Se on mukavaa, että Pekka Pouta jaksaa nauraa näille keleille ja lämpötiloille. Pitäisi varmaan ottaa mallia hänestä ainakin niinä hetkinä, kun lunta hiljaa leijailee. Kuten eilen. Viime perjantaina Tampereelle lähtöä tehdessämme puin nahkatakkia päälle, mutta pistin nyt vielä varmuuden vuoksi sen toppatakin takapaksiin. Paleleminen ei näet naurata yhtään. Olin toki toiveikas sen suhteen, että sitä ei tarvitse käyttää, mutta käyttöönhän se tuli. Lauantain pelien päätteeksi tehtiin näet pieni kierros Pyynikillä. Lähdin liikkeelle nahkatakissani, mutta palasin kiltisti toppatakkia hakemaan ennen istahtamistamme Pyynikin näkötornin kahvilan ulkoterassille. Oli aurinkoista ja kylmää. Kahvia ja munkkeja pohjalle ja sitten kipusimme torniin.
Tornista näkyi toinen torni. Ja kolmas torni. Ja...
Toppatakissakin oli niin kylmä, että laskeuduin kuvaamaan mieluummin alemman kerroksen lasien taakse. Kuvassa ei siis ole aave, vaan kuvaaja toppatakissaan.
Miesväki luovutti tässä kohtaa, nuorimmat lapset jäivät metsään ja me äidit tehtiin puutalokierros Pyynikillä. Olipas komeita pytinkejä. Yritin tuossa hieman selvitellä, että mikä näiden talojen historia on, mutta ei auennut. Ovat niin suuria, että ovat ilmeisesti olleet joko useamman perheen koteja alusta alkaen tai sitten rikas väki on ymmärtänyt paikan kauneusarvon jo aikoinaan. Kiinnostavaa olisi tietää, joten jos lukijoissa on joku asiantuntija, niin saa avata asiaa.
Nämä kaksi oli kiinnostuneempia puista metsässä kun puista talojen seininä.
Opin kuitenkin, että Pyynikinharju on maailman korkein soraharju ja sieltä voi ihastella Tamperetta tai toisella puolella harjua avautuvaa Pyhäjärveä. Harjun näkötornissa paistetaan Tampereen parhaat munkit, jota kyseisenä päivänä oikein jonotettiin. Kuntoaan täällä voi kohottaa joko kävelemällä puutalokaduilla tai harjua ristiin rastiin risteäviä kävelypolkuja. Tai kiduttaa itseään Tahdon portaissa. Oli kiva paikka, voin mennä toistekin, jos tilaisuus tarjoutuu.
Esikoisen pääsykokeistahan ei ole kuulunut vielä mitään, sisään pääsee minimaalisen pieni porukka eli 4% kaikista hakijoista. Mutta jos onnistaisi, niin hänen ensisijainen toiveensa on Tampere. Oli siis eri tavalla jännittävä ajatus ajatella, että tässä voisi olla esikoisen tuleva opiskelukaupunki. Kolmosen yksi luokkakaveri taas muutti Tampereelle jo melkein vuosi sitten. Poika käy edelleen tiheästi entisessä kotikaupungissaan Kotkassa ja kolmonen on muutamaan otteeseen onnibusseillut Tampereelle kaveriaan katsomaan. Sen myötä hänelle on muodostunut pieni tamperelainen kaveriporukka, jota oli tapaamassa meidän Pyynikin kävelyn aikana.
Nyt lähden ennen töihin menoa verotoimistoon selvittelemään näitä verovähennys-asioita. Toivottavasti onnistuu. Ulkona kirkasta, mutta lämpömittaria en ole uskaltanut vielä katsoa. Eilenhän täällä taas lunta hiljaa leijaili...
