perjantai 21. syyskuuta 2018

ELÄMÄ JA KUOLEMA

Ollut elämä ja kuolema läsnä. Tiistaista lähtien talossa rakkaita vieraita vaihtuvilla kokoonpanoilla. Töistä kotiin ja suoraan keittiöön. Minä rakastan ruokkimalla. Töiden jälkeen olen toisaalta hetken aina niin tyhjällä takilla, että tarvitsen sen hetkeni yksin pannujeni kanssa. Hetken, jolloin ei tarvitse kohdata eikä keskustella. Jolloin saa hiljaisuudessa tehdä rakkauden tekoja. Sen jälkeen jaksan taas nostaa hymyn huulille ja yhtyä polveilevaan keskusteluun ruokapöydässä. Iloita siitä, että tulivat. Että ovat.





Eilen kärsimyskukka avasi nuppunsa. Miten paljon voi ilahtua yhdestä kukasta. Tällä kertaa hyvin kauniista sellaisesta. Päivän se kukoisti ja tänään sitä ei enää ollut. Sen sijaan oli veljeni kuoleman vuosipäivä. Tasan vuosi sitten hän päätti valita elämän sijasta kuoleman. Kirjoitin silloin teille näin.





Surutyössä olemme jokainen edelleen tavallamme. Vuosi on yksi virstanpylväs sillä matkalla. Me vietimme sitä vieraiden kanssa Valkmusan suolla. Mummo ja pappa oli meillä mukana ja monenlaista saalistakin saatiin. Karpaloista sieniin ja hyvin pieniin sammakonreisiin. 




Suolta palatessa saatiin taas syy poiketa pellolla.
Lisää pikkuaurinkoja meille, kiitos.


Päivällä tuli tädille viesti. Veljenpoikani on muuttanut tänne lapsuutensa kotikaupunkiin opiskelemaan ja kysyi, että saisiko tulla tänään käymään. Pistettiin pöydälle auringonkukat. Järjestettiin pizzaperjantai. Kokoonnuttiin pöydän ääreen. Katselin siinä sitä konkreettista todistusta elämän jatkumisesta. Kertoi opintojen aloituksesta, oman asunnon riemuista ja haaveistakin. Ja minä ajattelin, että ehkä tällä kertaa pojasta polvi paranee. Ja sitten, että  pojasta on polven parannuttava.

9 kommenttia:

Sammakko-mamman maailma kirjoitti...

Vuosi on mennyt.
Tuntui pitkältä ajalta.
Tuntui että se oli vasta viime viikolla kun veljesityttäresi soitti että tule käymään, on jotian tapahtunut. Onneksi ei kertonut puhelimessa mitä isänsä oli tehnyt.
Moni asia muuttui ja silti mikään ei muuttunut. Iso ikävä on kyllä läsna päivittäin.
Vähän pelkäsin eilistä mutta tunsin vain suurta ikävää ja leppeää tuulta. Ehkäpä veljelläsi on nyt kaikki hyvin, Kyllä meilläkin alkaa olemaan nyt kun eka vuosi on eletty ilman häntä.
Ihanaa että adoptiokummipoikani eli veljenpoikasi tuli eilen teille, hieman sitä toivoin että ei jäisi yksin kotiin ekana vuosipäivänä.
Samoin toivon myös sitä että pojasta polven on parannuttava - hänen ei todellakaan tarvitse kulkea isänsä ja isoisänsä jalanjäljissä.

Toivottavasti tänään nähdään, eli että aikataulusi suo sen että pääset meidän kanssa laittamaan sen veljesi muistolaatan isänne kiveen.

Saadaan sekin piste paikoilleen veljesi tarinaan.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Sammakko-mamma: En valitettavasti pääse. Meidän pitää viedä neljäksi vieras lentokentälle. Tarkoittaa, että olemme vasta niin iltasella takaisin, että ei teidän kannata jäädä meitä odottamaan. Käyn siis vain katsomassa valmiin tuotoksen. Piti laittaa illalla viestiä, mutta unohdin. Siksi olikin sitä mukavampi, että sain vieraan eilen. Hyvää kotkailua teille!

Petra kirjoitti...

Voimia teille ❤ Onneksi surun keskellä myös iloa ja uuttaa innostusta elämästä.

Jael kirjoitti...

Muistan kun kirjoitit veljestäsi ...
Vuosipäivänä tulevatkin muistot paremmin mieleen, keväällä muistan aina edesmenneen siskoni,joka lähti pois liian nuorena.
Upeat kuvat, ja nuo sienet,kaipaan niin sienestämistä ja marjojen poimimista. Tsemppihalit ja kaunista viikonloppua:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Elämä on siitä metka, että se vain jatkuu. Niillä, jotka pysyvät kyydissä. Ja sillekin joka luuli olevansa lopullisessa tunnelissa, olisi kyllä joskus koittanut valoisammat ajat.

Jael: Sienestäminen on niin kivaa. Sillekin joka ei sieniä syö. Ja tällä reissulla ei tavattu edes yhtään inhottavaa hirvikärpästä. Marjastamisesta en sitten niin pidäkään. Se on turhan työlästä hommaa. Maksoin siis mielihyvin siitä, että joku teki sen puolestani.

Carola Lehtonen kirjoitti...

vuosipäivä tekee varmasti muistoista kipeitä, mutta toteat siltikin viisaasti, että muilla elämä jatkuu ja muistot varmasti myös ne kauniit säilyvät. Minä en itse osaa laittaa sieniä, mutta tunnen kyllä muutamia , lapsena pääsin perhetuttujen kanssa sienestämään ja mökkinaapurien, syksyisessä metsässä on niin mukavaa samoilla.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Carola: Vuosi kuolemasta on sellainen aika tärkeä etappi. Sitä ennen tulee monenlaista ekakertaa ilman sitä kuollutta ihmistä. Mutta lapsissa ja lapsenlapsissa elämä jatkuu. Siitä sain nyt taas konkreettisen muistutuksen, kun kävi molemmat veljenlapset viikonloppuna kylässä.

Anonyymi kirjoitti...

Moi Mine!
Sain luettua Tuhat ja yksi tarinaa -blogisi. Kiitos kaikista tarinoista ja itselleni jäi hämmentävä olo. Tuli hyvä olo, että lapsenne kasvatettiin siellä ja saivat nähdä kaikkea, mitä elämä on.

Kuitenkin: minulle jäi mielikuva, että olet jollain tavalla itsekäs: Halusit juuri sen "pitkätukkaisen kitaristin", halusit neljä lasta, halusit kaikkea. Et tajunnut haluta ja niin kerroitkin. Kaikesta kuitenkin paistaa, että halusit sädekehän päällesi.
Ps. Sinä ja sinulla on kaunis Aino. Tehkää kuitenkin tuolle ryhdillennekin jotain. Ei nuori tyttö voi olla noin lysyssä.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anonyymi: Onneksi sait tarinani luettua ja voit siirtyä nyt sitten muualle kommentoimaan. Heippa!