AURINKO ARMAS

Joskus arjen iloja täytyy ihan etsiä. Viime päivinä ei sitten ollenkaan. Kun heräät valoisaan aamuun, se on onnea. Ja kun aurinko armas viihtyy kanssasi yli kello kuuteen, se on jo lähellä hurmosta. Jos kesken työpäivää järjestyy muutama vapaa minuutti, niin ei kun ulos ja kasvot kohti valonlähdettä. Imen valoa. Voin jo kuvitella sen lämmittävän puolen. On vahvasti eloonjäännyt olo. Talvi ja pitkä pimeä on lopultakin voitettu. Ymmärrän sitä Ronjaa, jonka oli ihan pakko huutaa keväthuuto.

Aurinko ei katso alentuvasti. Ei valikoi sitä kenelle paistaisi. Yhtälailla kaunistaa rikkaan pihan ja luo valon slummeihin. Tekee tehtaan varjoissa eläville näytöksen. Piipahdin tänään pikaisesti siellä mitä jo haaveilin kotiseuduiksi. Olisivat olleet oikeassa ne varoitelijat. Siellä haisee. Tehtaan varjo luo omat rasitteensa. Mutta auringossa näytti kauniille, jopa se haisutteleva tehdas.

Meillä pakataan. Olohuoneessa on kasoja toppahousuista, pipoista ja hanskoista. Kuivuri viimeistelee viimeisiä pyykkejä. Keittiön pöydällä on tarkistuslista. Muistithan pyyhkeen, yöpuvun ja villasukat? Muutama tunti sitten viiletettiin vielä pitkin Kymenlaaksoa, kun laskettiin, että on halvempaa ostaa lapsille käytetyt varusteet, kun vuokrata sukset ja monot kolmeksi päiväksi. Kaikille löytyi sopivat välineet.

Aamulla vaihdetaan maisemaa. Miten pitkästi onkaan kulunut aikaa jostakin aiemmasta lähdöstä. Olemme kuin uuden edessä. Mitä pitää pakata. Monelta laitetaan kello soimaan. Osataanko enää tällaista reissaavaa elämää? Ja samalla tuntuu, että jo on aikakin. Vaihtelu varmasti virkistää.

MEIDÄN RAHAT

Meidän rahat on koko ajan vähän niin kuin lopussa. Sen tiesittekin jo, sillä sen verran monesti olen voivotellut tätä Suomen kalleutta. Eikä se ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että meillä on yhteiset rahat. Yhteinen tili ollut avioliiton alkuajoista asti. Meillä ei mietitä yhtään, että kuinka paljon sinä tienaat ja mitä sinä maksat. Paitsi siinä mielessä, kun lasketaan, että voidaanko lähteä hiihtolomalla mihinkään reissuun. Molempien palkka menee sille samaiselle tilille ja ne on meidän perheen rahat, joista maksetaan meidän perheen menot. Tottakai. Jotenkin sitä kuvittelisi, että tällainen on jokaisen perheen ja avioparin linja, että tässä ei ole mitään merkillistä. Mutta kun ei olekaan.

Lapsuuden kodissani äiti oli kotona. Isällä oli hyvin perinteiset käsitykset siitä, että mies tienaa ja vaimo hoitaa kodin. Äiti sai rahaa tarvittaviin menoihin. Ei se tainnut aina olla ihan yksinkertaista. Johtuiko sitten siitä, että ne isän rahat ei meinannut aina oikein riittää? Kun menin kolmannelle tai neljännelle luokalle, äiti lähti töihin. Tuli tunne, että se oma raha oli hänelle aika tärkeää. Aika pian äidin töihin menon jälkeen alkoi riidat ja tuli avioero. Tiedä sitten, että oliko sillä omalla rahalla yhteys siihen, että oli myös vapaus valita ja vaikuttaa siihen omaan eloonsa? Ainakin luulen, että siinä oli ollut jonkinlaista rahalla hallitsemista isän puolelta.

Turkissa oli niin, että mies yleensä tienasi perheen rahat. En törmännyt useinkaan aviopariin, jolla ei olisi ollut sitä ajatusta, että perhe on yhteisyritys. Rahat, riippumatta niiden tienaajasta, käytetään perheen yhteiseksi hyväksi. Turkissa myös tarjottiin kavereille ja ystäville ihan eri tavalla kun täällä meillä. Ravintolalasku pyydetynä jokaisen osuudella erikseen oli ihan kummallista. Saatte siis arvata miten uskomattomalta tuntuu, kun me miehen kanssa mennään täällä syömään ja tarjoilija kysyy, että halutaanko lasku erikseen? Miksi ihmeessä haluttaisi? Miksi moni aviopari kuitenkin haluaa? 

