävät meidät hyvin mielin vielä viimeiseksi illaksi terassille kahdestaan. Me siis miehen kanssa menemme. Olen kuullut Cihangirin 5. kerroksen (5. kat) ravintolasta, mutta omakohtaisia kokemuksia paikasta ei ole kertynyt. Paikka sijaitsee huoneistoamme lähellä, joten päätetään suunnistaa sinne auringonlaskua katsomaan. Ja kyllä kannatti. Paikka on hintava, mutta superkaunis. Ilta lämmin kuin linnunmaito. Mikä kaunis lopetus tälle lomalle.

Ulkoapäin ihan mitätön, mutta sisällä on aarre.

Tuo lattia jo itsessään vie sydämen.

Muistatteko henkilön, joka rakastaa katsoa kattoja? 

Tänään hän on sitä harrastanut ahkerasti.

Miten olisi 1600 liiran viini? No, ei nyt kuitenkaan. 

Halvemmallakin voi ihailla tämän illan.

Tahdoitte varmaan nähdä uuden mekkoni?

Olen täynnä. Istun siinä ja sanon: "Kyllä se vain niin on, että tämän kauniimpaa kaupunkia ei voi olla olemassakaan. Toinen, joka melkein pääsi lähelle, oli Lissabon." Kauneimman kaupungin mittelööni pääsee näköjään tällä kaavalla: kattoterassi, kumpuileva kaupunki ja vesi. Hyvä ruoka ei haittaa. Ja Istanbul on niistä ehdoton ykkönen. Maailman kaunein kaupunki.

Ja vielä sanon. Jos joskus vielä muuttaisin tänne, haluaisin asua täällä Cihangirissa. Emlakin sivut tietenkin tylyttävät köyhää. Halvimmat vuokra-asunnot lähtevät siitä 4000 liirasta. Ja minähän en haluaisi mitään halvinta, vaan kattohuoneiston näköaloilla ja terassilla. Mutta kuulkaa. Haaveissa ei tarvitse olla taloudellinen, realistinen tai järkevä. Eikä haaveiden tarvitse edes elää tätä todellisuutta, jota mieluiten elän taas huomenna siellä Kotkan Metsolassa. Omassa rakkaassa kodissa. Unelmien täyttymyksessä.

Kiitos sinulle Istanbul<3! Oli ihanaa!

INTIAANISTA SEURAAVA TIE OIKEALLE

Syntymäpäiväsankari on umpiunessa kuoromme aloittaessa onnittelulaulua. Aamu on joidenkin mielestä liiankin hidas. Lopulta olemme Istiklalilla aloittamassa uutta Istanbul-päivää. Siitäkin tulee varsin ostospainotteinen. Miten monta asiaa kuusihenkinen perhe tarvitseekaan. Ja jos ei tarvitse, ainakin haluaa saada. Kolmoselle uikkarit, kuopukselle kengät, kakkoselle farkut ja esikoiselle takki. Kanaa KFC:stä. Pöydässä jo tarkistan, että olihan loman roskaruokaosasto jo tässä?

Miesväen pujahtaessa päiväelokuviin, lähden omille ostoksilleni. Mielestäni olen monenlaista vailla, mutta en osaakaan ostaa. En tiedä enää, että mikä on minun tyylini. Turkin tyylistä on siirrytty suomalaisempaan. Korot on madaltuneet ja farkkuja tulee käytettyä enemmän. Mekkoja katselen, mutta päädyn sitä useammin paitaan. Käytännöllisyys ja mukavuus, mutta kun ei ihan arkiseksikaan haluaisi heittäytyä.

Elokuvan loputtua vien perheen pieneen suklaapuotiin syömään suklaaöverit. 

Oh la la Beatrice. Suklaakakkua suklaalla, mansikoilla, banaaneilla ja kermavaahdolla.

Päätetään pitää päivälepo. Muu perhe suunnistaa suklaapuodista suoraan huoneiston suuntaan. Kuopus haluaa vielä shortsit lähikaupasta. Ne haetaan ja saadaan samalla ihailla tällaiset maisemat kaupan rappukäytävästä:

Istiklal on kuljettu jo niin moneen kertaan, että ehdotan kuopukselle vaihtoehtoista reittiä. Hän suostuu ja niin kurvaamme sivuteille. Ohi tuon kitaraa soittavan intiaanin ja seuraava tie oikealle. Kierretään historiallisen Galatan Hamamin kautta ja suunnistetaan Istiklalin suuntaisesti pitkin pikkukatuja.

Huoneistomme on loistavalla sijainnilla. 

Se sijaitsee entisen kielikouluni naapurissa.

Nyt riittää ostokset ja Istiklal. Päivälevon jälkeen otetaan suunta kohti rantaa. Päädytään Cihangiriin. Sille antaa ilmettä lukuisat graffitit, antiikkikaupat ja mielenilmaukset seinissä. Täältä löytyy Orhan Pamukin Viattomuuden museo. Kissa poikineen. Rennot ruokapaikat. Tie kohti Bosborin rantaa.

Nälkähän siinä kävellessä tulee. Ajatuskulkumme kulkee jäätelöstä kebappiin. Karaköyssä alkaa ruokakujat. Olemme ravinnosta eri mieltä ja päädymme harhailemaan rantaan asti. Verensokerin heittelylle tulee piste laivalaiturin luona. Linssikeittoa, kebappia, tosteja ja dürümiä. Ikkunan takana Topkapin palatsi, laivat ja sinisenä kimmeltävä Kultaisen sarven pää. Paastoava kansa odottaa kiihkeästi illan rukouskutsua ja lupaa syödä. Me emme lupia tarvitse.

Keskiviikko on illassa. Täällä pestään hampaita ja kiistellään huomisesta ohjelmasta. Kuka haluaa mitäkin ja esikoinen mennä menojansa. Periaatteessa on kakkosen päivä ja hän päättää isoimmat linjat. Tiedossa aamiainen Madon vohveleilla ja ruoaksi kebappia. Muu selviää sitten huomenna.  Hyvää yötä!