Katsoin Armanin ohjelman kodittomista. Ohjelma epäilemättä halusi näyttää kodittomuuden monenlaisia kasvoja. Vakuuttaa, että ne ovat muunkinlaiset, kun päihdeongelmaisen kasvot. On heitä, joiden luottotiedot menee avioeron, sairauden, konkurssin tai työttömyyden vuoksi ja johtavat pahimmillaan kadulle tai muiden nurkkiin. Loputtoman pitkiin asuntojonoihin. Pääosassa olivat kuitenkin he, jotka avoimesti myönsivät juoneensa itsensä siihen jamaan, jossa olivat. Eikä heillä enää ollut mitään menetettävää, jonka vuoksi saattoivat tulla kertomaan asiansa televisioonkin. Itse jäin miettimään, että ajattelemmeko sitten niin, että jos juo, saakin jäädä kadulle. Nukkumaan lehtilaatikoihin, eristämättömiin kontteihin, yleisiin vessoihin tai odotushalleihin? Onko suomalainen asunnottomuus mielestämme itseaiheutettua tai ansaittua? Onko mukavampi ajatella, että jotkut hyppää vät omasta tahdostaan, kun tunnustaa, että turvaverkkomme taitaa vuotaa useammastakin kohdasta?
Istanbulissa ystävystyin yhden katupojan kanssa. Oli tullut opiskelemaan Itä-Turkista Istanbuliin ja asettunut asuntolaan asumaan. Siellä meni kanssaopiskelijoiden kanssa sukset ristiin, opinnot ei edenneet ja kohta löysikin itsensä kadulta. Istanbulin lämpimissä kesäilloissa asia ei tainnut asianomaista liiemmin edes vaivata. Paitsi tietenkin silloin, kun oli nälkä. Pummasi, varasti, oppi kadulla elämisen taidon. Tyhjäntoimittaminen oli jopa silminnähden mukavaa. Talven kylmässä näytti surkealta ja rupesi taas työntekokin kiinnostamaan. Mutta ei kuitenkaan pysynyt missään työpaikassa muutamaa päivää pidempää. Muistutan, että Istanbulin talvella ei kuitenkaan koskaan lämpötilat laske pakkasen puolelle, kuten täällä Pohjantähden alla. Istanbulin kokoisessa kaupungissa on myös aina vertaisryhmää, joten kadulla ei tarvitse olla yksin. Toisaalta, siellä ei ole sosiaaliturvaa, johon voit palata. Löydettyäsi itsestäsi voimaa hakeutua oikealle luukulle laittamaan asioitasi kuntoon. Vähän pelottaa, että onko kohta enää täällä meilläkään?
Oma mielikuvani suomalaisesta sosiaaliturvasta ja ihmisten tasa-arvosta on saanut paluumuuton myötä hirmuisen kolahduksen. Suomessa eriarvoisuus lisääntyy pelottavalla vauhdilla. Tuntuu suorastaan uskomattomalta, että maa voidaan hinnoitella sellaiseksi, jossa kaksi palkansaajaa joutuu pyristelemään selviäkseen laskuista. Jossa työnteko ei aina kannata tai siitä verotetaan raskaan kautta. Jossa työttömän lapsella ei ole varaa harrastaa, eikä osallistua kouluissa tapahtuvaan varustekilpailuun. Puhumattakaan toisten loputtomasta ahneudesta, jossa nostetaan omia etuja heti kun siihen pystytään. Johtajista, jotka keräävät voitot vain ja ainoastaan omaan taskuun ja ne, joilla olisi varaa veroja maksella, hoitavat rahansa Panamaan tai muuttavat maasta pois. Jos jotakin olen tässä elämässä oppinut, niin sen, että itsekkyyden hedelmät on läpeensä mätiä. Joka ei osoita laupeutta heikompaansa kohtaan, on sydämetön.
