Tänä viikonloppuna minun piti maalata lopultakin se kellarissa viimeistä maalikerrosta odottava kirjahylly. Ostaa ja kiinnittää verhotangot. Miettiä, että millainen ovi hankittaisiin eteisen naulakon peitteeksi. Kerätä omenat ja katsoa, että onko ne mustat viinimarjat enää keräyskunnossa. Siivota koti ja silittää pyykkivuori pois mieltä painamasta. Nukkua aamulla pitkään ja tehdä rauhassa ruokaa. Kotoilla.
Tähän asti olen kaiken tuon sijasta viettänyt viikonloppuani sängyn laidalla. Sitä sänkyä on siirretty hoitokodista päivystykseen ja takaisin. Siellä sängyssä on ollut kovasti kipuja ja sängyn laidoilla on mietitty, että miten tässä osataan auttaa. Lääkäri toivoi, että ei tehdä siirtoja, vaan hoidetaan omalla osastolla. Tytär sanoi, että kipuja ei saa olla. Hoitohenkilökunta teki parhaansa, mutta jäivät ilman keinoja. Onneksi ambulanssin väki pisti ranttaliksi ja kierrätti potilaan terveyskeskuksen kautta ja näin päästiin kotisairaalan asiakkaaksi sinne omaan hoitokotiin. Johan rupesi järjestymään kunnon kipulääkitys ja tippa. Hätä keksi muutenkin keinoja ja opetti meitä jokaista sängyn laidalla kävijää.
Perjantaina sängyn laita oli siis terveyskeskuksen päivystyksessä. Reilun kolmen tunnin ajaksi sain taas aitiopaikan tähän parjattuun julkiseen terveydenhuoltoon. Näin, että henkilökunnalla oli kiire. Näin, että siitäkin huolimatta hoidettiin jokainen apuun saapunut. Omaisen mielipiteellä oli väliä ja niin sai tippapullo mennä loppuun paluukyytiä odotellessa ja antibiootit taas aloitettiin. Jokainen tietää, että äidin päivät ovat ihan lopussa, mutta oltiin yhtä mieltä siitä, että ne viimeiset päivät, tunnit tai minuutit, on syytä olla niin kivuttomat kuin mahdollista. Ei pitkitetä, mutta ei myöskään lyhennetä.
Kolmen vuoden ajan äidin koti on ollut tällä kauniilla tiellä, jota syysaurinko tänäänkin helli. "Ihana paikka," hän itse sanoi silloin, kun ensimmäisen kerran muutimme hänet osaston kulmahuoneeseen. Silloin hän vielä puhui ja käveli käytävää edes takaisin. Nauroi niin, että se kuului kanssa asukeillekin ja teki hoitajille hyvän mielen. Silloin itketti, kun ajattelin, että "tässä se nyt on se äidin viimeinen koti". Tänään, kun sängyn laita taas oli palautunut sinne omaan huoneeseen, ajattelin, että "Onneksi tämä saa olla äidin viimeinen koti". Toivottavasti hän saa elää ne mahdollisimman kivuttomat viimeiset hetkensä tässä.
Nyt olisi aika mennä oman sänkyni sisälle ja pistää puhelin varmuuden vuoksi siihen laidalle. Yö ja huominen näyttää, että vieläkö jatkoaika on voimassa. Kiitos sinne ihanaan paikkaan taas kaikesta. Kahvikupposista, juttuhetkistä, huolenpidosta ja hoivasta, yhteydenpidosta ja siitä, että olette siellä sängyn laidalla koko ajan olemassa.
ps. Äidin puolison sängynlaitahetkellä kävelin Karhulan keskustaan syömään. Hoitopaikan lähellä on myös tämä alemmissa kuvissa näkyvä vanha puurakennus. Kuulemani mukaan se on vanha sairaala, itse luulin sitä vanhaksi kouluksi. Aivan ihana rakennus joka tapauksessa. Toivottavasti joku ymmärtää ostaa ja kunnostaa sen taas käyttöön. Jos voittaisi lotossa, niin perustaisi tähän vaikka…. jonkun ihanan paikan!?