Työpaikalla keskustelut saattaa mennä tähän malliin. Miespuolinen työtoveri toteaa, että vaimo tienaa heillä enemmän. Ja jatkaa: "Mutta tottakai me maksetaan kaikki siltikin puoliksi." Toinen kertoo, että heillä on sovittu mitkä laskut kumpikin maksaa ja ruokakaupassa yritetään käydä puoliksi, niin että molemmat maksaa suunilleen saman verran. Uusperheissä lisäksi tulee ne omien lasten menot kummallekin. Minä pysyn niissä keskusteiluissa hiljaa. Ja kassalla, kun perhe jakaa ostoksia puoliksi, pyörittelen silmiäni. Eikö kukaan muu kuin minä koe tässä olevan jotakin perin kummallista menossa? Miksi perheessä ja avioliitossakaan ei olla me, vaan tarkasti minä ja sinä, minun ja sinun?

Meillä ei yleensä riidellä rahasta. Ei siitä, että mitä saa ostaa ja mitä ei. Ei kytätä toisen ostoja tai kyseenalaisteta toisen osuutta perheen rahahuoltoon. Minä olen aina tienannut vähemmän ja ostanut enemmän. Hoidanhan kaikki perheen ruokaostokset:). Kinaa tulee kerran vuodessa ehkä siitä, että siirretäänkö säästötililtä rahaa normitilille, jotta ei tarvitse jännittää saldon ylimenoa aina sitä viimeistä viikkoa kuukaudessa. Minun mielestä ei siirretä, sillä uskon vakaasti, että jos ne vähäiset hätävarasäästöt olisi tavan tilillä, ne tulisi syödyksi. Miehen mielestä taas niiden säästyminen on kiinni siitä, että kulutetaanko meillä rahaa järkevästi vai holtittomasti. Vielä ei taidettu päätyä ratkaisuun tässä asiassa.

Mitäs teillä? Sinun ja hänen rahat vai teidän rahat? Nyt saa kertoa minulle, että miksi ihmeessä perheessä pitää olla omat rahat? Tai miksi olette päätyneet samaan ratkaisuun kuin me? Onko se ollut ongelmatonta? Entä riidellääkön teillä rahasta ja miksi?

ps. Kuvat ovat Karhulan Hovista. Yksi tapa käyttää rahaa, sillä käsittääkseni siellä ei tällä hetkellä toimi oikein mitään? Ei kuitenkaan meidän rahoja, sillä niillä ei saa hovia sitten millään:).

NOUSSUT MIELEEN. SE KEVÄT.

Kotkassa aloitettiin tänään ansaittua lomaa. Ainakin toiset aloittivat. Meidän perheestä viisi kuudesta sai heittää hanskat hetkeksi tiskiin ja kääntää aivot lomatilaan. Minulla olisi vielä maanantaina "kirjaukset ja kilometrit ajan tasalle päivä" ja sen jälkeen saan liittyä lomailevaan perheeseeni. 

Lumi on pysytellyt maassa ja Kotkan kouluissa on tällä viikolla vietetty talviulkoilupäiviä. Kakkosen ja kolmosen se vei eilen koulun järjestämänä laskettelemaan ja kuopus ja isänsä ulkoilivat tänään. Minä olin yhden koulun matkassa ulkoilemassa jo maanantaina. Olen nauttinut näistä talvipäivistä ja toivon lumen pysyttelevän maassa vielä ensi viikollakin. Omat sukset on vielä kokeilematta.

Tiistaina kuvasin aamusta teille talvista Kotkaa. Keskustassa oli yksi palaveri, johon mies heitti minut töihin mennessään. Iloitsen näistä yllättävistä irtiotoista, jolloin ei ole muuta mahdollisuuttakaan, kun kulkea pitkin kaupunkia ja havannoida. Lupa kuvata. Linnut laulavat iloisesti ja aamut valkenevat aina vain aikaisemmin. Usein se on jo noussut mieleen. Se kevät.