Kuinka tähän on siis tultu ja kuinka tästä päästään pois? Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Nykyään se ajatus taitaa olla, että ei yhtään mitään. Kun ja jos jokainen lakkaa edes yrittämästä, ei muutosta taida olla kovin helposti saatavillakaan. Muistetaan siis, että jokainen pienikin tehty teko, on parempi, kun olla tekemättä mitään. Jos edes oltaisiin ihmisiksi. Ihmisiä toisille ihmisille. Sillä ihmisiä sieltä löytyy, jokaisen asunnottoman, maahanmuuttajan tai muun vastaavan ilmiön takaanta. Iso Kirja sen hyvin sanoo; Kaikki minkä toivotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille."
Pihalla on tänään satanut ja laatikkojen mullat möyhäisty. Ei muuta muutosta viikossa. Pään sisällä onneksi aina näiden pohdintojen aikana jotakin tapahtuu, edes hetkellisesti. Omat murheet ja huolet kutistuvat muurahaisiksi, jotka juoksevat muihin kekoihin. Olen vain ja ainoastaan hyväosainen. Kaikkea on ja mitään ei puutu. Toivottavasti ei myöskään sitä laupeutta ja halua tehdä jotain.
Muut kuvat Kotkan Tiutisesta, jonne kävin viemässä tänään kolmosen kavereineen. Viisi tuntia sotivat metsissä ja hyljätyssä tehtaassa. Äitinsä ehti käydä rannalla haistelemassa merta ja todeta puiden pullistuneet silmut. Kohta vihreä valtaa alaa. Onnea sekin.
15 kommenttia:
Olisi kiinostavaa kuulla, millaisen Suomen mielestäsi jätit perheesi muuttaessa Istanbuliin. Täällä ikänsä eläneenä en ehkä muutosta kaikilta osin yhtä hyvin tunnista. Kaikkeen tottuu. Ennen luotiin tulevaisuus kovalla työllä ja yrittämisellä, kouluttautumisella, kieltäytymisellä "kaikki nyt ja heti" elämästä. Tänä päivänä haetaan oiko- ja kiertoteitä rikastumiseen, moraalittomiakin. Kaipa sitä on ollut ennenkin olemassa, nykyisin se vaan on paljon näkyvämpää ja maailman muuttuminen tarjoaa siihen tilaisuuksia. Koulutus ei liioin takaa tulevaa.
Palkkatyöllä ei rikastuta, hyvä kun tullaan toimeen. Näin ennenkin. Vaikka olimme hyvin koulutettuja ja hyvissä ammateissa, asuntolainan puristuksessa kolmen lapsen lapsilisät olivat joskus pelastus. Ei juhlittu, ei matkailtu, kierrätys arvossaan, jokainen vähänkin isompi hankinta suunniteltiin. Kun lapset vuorollaan lähtivät opiskelemaan, yhteiskunnan tuki oli jo aivan muuta kuin puhtaasti velaksi opiskelleilla vanhemmilla. Hyvä niin. Mutta niin se taitaa olla, että hyvinvointiyhteiskunta rakentuu sille, että maksamme veroja ja mahdollistamme erinäiset tukikuviot. Vaikka sitten kirpaiseekin. Arvovalinnoista kyse.
Nostit puheeksi myös asunnottomuuden, huono-osaisuuden. Siinä näen asenteiden ja politiikan kovenemisen. Ainoastaan ihminen yksin ei kuitenkaan ole oman onnensa seppä. Monta kertaa on kyse epäonnisista sattumista, pienistäkn yhteen kasautuvista asioista. Niin yhteiskunnan turvaverkot kuin lähimmäisyyskin on pettänyt. Olen omassa työssäni monet kerrat nähnyt, miten asunnottomuudesta voi nousta askel askeleelta oman elämänsä rakentajaksi. Yksin se harvoin onnistuu. Tarvitaan mahdollistavat askeleet ja tuki. Huolestua pitäisi siitä, että huono-osaisuus muodostuu ylisukupolvisuudeksi. Että sitä pidetään itsestään selvyytenä, luonnollisena.
Tulipa pitkä tarina. Sorry. Haastat siihen puhuttavilla kirjoituksillasi. Ymmärrän sinua nykytilanteessasi. Näin on nyt mutta ei ikuisesti. Ja kuten sanoitkin, hyvin on kuitenkin asiat. Anisi
Samanlaisia ajatuksia heräsi minullakin sen Armanin ohjelman jälkeen. Surullista. Ja toisaalta suututtaa tämä yhteiskunnallinen tilanne muutenkin. Säästetään ja säästetään, mutta silti tuntuu ettei asiat muutu, vaikka tässä ollaan menty eteenpäin vuosi tolkulla. Ja näin taas otsikon kuinka kansanedustajien palkkaa nostetaan jotain 0,43 prosenttia. Oikeasti? Näyttääkö eduskunta näin kansalaisille esimerkkiä? Tehdäänhän siellä kipeitä ja vaikeita päätöksiä, mutta me tavan kansalaisethan niistä päätöksistä kärsimme(?). Ja päättäjien rahapussi vain kasvaa....En voi liikaa miettiä näitä asioita vaan elää päivä kerrallaan, muuten arki menee kärttyilyksi.
Mikä ohjelma se oli? Voiko sen vielä katsoa netistä?
Katsoin Armanin ohjelman ja tuli vahan samanlaisia ajatuksia mieleen. Ohjelmasta jai mieleen asunnottomista puhunut nainen, joka sanoi etta on useampia tahoja joihin asunnottomat voivat ottaa yhteytta ja saada apua/neuvoja. Turkissa asunnottomuus on aika iso ongelma ja iso vastuu avusta kaatuu yksityisen avustusjarjestöjen ja hyvantekijöiden niskoille.
Katsoin ohjelman minäkin ja kyllä tuo asunnottomuus on iso ja vaikea ongelma, oli sen syy sitten mikä tahansa. Nyky -yhteiskunta on kova ja kylmä ja jos tiput ns.kyydistä et ole mitään, arvosi tuntuu riippuvan statuksestasi ja omaisuudestasi ja palkkapussistasi, ilman niitä sinua ei arvosteta. Tämän oppivat jo pienet lapset, toisilla on uusimmat, hienoimmat ja kalleimmat lelut ja vaatteet, teineillä sama juttu, ilman rahaa, työtä ja asuntoa on aika vaikeata tarjota tällaista elämää perheelleen ja/tai itselleen.
Elämä voi joskus yllättää meistä ihan kenet tahansa, vaikka meillä on tukea yhteiskunnan ja vapaaehtoisjärjestöjenkin kautta, eivät kaikki jaksa, pysty tai kykene hakemaan ja saamaan apua, ja mitäpä sitten?
Missä inhimillisyys ja välittäminen ? Hyvä Arman, että toit tämän asian esiin, että jokainen toivottavasti ymmärtää, että ei meilläkään kaikki ole ihan hyvin tässä maassa, vaikka moni asia myös on!
Anisi: Siitä Suomesta voisin joskus tehdä ihan oman postauksen. Mielestäni Suomi on siis muuttunut hyvin itsekeskeiseen suuntaan. Ja juuri nimenomaan eriarvoiseksi. Täällä alkaa olla luokkayhteiskunnan merkit. Se todellisuus, että jos satut syntymään sosiaaliperheeseen, sinulla ei ole sieltä mihinkään nousemista. Ja kultalusikka suussa syntyneet ei enää viitsi tavan rahvaan kanssa paljoa liikuskella. Molemmilla hämärtyy toisten todellisuus eikä elämät kohtaa. Palkkatyöllä silloin vielä tavisperheessäkin päästiin jonnekin reissuun tai rempattiin taloa. Kesälomarahoista oli siis isompi hyöty kun nykyään. Ilman lapsilisiä ei olisi meillä selvitty yhdestäkään Suomessa vietetystä kuukaudesta, eivät siis meillä ole silloin tällöin hätävara, vaan jatkuvasti tarpeeseen menevä raha. Ja sitten se asenteiden koveneminen. Kaikissa luokissa. Rikkaita ei kiinnosta, köyhä ei mielestään pysty. Miksi juuri minun pitäisi, miksei muut. Syytellään siis sitä poloista, kun on itsensä moiseen jamaan ajanut.
