Viimeiseksi aamuksi oli suunnitellut visiittiä Cliffs of Moherille, mutta sää oli surkea ja aikaakin aivan liian vähän. Muutenkin oli alkanut tuntua siltä, että meidän on ehkä vielä palattava saarelle Etelä-Irlannin vuoksi. Näin ollen käänsimme autonnokan kohti Dublinia. Matkalle tein Irlanti-soitolistan matkaoppaan ohjeistuksella. Oli monta tuttua, mutta myös uusia tuttavuuksia musiikkimaailmasta.
Dublinissa meillä oli hetki aikaa ennen auton palauttamista. Päädyimme kierroksella Jamesonin viskitislaamolle. Vaikka en itse niin viskin ystäviä olekaan, oli kierros erittäin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu. Loistava lopetus loistavalle matkalle. Ja vähän niinkuin tyyntä myrskyn edellä. Lentokentällä meitä odotti otsikot siitä miten "tappajavirus iski kotiin" eli korona oli löytänyt tiensä myös Irlantiin.
Kierroksella sai kosketella, haistella ja maistella.
Jamesonin motto Sine Metu - Ilman pelkoa sopii erittäin hyvin nyt tähän meidän poikkeustilaammekin.
Irlanti yllätti todella positiivisesti. Maan ruusut on ehdottomasti sen maisemat ja luonto, ihmiset, rento elämänasenne, ystävällisyys, hyvä ruoka, englannin kieli, kohtuuhintainen majoitus ja autovuokra. Lampaita unohtamatta. Risuja ei ole paljoakaan. Ajaminen väärällä puolella luo hieman jännitteitä, samoin kapeat tiet, joissa on myös oma viehätyksensä. Maa ei ole halvin maa matkustaa, mutta ei kuitenkaan ryöstöhintainen. Sekä kierros Guinnessilla että Jameonilla oli hintava, mutta molemmat koimme lopulta kuitenkin hintansa arvoisiksi. Sään voi laskea toisina hetkinä risuksi, mutta toisina ruusuksikin. Irlanti vei todellakin mennessään ja kuuluu niihin harvoihin kohteisiin, joihin tekisi mieli palata.
Olen todella iloinen, että kerkesimme Irlantiin vielä "hyvän koronasään aikaan". Sen jälkeen on ollut helppo alistua kaikkeen tähän kontrolliin mitä taudin hidastaminen on tarkoittanut. Meidän perheessä se tarkoittaa sitä, että mies ja kaksi nuorinta suorittaa koulua etänä. Opettajat ovat Kotkassa vielä tänään menneet kouluille sopimaan yhteisistä pelisäännöistä ja sen jälkeen mieheni opettaa luokkaansa etänä. Lukiolaisemme ja kahdeksasluokkalaisemme opiskelevat omia opintojaan omien opettajiensa ohjeistamana kotona. Esikoinen kirjoittaa graduaan täällä Kotkassa. Hän teki opettajan sijaisuuksia pari viikkoa, ihan eiliseen asti, mutta nyt keskittyy taas omiin opintoihinsa. Kakkonen on armeijassa ja tulee perjantaina kotiin, ellei sairastu sitä ennen. Poikkeusaika armeijassa mennäään viikko kotona- kaksi viikkoa armeijassa tahtiin. Sairastapauksissa jäädään karenssiin sinne missä sillä hetkellä ollaan. Ja sitten me hoitajat. Meillä ei ole etätyömahdollisuutta, vaan valtion antama määräys pysyä työkykyisenä. Meihin ei päde enää normaalit työaika- ja vuosilomalait, vaan töitä tehdään niin paljon kun tarvitsee.
Olemme levollisella mielellä. Iso kirja sanoo: "Et sinä pelkää yön kauhuja,
et päivällä lentävää nuolta. et ruttoa, joka pimeässä kulkee,
et kulkutautia, joka päiväsydännä häviötä tekee." Ps 91: 5-6.
Ei pelkoa. Sine Metu.
