PALUUMUUTTAJAT

Noin puolitoista vuotta sitten sain yhteydenoton Satu Rommilta, joka kirjoitti kirjaa omasta paluumuutostaan ja oli kiinnostunut kuulemaan meidän muidenkin paluumuuttajien tunnelmia. Kirjoitin omat silloiset aatokseni sähköpostilla kirjailijalle ja välillä jo unohdin koko asian. Eilen oli kirja postilaatikossa ja oli jotenkin hauska palata omiin aatoksiin. Mielenkiinnolla luin muidenkin paluumuuttajien tunnelmia, joista hyvin moneen saatoin yhtyä. 

Tänne tultiin. Tästä tuli koti.

Haastaviksi paluussa on koettu muidenkin kuin minun mielestäni mm. Suomen järkyttävä kalleus. Ilmasto. Loputtomat säännöt ja joustamattomuus. Työantajien ennakkoluulo paluumuuttajaa kohtaan ja näköerot ulkomailla vietettyjen vuosien arvosta. Meillä tämä on mm. näkynyt siinä, että kaupunki ei ole maksanut miehelleni erittäin arvokkaasta kokemuksesta huolimatta kokemuslisiä ulkomaan vuosista ollenkaan. Käyttää kyllä mm. miehen kokemusta ja taitoja mielellään hyväkseen. Osalla kirjoittajista haastavaa on ollut ystävystyminen ja oman elämän rakentaminen Suomeen uudelleen. Suomi on jatkanut elämäänsä ja paluumuuttaja pudonnut poissaolovuosiensa aikana kelkasta.

Hyvänä on taas koettu turvallisuus, sosiaaliturva, ilmainen koulutus, kaikille tarjolla olevat peruspalvelut, puhdas luonto, ruisleipä, salmiakki ja sauna. Hiljaisuus on toisille rasite, toisille onni. Suomessa asiat toimivat. On kirjasto ja osaavaa väkeä töissä niin sairaaloissa kuin rautakaupassa. 

Ja mitä itse kirjoitin:

"En kuulu niihin ihmisiin, joille on alakoulusta asti ollut selvänä tuleva ammatti tai vaikkapa valtava intohimo johonkin tiettyyn lajiin. Minä olen elänyt miten olen parhaiten taitanut kunkin hetken joka minulle on elettäväksi annettu. Elämäni kantavia ajatuksia oli perustaa perhe ja asua vanhassa puutalossa.

Jokainen valmistunut, omannäköinen asia on ollut onni.

Miehen vuoksi päädyin ulkosuomalaiseksi vastoin kaikkia omia ajatuksiani. En koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta lopulta miehen haaveesta tuli minunkin haaveeni, ja niin me vietimme 14 suurenmoista vuotta Turkin Istanbulissa. Lähtiessä meillä oli kaksi pientä lasta ja Turkissa syntyi kaksi lasta lisää. Alusta asti oli selvää, että palaamme Suomeen viimeistään siinä vaiheessa, kun esikoinen menee lukioon, jotta hänellä ja muilla lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautua Suomessa. Halusimme myös antaa lasten löytää suomalaiset juurensa, jos niin haluavat. Turkkiin lähdimme alkuvuodesta 2001. Suomeen palasimme kesällä 2014.

Nämä maiden vaihdot ovat meille olleet hyppyjä johonkin tuntemattomaan. Turkkiin muuttaessa tiesimme mihin kaupunkiin ja työpaikkaan mies menee. Kaikki muu oli täysin auki. Missä asutaan? Mihin kouluun lapset aikanaan menevät? Millaiseksi muodostuu meidän istanbulilainen arkemme?

Suomeen paluuta edeltävänä kesänä kävimme ostamassa Suomesta talon. Tiesimme muuttavamme takaisin meidän molempien lapsuuden kotikaupunkiin, jossa suurin osa lähisukulaisistamme eli ja joka oli ulkomailla eläneille lapsillemme "se Suomi itse". Kun oli vuosia asuttu kaukana läheisistä, oli tarve päästä lopulta heidän lähelleen.

Talon osto oli ihan hullua, mutta samalla viisainta mitä olimme paluumuuton suhteen tehneet. Meillähän ei ollut tietoa tulevista töistä. Tuntui siis aika hämmästyttävältä, että pankki ylipäänsä myönsi lainaa kahdelle paluumuuttajalle, jolla ei kummallakaan ollut töistä tietoakaan, "sitten vuoden päästä, kun muutetaan takaisin".

Äiti on ollut välillä vähän väsynyt. Kuten rullatessaan nurmikkoa paikalle about 12 tuntia. Klo. 00:50 yöllä ja rippijuhlat tulossa.