Jos joku ojentaisi auttavan käden, olisi helpompaa jaksaa yrittää päästä jaloilleen. Miksi yrittää, jos sillä ei tunnu kellekään olevan merkitystä. Kun kukaan ei välitä? Tätä olen nyt itselleni muistuttanut tuolla työmaalla, että yksikin välittävä ihminen voi muuttaa jonkun ihmisen elämän suunnan. Pitää siis sanoa ääneen, että minä välitän. Yritä vaikka minun vuokseni.
Hurmioitunut: Säästetään, jotta joku muu voi elää yltäkylläisyydessä ja saada hurjia voittoja. Siltä se vähän näyttää, mutta toivon, että olemme ymmärtäneet väärin. Olisi motivoivampaa säästää, jos koko kansa näkisi sen säästön hyödyn. Tuo osinko-homma on moraalitonta tällaisena aikana. Kuten myös kansanedustajien sopeutumisrahat ja palkankorotukset. Toivoisi kyllä, että päättäjien silmät tässä suhteessa aukeaisi. Missä on ne yritysjohtajat, jotka pistivät voiton palkansaajienkin palkkapussiin?
Allu: Voi katsoa. Pohjantähden alla. Ruutu.fi.
Petra: Saada apuja ja neuvoja. Kuinka monella on oikeasti voimaa tehdä niiden mukaan? Luulen, että siellä kadulla asujista moni ei jaksa eikä osaa. Minulle jäi mieleen se vaimonsa menettänyt mies, jolla meni menetyksen kautta kaikki muukin. Miten yhteiskunta siihen vastaa? Sanoo, että haluavat asua kylmissä konteissaan, kun eivät tee asialle mitään? Turkissa tilanne on varmasti toisaalta toivottomampi. Ja toisaalta ei. Näissä Suomen asunnottomissa tuo viina vie useampaa miestä kun todennäköisesti Turkissa. On vähän erilaiset haasteet?
Carola: Me ehkä täällä tuudittaudumme tähän sosiaaliturvaamme. Saamme muka oikeutetusti pestä kätemme toisen hädältä, koska valtio kyllä pitää huolen. Vaikka jokainen pienituloinen tajuaa, että rahalla todellakin tulee valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia jokaisella elämänalueella. Ei se enää olekaan niin yksinkertaista, että vain holtittomalla elämällä saattaa tippua turvaverkkojen ulkopuolelle. Se voi oikeasti tapahtua vaikka meille?!
Nyt kaikkien pitäisi säästää jossakin, niin Irlantikin nousi lamasta. Se on ikävää ja tuntuu väärältä, kun oteteaan heiltä, joilla ei muutenkaan ole, mutta kun alettiin puhua 8 työtunnista VUODESSA lisää, heti älähti opettajien ammattijärjestö. Sitten olikin jo AKT uhkaamassa jollakin, varmaan yleislakolla etc. Kautta aikain minusta on Suomessa rehottanut itsekkyys, mutta nyt Suomesta on kadonnut suvaitsevaisuus ja siksi tämä ei ole enää minun Suomeni. Se mistä Waltari sanoi heidän sodassa taistelleen olivat vapaus, kaunis turhuus ja suveitsevaisuus. Viiem mainitusta ei ole tietokaan ja hyvä käytös muita kohtaan on nyt kortilla.