Koti on siivottu. Kiitos kultaseni! Ruokakaupassa käyty. Kiitos Suomen valtio ja lapsilisät! Pyykkikasaa pienennetty. Hyvä minä! Kuopus viety yökyläsynttäreille. Onni kun on ystäviä! Mummon toimesta portaalle ilmestyneet pullat syöty, mutta sämpylöitä vielä jäljellä. Kiitos sinne ja käsillenne terveyttä! Ja aamulla lupa nukkua.

Oletteko katsoneet Yleltä Elämä pelissä-ohjelmaa? Minä olen. Miehen työpaikalla oli ollut asiasta puhetta ja niin teimme rakkaus testin ja jäin ohjelmaan vähän niin kuin koukkuun. Silittäessä, totta kai. Mitä enemmän tätä ikää kertyy, sitä enemmän kaipaan jotakin seesteisyyttä ja hyvyyttä. Suljen silmät raakuudelta, taisteluilta ja pahuudelta. Iloitsen hyvyyden voittaessa. Pahaa mieltä en halua kohdata, vaikka joudunkin. Sitä iloisemmaksi tekee onnelliset loput.

Yksi onnellinen loppu on vaikka tällainen: Kolmonen lähti eilen koulun kanssa laskettelemaan. Pakkasi aamulla tavarat ja puki päälle. Muisti, että laittoi joululahjaksi saamaansa kännykkää housun taskuun, mutta sinne ei mahtunutkaan. Sen jälkeen meni muistikuvat koko kännykästä. Koulun jälkeen etsi ja etsi, muttei löytänyt. Paha mielihän siitä nousi. Niin kallis ja niin vähän aikaa palvellut. Töiden jälkeen etsi ja etsi äitinsä. Harmitti pojan puolesta ja se rahan meno. Illalla yritti isänsä paikantaa erilaisten nettiohjelmien avulla. Ihan turhaan. Tänään etsittiin ja soiteltiin bussifirmat ja laskettelukeskukset. Käytiin lähiapteekit ja siwat. Ei mitään. Ja kun kaikki toivo oli heitetty, tuli koulusta viesti: täällä olisi opettajanhuoneen pöydällä yksi kadonnut ja löytynyt kännykkä. Tiedättekö sen ilon, joka näkyi odottavilla kasvoilla oven raossa, kun kadonnut oli löytynyt?

Toivottavasti sinunkin viikollasi oli loppu hyvin kaikki hyvin? 

JOKU KESTÄÄ ENEMMÄN

Hetkellinen ja äkillinen paino voi saada katkeamaan. Pitkällinen ja jatkuva paino vie kumaraan. Tällaista mm. olen miettinyt lumen painosta kumartelevien ja katkenneiden oksien ohi kävellessäni.  Niitä on muuten ollut todella paljon. Meihin ihmisiinkin se pätee, osittain. Joku kestää enemmän ja joku vähemmän. Kolmas kumartuu ja kumartuu, mutta ei katkea millään. Jollekin niistä painolasteista tulee normaali olotila. Ikään kuin se olisi ihan tavallista kulkea jatkuvasti 50 kg olkapäille lastattuna. Tällaisia ihmisiä tavatessani mietin, että mahtaisivatkohan lentää ilmaan, jos se taakka lopulta saataisiin heiltä pois? Tahtoisivatko edes tulla terveeksi?

Pikkuruinen talo Tiutisen Ämpyrinkujalla. Tällaisessa haluaisin asua mummona. Eikö tunnukin, että elämä tuossa talossa olisi pakostakin kevyttä ja kaunista?

Kuolema kulkeutui meille illalla puhelinlankoja pitkin. Mummon  ja papan ystäväjoukkoa harvennetaan näköjään kuukausittain. Eilen istahti yksi työmies huilaamaan kesken pihatöiden, nousematta enää töitänsä jatkamaan. Voimia ja rauhaa siihen surukotiin. Töissäni kuolema silloin tällöin vierailee puheiden tasolla. Kun joku jonka elämä on vasta alkumetreillä, epäilee ikinä näkevänsä niitä vuosikymmeniä joita itse elän, tulee epätodellinen olo. Miten elämänilo voi kaikota jo ennen kuin se edes syttyy? Ei kai ole reilua tulla surukodiksi ennen ilokotia?

Sunnuntaina kävelin taas Tiutisessa. Näiden seinien sisään kuvittelen aina paljon iloa ja onnea. Kauneudentajua. Sellaista reipasta saaristolaistunnelmaa. Mutta mistäs sen tietää. On käynyt niinkin, että juuri kun olen jotakin paikkaa ihastellut, on seuraavalla viikolla kuulunut juuri sieltä suru-uutisia. Kulissit kaatuu tai eivät ainakaan estä kuolemaa kulkemasta.

