TAI HASSUSTI PIHALLA

Hei, työ vei näköjään mennessään. Paluu töihin ei ollut vaikea, koska jos nyt totta puhutaan, niin en oikeastaan ehtinyt olla sieltä poissa lähes ollenkaan. Mies vakuuttikin, että opettajilla jos joillakin se on hankalaa tuo lomalta töihin paluu juuri siksi, kun ovat olleet niin kauan töistä poissa. Niin tai näin, nyt me molemmat taas heräämme kellon soittoon, sovittelemme kyytejä ja harjoituksiin viemisiä ja koitamme saada syksyisen sirkuksen taas pyörimään. 

Ensimmäisen työviikon mukavaksi lopuksi sain kutsun työtoverini perinteisiin kesäpippaloihin (ainakin ymmärsin, että näistä on jo tullut perinne tai ainakin tulossa sellainen). Kotkan naapurissa Pyhtäällä vietetään tähän aikaan vuodesta saaristolaismarkkinoita ja sinne mekin kaikki lopulta päädyimme. Mutta ei mennä asioiden edelle. Ensin me astuimme tähän kauniiseen puutarhaan, jossa riittikin ihmettelemistä pitkäksi toviksi.

Minua on siunattu valtavan mukavilla työkavereilla, taas kerran. Edellisen työpaikan työkavereista nämä eroavat siinä, että jo tämän ensimmäisen vuoden aikana on useampaankin kertaan tavattu myös työajan jälkeen. Kun ottaa huomioon kuinka paljon oikeasti vietät elämästäsi aikaa työpaikallasi, on hienoa, että tässä iässä vielä löytää kasan niin kivoja ihmisiä, että niiden kanssa mielellään tapaa myös siellä heidän kauniissa puutarhoissaan. Silloinkin kun ei ole töiden puolesta pakko. 

Illan emäntä oli selvästi osaavaa sorttia puutarhan lisäksi myös keittiössä. Ruoka oli hyvää ja sitä syötiin hyvässä seurassa. Ilta oli lämmin ja niin oli myös tunnelma, kun jaoimme pihamökissä arpiamme. Olen tässä vuosien varrella tehnyt näet omaa "tutkimustani" ja huomannut, että psykiatrian puolelle ihmisiä usein ajaa tietenkin tahto hoitaa. Se tahto on syntynyt useimmiten omista tai hyvin läheisten haavoista, joita on ollut kipeä saada tai katsoa. Joihin tahtoisi saada ratkaisun, löytää parannuskeinon ja nähdä, että kaikki on taas hyvin. Ja jos ei olekaan täydellisen hyvin, niin kuin harvoin elämässä on, saa ainakin ymmärryksen siitä, että useimmat haavat arpeutuvat. Joku lähes huomaamattomaksi, toinen enemmän ja vähemmän repsottavaksi. Niiden kanssa voi elää. Ja useimmiten juuri niiden haavojen, kolhujen, onnettomuuksien ja kipeiden asioiden vuoksi voimme hoitaa toista haavoittunutta. Ymmärtää keskeneräisyyttä. Sietää sitäkin haavaa, joka jatkuvasti aukeaa, eikä asetu. Rakastaa sitäkin mikä on rumaa (terveiset laulun kirjoittajalle :D). 

Ilta pimeni. Tunnelma tiheni. Siirryttiin markkinoille. Kojut oli tietenkin jo kiinni ja auki lähinnä ne kaljateltat. Oli tarjolla erilaista musiikkia ja tanssilattiaa. Olenko jo tunnustanut, että olen toivottoman huono tanssija? Aerobickiin menin joskus Istanbulissa ja siinäkin tarvittiin lähes mustaa huumoria itseä kohtaan. Käteni ja jalkani eivät osaa toimia, jos pitäisi mennä eri tahtiin. Laulussa on rytmi, mutta ei kropassa. Lisäksi ei ole ollut tanssin tarvetta oikeastaan ikinä. Mutta nämä toverini tanssivat selvästi mielellään, joka pippalossa. Ja niin minä sitten joko koikkelehdin mukana ja en oikein tiedä miten pitäisi olla. Tai seuraan sivussa, jolloin muille saattaa tulla tunne, että eivät oikein tiedä miten olla minun kanssani? 

Tämän tilanteen keskellä kävin kotimieheni kanssa seuraavan viestien vaihdon: "Tulepas tänne Sagittaan, niin koet tällaista oikeaa elämää tutkimuksen vastapainoksi:)." -Tulen vähän myöhemmin, kirjoitan yhden pätkän loppuun. "Olen täällä KTP:n teltassa. Menen täällä porukan mukana, jos osaan." -Ok. Mikä on KTP:n teltta? "Tule alueelle sisälle ja tämä on ensimmäinen, jossa on väkeä. Olen se nainen, joka ei tiedä mitä täällä pitää tehdä ja odottaa sinua." Mies lähti tulemaan ja tunnisti heti sen naisen:D. Ja kaksin oli parempi kuin yksin olla katsomassa sivusta, että miten ollaan saaristomarkkinoiden illassa<3.

Tajusin siinä, että en ole tullut istuneeksi kaljateltassa ikinä. Ehkä siksi, että en ole opetellut kaljan juontia? On ollut aina mielenkiintoisempia paikkoja, johon mennä? Kapakassa olen käynyt kerran, se oli muistaakseni penkkareideni jälkeen. En tiennyt mitä siellä piti tehdä, koska oli niin kova meteli, että ainakaan siellä ei voinut keskustella kenenkään kanssa. Joku tönäisi minut nurin ja sain komean mustelman muistoksi elämäni ensimmäisestä ja toistaiseksi viimeisestä kapakka-illasta. En ole myöskään ikinä ollut tanssilavalla. Varmaan siksi, koska en osaa tanssia? Eikä se haittaa minua. Ei se, etten osaa, eikä se, että muut tanssivat, koska osaavat. Minä osaan kuunnella sitä musiikkia. Minä pidän ihmisten katselusta. Minusta on yleensä mukavaa, jos muilla on mukavaa.

Entäs siellä? Muistatko kokemusta, jossa ei ollut mitään vikaa, mutta jossa tajusit olevasi aika outo, erilainen tai hassusti pihalla? Minä onneksi elin sellaisessa kokemuksessa 14-vuotta ja olen hyvin sinut sen kanssa:D. Ihan mielellään hassusti pihalla:).