Parhaan ystäväni tytär tekee lukion ohella työtä maajanmuuttajien keskuksessa. Sinä iltana kun sinne lensi ikunasta polttopullo, olisi P. voinut ihan hyvin olla siellä vielä touhuamassa lasten ja nuorten kanssa. Tyttäreni gradu valmistuu uskontotieteellisestä valmistuu noin vuoden vaihteessa, mutta hän on jo nyt aloittanut myös sosiaalialan opinnot, sillä ahluaa varmsitaa pääsynsä maahanmuuttajatyöhön. Meri muuten katsoi tuon ohjelman ja me puhuimme siitä puhelimessa. Häntä järkytti siinä miten vähän ihminen joissakin tilanteissa voi itse vaikuttaa, kun pudotus alkaa.
Toivon, että voin joskus muistella näitä aikoja pahana unena...
<3
Kuulin eilen vanhahkon miehen sarkastisen kommentin. "Ei kadehdita rikkaita. Eivät hekään kadehdi meitä". Jotkut selviävät huumorin avulla. Anisi
Leena: Suvaitsevaisuus on nykyään myös kamalaa suvaitsemattomuutta, riippuen siitä kuka sen määrittää. En siis huuda sen perään. Sen sijaan kuulutan ihmisarvoa jokaiselle ihmiselle. Oikeutta turvalliseen kotimaahan, ihmisarvolle sopivaa majapaikkaa, kunnioitusta, joka ei riipu asemasta, terveydentilasta tai kukkaron paksuudesta. Madollisuuksia, riippumatta siitä mihin maahan tai millaiseen perheeseen satuit syntymään. Sitä en kaipaa, että joku määrittää mitä pitää suvaita, ja muut kiltisti tottelee. Samalla kävellen jonkun muun vakaumuksen tai näkemyksen yli. Ihmistä voi rakastaa vaikka ei olisi hänen teoistaan samaa mieltä.
Tekisin itsekin mielelläni töitä maahanmuuttajien parissa. Olenhan itsekin ollut sellainen monet vuodet. Tekisin myös mielelläni töitä asunnottomien ja muutenkin painettujen maanmiehieni parissa. Olisin silkkana korvana ja keräisin mielelläni jokaisen tarinan ihmisten takaanta. Mutta ei taida olla sellaisia työpaikkoja täällä tarjolla.
Anisi: Joskus ei muuta jääkään:). En tunnusta kadehtivani kenenkään rahoja. Mutta kaipaan rahan tuomia mahdollisuuksia. Sitä en voi kieltää. Liian helppo elämä tekee monesti pinnalliseksi. Köyhässä on enemmän kerroksia. Ja minä arvostan ihmisessä syvyyttä pintaa enemmän.
Minä olisin nuorempana väittänyt, että asunnottomuus on aina oma vika, mutta sen mitä olen asunnottomien tarinoita lukenut, niin kyllä se joskus on todella pienestä kiinni, miten elämä menee. Kun lähtee yksi asia, lähtee toinenkin, ja kohta kaikki on mennyt asuntoa myöten.
Satu: Ja kun luottotiedot menee, luotto menee. Sen jälkeen sitä on vaikea saada takaisin. Tällainen normaali palkansaaja ei ymmärräkään, että mihin kaikkeen sitä luottoa tarvitaan. Saada lainaa, vuokra-asunto, luottokortti, työpaikka… Että ponnistas siitä sitten ilman mitään noita edellämainittuja.
Ihan samojen ongelmien kanssa painitaan muissakin maissa. Eriarvoisuus kasvaa ja köyhyys lisääntyy. Näin ainakin EU-maissa ja kai muuallakin. Suuntaus on maailmanlaajuinen. Ei tietysti auta yhdenkään asunnottoman tilannetta, mutta näin vain näyttää olevan. Suomi ei ehkä ole siitä surkeimmasta päästä.
Pahinta on ettei yhteiseen hiileen puhaltamista ole, yhteishenki puuttuu. Suomen taloutta ei saada kuntoon tällaisella omaan napaan tuijottamisella ja "saavutettujen etujen" perään kiljumisella. Kukaan ei anna periksi mistään.
Euroopassa on myös maita ja yrityksiä, joissa on vaikeassa tilanteessa oltu valmiita joustamaan ja luopumaan eduista säilattääkseen markkinatilanteen ja työpaikat. Kasvattamalla markkinoita voidaan myös työllistää lisää.
paskeriville keskeltä eurooppaa
Paskeriville: Ihan varmasti painitaan. Ja joissakin maissa eriarvoisuus katsotaan normiksi, jota ei edes tarvitse muuttaa. Köyhät kyykkyyn, mitäs noista. Mutta Suomi on esiintynyt minulle sivistysmaana, joka pitää heikompien puolta. Tällaista röyhkeää ja jollakin lailla avointa ahneutta ei minusta ollut siinä Suomessa, josta lähdimme. Maa pitäisi saada nousuun ja ihmisille työtä, mutta johtajat siirtää työt ulkomaille, koska saavat sillä vielä paremmat voitot itselleen. Osinkoja mulle, mitäs työväestä. Eipä lähteneet kansanedustajat Sipilän haasteeseen ja pienentäneet palkkojaan, päinvastoin. jne.jne. Ei se ole ihme, jos herra-viha nostaa päätään uhmakkaasti. Ja kuitenkin haluan uskoa, että siellä on niitä hyviä johtajia, jotka ei vaan pääse tai halua pitää itsestään ääntä. Sellaisen johtajan alla ihan varmasti tekisi mieli joustaa ja luopua. Kun voisi luottaa, että se säästö auttaisi muitakin, kun johtajan Panama-sijoituksia.
Voi kun oisi hyvä idea, niin rupeaisi johtamaan. SIinähän sen näkisi, että kasvaisko omaankin ottaan heti sarvet ja vilahtaisko häntä. Vai osaisko olla reilu?
Sota ja sen jälkeinen aika yhdisti kansaa vuosikymmeniksi. Oli trendikästä olla solidaarinen muita kohtaan ja talkoohenki vallitsi. Kärsimys ja puute olivat olleet hyviä opettajia. Oltiin ihmisiksi ja ymmärrettiin mikä on tärkeää. Hyvinvoinnin kasvun myötä on itsekkyys lisääntynyt. Kun viimein olisi varaa jakaa, sitä ei enää haluta tehdä koska ajattelumalli on muuttunut: halutaan yhä enemmän ja enemmän. Kyltymätön halu ei luo tyytyväisyyttä enkä usko, että kukaan oikeasti voi hyvin nähdessään muiden kärsivän. Minusta meillä on huonoin hallitus ikinä. Olkoonkin, että yleinen taloustilanne on vaikea, silti pitäisi olla kykyä nähdä isoja kuvioita eikä hölmöläisten tapaan jatkaa peittoa leikkaamalla yläpäästä ja lisäämällä jalkopäähän.
Ilman tukea ei murtunut korjaudu, ei pakolainen eikä koditon. Toivottavasti emme enää koskaan joudu opettelemaan solidaarisuutta ja yhteishenkeä sodan kautta.
Cheri: Sen trendin olisi suonut jatkuvan ikuisuuteen. Sitä olen koittanut omilleni opettaa, että tahtomisella ei ole loppua, eikä itsekkäällä koskaan mikään hyvin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja tyytyväisin se, jonka katse on muualla kuin omassa navassa. Kahmija kahmii loputtomiin, eikä täyty. En osaa hallitusta haukkua, sillä koen, että se yrittää, eikä keskeneräistä työtä sovi arvostella. Mutta jos osoittautuu hölmöläisten hommaksi, niin suren. Nyt viimeistään olisi jokaisen ryhdyttävä yhdessä tuumin Suomea nostamaan. Joskus on kuljettava kovimman kautta, että oppi uppoaa. Toivottavasti ei tällä kertaa.
Lähetä kommentti