Oikeastaan mieleni ei ole ollut ollenkaan synkkä, vaan suorastaan kevyt. Sen yhden kiukkuisen viikon jälkeen elämä on ollut jopa sellaista hulluttelevaa. Tänään se mm. lähestyi minua juosten ja kurvasi juuri ohitseni kirkon pihaan, kun rupesin kameraa esiin kaivamaan. Siis kettu juoksi, keskellä tavallista kaupunkilähiötä kävellessäni töihin. Mistä lie oli tulossa ja mitä kirkosta hakemassa? Minulle se kertoi jotakin sellaista, että "elä sinä nyt vain, kun et kerran kuole. Ole ja nauti. Pidä silmät auki, sillä koskaan ei voi tietää, että mitä vastaan tulee." Oletin tietenkin, että se vastaan tuleva on hyvä.

PUUT KAARTUIVAT TIELLE

Retkikaksikkomme sai eilen miehistä vahvistusta. Mies pakkasi omat ja kuopuksen sukset autoon ja minä lähdin retkeä kuvaamaan. Talvi on taas muistanut olemassaolonsa. Lunta on pyryttänyt muutaman päivän ja alkaa olla hanget korkeat nietokset. Sehän sopii, sillä sitä lajia ei ole tänä vuonna liikoja ollutkaan. Etenkin olen kaipaillut lumisia puita. Puitahan löytyy metsästä ja sen vuoksi ajettiin Valkmusaan niitä ihailemaan.

Joku tästä oli ajannut ennen meitä. 

Puut kaartuivat lumen painosta tielle ja 

autolla ajo oli jossakin kohdin aika hankalaa.

Tästä ei toki yritettykään ajaa, sillä eihän tuolle sillalle mikään auto mahdu:).

Muisteltiin nuotion ääressä miehen kanssa niitä oman lapsuuden hiihtoretkiä. Minulle on vahvasti jäänyt mieleen isot mäet, joita pitkin laskettiin meren jäälle. En vain muista, että mistä sinne pääsee. Silloin oli aina meret jäässä ja tällaisia juupas eipäs talvia ei ollut ikinä. Minä muistelin, että olisimme paistaneet makkaraa jossakin retkemme varrella. Miehen perheellä oli hänen muistikuviensa mukaan eväänä appelsiina tai mandariinia ja suklaata. Yhtä kaikki, retki ei ollut retki, jos ei ollut eväitä.

Kuopus pääsee nykyään harvemmin nauttimaan koko perheen retkistä, sillä isompia lapsia ei aina retkeilyt huvita. Häntä ei kuulema haittaa ollenkaan, että isä ja äiti ovat olemassa hetken vain häntä varten.

Eväänä oli makkaraa ja mummon sämpylöitä. Appelsiinit ja suklaat puuttuivat.

Kuopuksesta on tullut varsin näppärä hiihtelijä. Viime talvena mummo kuljetti häntä ja serkkutyttöä hiihtokouluun ja siitä on ollut selkeästi hyötyä. Valkmusassa kun ei ollut valmiiksi tehtyjä latuja, vaan piti hiihtää tallatuilla poluilla tai umpihangessa. Ylitellä puita ja kurvailla välillä hyvinkin haastavissa maastoissa. Hyvin sujui ja kaatumisetkin meni hymyssä suin. Suolle ei menty, vaikka miehen mielessä ne siintääkin, jos sattuisi tulemaan pakkanen ja hankikanto. Nyt oltiin plussan puolella.

Tällainen vahti oli ilmestynyt auton viereen.

Alla auton lumipesu paluumatkalta.

Isommat lapset ei näytä hirveästi lumesta innostuvan. Kuopus sen sijaan on vielä toista maata. Retken jälkeen jäi pihalle vielä lumihevosta tekemään ja sillä ratsastelemaan. Heppa-touhut on nyt ihan in. Talleille tekisi mieli tuon tuosta, mutta olemme joutuneet sitä harrastusta jarruttelemaan kuljetus ja kustannussyistä. Hiihtolomalla saadaan ehkä yhdistettyä nämäkin kaksi, eli hevoset ja lumi?

Entäs siellä? Harmittiko lumen tulo vai saiko ihastuneita huokaisuja aikaan? Minä taidan ainakin nyt lähteä ulos tekemään yhden kuvausreissun. Mutta mihinhän sitä menisi?