Talon myötä meillä oli paikka, johon palata. Lapset olivat jo varanneet omat huoneensa talon näytössä. Kun oli olemassa osoite, oli helppoa ilmoittaa lapset kouluihin ja ryhtyä jo etukäteen asettumaan. Kun tiesi millaiseen kotiin muutetaan, oli helppo valita Istanbulin kodin tutut tavarat konttiin ja laittaa menemään kohti Suomea. Koti on ehdottomasti ollut se suurin kotiuttaja tässä Suomeen palaamisessa.

Meidät molemmat tultiin työtä varten haastattelemaan jo Istanbuliin. Saimme molemmat tietää jo ennen Turkista lähtöä, että meille molemmille on työpaikat Suomessa odottamassa. En tiedä helpompaa tapaa orientoitua takaisin Suomeen kuin työn kautta.

Paluutamme helpotti myös se miten helposti lapset sujahtivat suomalaiseen kouluun ja harrastuksiin. Ainoastaan esikoinen on varma siitä, että hän ei tule Suomeen jäämään, mutta muut lapset tuntuvat asettuneen tänne todella hyvin. Olen iloinen nelikostani, joiden uskon Turkin vuosien myötä omaavan hieman laajemman katsantokannan asioihin. Tietävät, että on muunkinlainen tapa elää ja olla kuin tämä joka ympärillä näkyy.

Paluumuutossamme ei näin kahden ja puolen vuodenkaan jälkeen tunnu siis olevan mitään erityisen haastavaa tai ikävää. Kaikkialla on ollut äärimmäisen hyvää ja osaavaa palvelua: Turkin jälkeen on melkoisen mukavaa, kun voi luottaa vakuutusyhtiöön, kouluissa on ammattitaitoista väkeä, sairaalassa saa palvelua halvalla. Suomi on hyvä ja helppo maa asua, jos ei oteta sen marraskuuta huomioon...

Suomessa kaikki maksaa paljon, ja kaikenlaista maksua on joka taholle. Vakuutukset, verot, auton huollot, työn teettämisen kalleus, ruoka jne. Monta kertaa on tullut mieleen, että eivätkö kaikki voittaisi siinä, jos työntekijöitä olisi halvempi palkata? Jos palvelut olisivat vähän halvempia? Nyt moni asia karkaa normaalin työntekijän saavuttamattomiin. Huolta on aiheuttanut Suomen eriarvoistuminen. Miten perusasioista, kuten lasten harrastamisesta on tullut monelle luksusta, johon ei ole varaa.

Istanbul hitsasi meidät kiinni toisiimme. Saimme luoda ihania muistoja. Näimme ja koimme valtavasti. Elimme elämää, joka tuntui omalta. Ne vuodet sekoittuvat nyt elämäämme täällä Kotkassa. Meillä ei ole tarvetta olla tavallisia suomalaisia, vaan napsimme nyt parhaat puolet sekä turkkilaisesta että suomalaisesta kulttuurista. Olemme me."

Jokaisen tarinan jälkeen on kerätty myös vinkkejä tulevia paluumuuttajia ajatellen. Ovat kirjoittajiensa näköisiä nekin. Paluumuuttajissa on optimisteja ja pessimistejä. Joillakin on sujunut  hyvin ja joillakin huonommin. Itse kehoitin huomioimaan Suomen hintatason. Olisi hyvä, jos paluumuuttajalla olisi säästöjä, sillä rahaa rupeaa palaamaan heti, kun asettuu. Meidän säästötkin on jo menneet. Muut muistuttelivat, että ihminen sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ja jos ihan pahaksi äityy, niin kannattaa hakea ulkopuolista apua:D.

Nyt kun paluumuutostamme on kulunut pian neljä vuotta, koen meidän suomalaistuneen. En ajattele enää itseäni useinkaan Paluumuuttajattarena. Suomalaiset kiemurat ovat tulleet tutuiksi. Monen asian kanssa voi elää, vaikka siitä ei pitäisikään. Koen, että paikkani on nyt täällä. Suomalainen arki sujuu. Marraskuu loppuu aina lopulta. Suomen kesää odottaa kieli pitkällä, mutta toistaiseksi se ei ikinä ole jaksanut lämmetä. Yritämme siis päästä joka kesä jonnekin muualle lämmittelemään. Loppukesän voi sitten iloita suomalaisen kesän valoisuudesta ja vihreydestä. Toppatakki päällä. Suomi- onnellisten ihmisten maa.

Satu Rommi: Loskalauluja - Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille.