sunnuntai 4. joulukuuta 2016

KIITOS KUN SAAN ELÄÄ

Perjantaina heräsin hissukseen. Järjestelin paikat. Pakkasin kassit. Nautiskelin lähtöä edeltävästä olotilasta. Kahdelta kävimme laulamassa onnittelulaulut syntymäpäiväsankarille. Mummo täytti vuosia ja pöytä notkui. Söimme ja joimme juhlakahvit. Puoli neljän jälkeen oli hyvästelty kotiin ja mummolaan jäävä väki ja lähdimme kohti Helsinkiä. Mies viimeisteli seuraavan päivän puhetta ja minä ajoin. Loviisan kohdalla vain kävi niin, että auto otti oman suuntansa kohti viereistä kaistaa. Ohjaus ei totellut ja niin ajoin melkoista vauhtia päin moottoritien aitaa.

Olisi kiva kertoa kuinka elämäni soljui silmieni edessä. Ei soljunut. Sen sijaan näin kuin hidastetussa filmissä ne kiemurteluni edestakaisin tiellä ja lähestyvän aidan. Auton ja aidan ensi kosketuksen jälkeen auto oikeni kuin itsestään ja jarruttaessani kylki viisti pitkin aitaa, koko matkalta. Mieleeni ei tullut yhtään hurskasta aatosta. En kerennyt pelkäämään enkä panikoimaan. Lopulta pysähdyimme tyylikkäästi aidan viereen. Mitähän se kertoo minusta, että minulle nousi vain mieleen, että mikä harmi, ei taidetakaan päästä Helsinkiin.

Siippa laski paperinsa käsistä ja ryhtyi miettimään, että mitäs tässä nyt oikein tapahtui. Emme keksineet, että mikä meni pieleen. Sitten tuo astui ulos autosta ja rupesi toimimaan. Tarkasti vahingot, vei varoituskolmion ja kävi etsimään vakuutustoimiston hätänumeroa. Minä siirryin ajatukseen numero kaksi ja se meni jotenkin näin: Luojan kiitos, että olemme elossa. Miten kamala joulu lapsille olisi tullut, jos olisivat jääneet orvoiksi juuri ennen joulua. Ja lahjatkin vielä olleet ostamatta. Seuraavaksi taisin jo kiittää hyvää Jumalaani kun saan vielä elää. Me saamme. 




Kuten kuvista näkyy, Helsingin reissu ei edes peruuntunut. Meidän automme oli mennyttä, mutta seuraavat hetket antavat aihetta kehua vakuutusyhtiötämme. Mies näet soitti hätänumeroon ja kertoi, että olemme jossakin Kotkan ja Loviisan välillä. Auto on tiensä päässä, mutta ihmisillä rauha ja hyvä tahto sen sisällä. Eli ei minkäänlaista hätää missään vaiheessa. Lämmitys pelasi ja musiikki soi:D. Niin hyvin olimme onnistuneet "parkkeeraamaan" tien varteen ettemme aiheuttaneet ongelmia muille liikenteessä olijoille. Ja rakas Taivaallinen Isämme oli varjellut tilanteen niin, että emme olleet osuneet kehenkään muuhun tiellä olijaan siinä vaiheessa, kun automme hallinta oli jossakin ihan muualla kuin minulla. 

Ja nyt seuraa oodi Lähi-Tapiolalle. Noin kahdessa tunnissa tapahtui kaikki tämä: meidät ja auto haettiin hinausautolla pois tien varresta ja kuljetettiin takaisin Kotkaan. Kotkassa hinausauto jätti meidät erään rakennuksen viereen, jonka seinässä oli punainen laatikko. Punainen laatikko aukeni puhelinsoitolla ja sieltä saimme auton avaimet vuokra-autoon. Hinausmies jatkoi matkaansa automme kanssa ja me lähdimme laina-autolla uudelleen kohti Helsinkiä. Tällä kertaa mies sai puheensä käytyä loppuun ja minä pidin meidät tiellä. Loviisan kohdalla katsoimme aiheuttamaamme tuhoa aidalle. Ainakin kolme poikkipuuta vääntynyt maan tasalle ja aita mutkalla.




Jälkipohdintojen aikana tulimme siihen tulokseen, että autosta taisi puhjeta rengas, joka aiheutti koko episodin. Hetken materiaalinen harmi ei tullut hajonneesta autosta vaan siitä ajatuksesta, että miten ihmeessä selviämme ilman yhtään autoa. Kun vakuutusyhtiö kertoi, että vakuutuksemme kattaa laina-auton, huojeni mieli. Emme murehtineet sen jälkeen asiaa enää ollenkaan. Jotenkin se tästä nyt suttaantuu. Jos auto menee lunastukseen, ostetaan uusi auto. Tai KAKSI halvempaa autoa! Jos ei mene, odotamme korjausta. Pääasia on, että saamme vielä elää tämänkin joulun. Ostaa vielä nämäkin lahjat. Kulkea Helsingin illassa ja palata reissulta kotiin rakkaiden luo.




Niin pienestä se on kiini. Ja niin pienestä sitä taas muistaa sen mikä on oleellista. Saimme herätä lauantaihin hotelli Seurahuoneella. Mitä se toikaan tullessaan, sen kerron sitten ensi kerralla.

20 kommenttia:

Leena Lumi kirjoitti...

Paluumuuttajatar, miten kauhistuttavaa ja miten cool olitkaan, kun vielä lähdit rattiin tuon jälkeen!

Olen ajanut meidän uuden auton lunastuskuntoon 13.12.1985 Kullaan kohdalla matkalla äidille Luvialle. Kun tajusimme mitään, oli auto matkannut silankaidetta pitkin, sitten siitä pudonnut jonkin matkaa ja kierinyt jääden katolleen. Olin varma, että R. on kuollut, koska mitään ei kuulunut...Päätin kuolla minäkin eli siinä menin sokkiin. Yhtääkkiä kuuluu:"Leena, nyt minä fundeeraan vähän..." Niin hämäläistä! Sokkini tuplaantui:) Vaikea tajuta mitään kun päät alaspäin. Sitten alkoi ympärillä näkyä itkeviä mummoja, jotka hokivat, että 'ei tuolta kukaan elävänä ulos tule...' Amblanssi ja poliisi tulivat. Minä olin ajanut ja syyttelin itseäni vaikka ei ylinopeutta, mutta tutut Ulvilan poliisit sanoivat, että 'kun se rengas oli imahtanut lumisohjoon ei ralliautoilija Mäkinenkään olisi siinä kelissä selvinnyt.' Minua oltiin viemässä sairaalaan,mutta kieltädyin jyrkästi, koska oli vain sokki. Kumpikin selvisimme ilman naarmuakaan eli enkelit matkassa.

Tuon tapauksen jälkeen en ole ajanut talvella, sillä jo sellainen ääni, että rengas kuin imaisee sohjoa, vie minut takaisin samaan tilanteeseen.

Olet todella vahva, kun pystyit rattiin tuon jälkeen!!! Olisko tämä pelastus nyt teille tärkein ja eniten kiitollisuutta aiheuttava tavaraton joululahja...Minulle lokakuun 5. päivä saatu labra- ja kuvaatamistulos on sitä.

Tartutaan hetkeen, nautitaan kaikesta pienestäkin ja arki on parasta, mutta ei kiellä unemmoimasta vuodenaikajuhlista ihanimmasta eli joulusta<3

Carola Lehtonen kirjoitti...

Onneksi kaikki päättyi onnellisesti ja teille ei käynyt kuinkaan!Ihan mitä vaan voi tapahtua, ihan kenelle tahansa ja ihan koska tahansa.Oletteko saaneet selville mistä kaikki lopulta aiheutui? Suojelusenkelit onneksenne olivat paikalla.Ihanaa että pääsitte myös Helsinkilomallenne.

anumorchy kirjoitti...

Huh huh! Ja uskalsit heti rattiin uudestaan. Hyva. Kylla tuolla liikenteessa(kin) voi sattua ihan mita tahansa. Siella huonojen kelien vuoksi ja taalla hullujen autoilijoiden ja viela hullumpien sahkopyorailijoiden ansiosta jotka singahtavat ihan liikennesaannoista valittamatta punaisia pain ja yksisuuntaista vaaraan suuntaan. Eivatko he henkeaan arvosta yhtaan?

Hienoa palvelua saitte ja kerrankin positiivista kuultavaa vakuutusyhtioiden suunnalta.

Ja Helsinkilomallekin paasitte.

anumorchy kirjoitti...

Mutta tuota aikasempaa Leenan kuvailua nauroin kylla ihan kippuralla.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä elämä osaa olla arvaamatonta. Yhdessä hetkessä voi kaikki mullistua. Kun sen aina muistaisi ja osaisi olla kiitollinen "tylsästä" samanlaisena jatkuvasta arjesta. Suojelusenkelit ovat turvanamme. Uskon siihen vahvasti oman ja mieheni kokemuksen jälkeen. Pidempikin tarina aurinkoa ottavista lomailijoista Turkissa ja putoavasta satojen kilojen kalliolohkareesta. Oli sekunneista kiinni, että selvisimme hengissä. Järjellä sitä ei voi selittää. Tapahtunut on vuosien jälkeenkin elävänä mielessäni. Myös varmuus siitä, että meitä suojeltiin. Niin teitäkin. Suojelusenkeleistä kiitollinen Anisi

Hurmioitunut kirjoitti...

Tällaisissa tilanteissa todellakin saa olla iloinen,että Suomessa vakuutukset pelaa ja saa hädässä hyvää palvelua. Onneksi ei käynyt pahemmin! Ja suunnitelmanne Helsingin suhteen ei mennyt mönkään.
Olipa muuten iloinen ja yllättävä kohtaaminen! Olit niin ihanan helposti lähestyttävä ja lämmin kuin olen aina blogin välityksellä kuvitellutkin. ♥ Tunnelmallista joulunodotusta!

Airi kirjoitti...

Koskettava kertomus, joka saa miettimään omaa asennettaan elämään. On niin helppoa olla tyytymätöntai nurista turhista asioista (puhun nyt itsestäni). Suojelusenkeleitä ilman ei selviäisi. Joskus he ottavat myös ihmisen hahmon. Turvallista kotimatkaa ja kaikkea hyvää!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Leena: En osannut pelätä missään vaiheessa ja järki sanoi, että heti vaan rattiin. En saa ehkä koskaan tietää, että mitä tapahtui, mutta on helpompaa ajatella, että rengas puhkesi, jotta asiaan olisi joku syy. Minun vanhempani ajoivat kerran tieltä loskan vuoksi, mutta en ollut itse silloin kyydissä. Tiedän kyllä sen tunteen. Siksi en mielelläni ohittele rekkoja kovin loskaisilla keleillä. Ja kuule, minä en kaipaa muutenkaan tavaraa lahjaksi. Jokainen päivä on mitä parhain lahja.

Carola: Suojelusenkelit olivat tilanteen tasalla silloinkin kun itse emme. Näin se oli. Syytä emme siis tiedä, mutta oletamme, että autosta puhkesi eturengas.

Anu: Kun on selvinnyt Istanbulin kaaoksesta, luulisi selviävänsä mistä vaan. Sanonkin aina, että olen käynyt autoilijan yliopiston eli ajanut kolaritta melkein 14 vuotta Turkin liikenteessä:D.

Anisi: Niissä hetkissä kaikki on niin kirkasta. Ymmärtää onnensa. Vahinko vain, että muisti on niin lyhyt:D.

Hurmioitunut: Meillä on tämän kahden vuoden aikana sattunut ja tapahtunut ja vakuutusyhtiö on aina tullut apuun. Ei tulisi mieleenkään vaihtaa. Ja oli niin hassua nähdä. Onneksi edes sen verran.

Airi: Niinhän se on. Nämä hetket selkeyttävät aina ajatusta, mutta tiedän sen taas hämärtyvän, kunnes taas. Turvallisesti olemme nyt kotona. Mutta kohtahan sitä taas lähdetään liikenteeseen.

Petra kirjoitti...

Huh ja hui, onneksi selvisitte ilman vahinkoja! Ja olet kylla tosi vahva kun hyppasit heti rattiin, hyva niin. Nama elama voi muuttua tai loppua niin nopeasti ovat kylla pysayttavia.

Allu kirjoitti...

Peltivauriot on todella peanuts ja voi olla kiitollinen, ettei sattunut mitään pahempaa, kiitokset suojeluenkelille.

Anonyymi kirjoitti...

Jumalalle kiitos, että olette hengissä, pääsitte Helsinkiin, juhliin ja ystäviä tapaamaan. Olette kyllä ihmeellisiä, kun jatkatte vain siitä, mihin jäitte, etenitte suunnitelmien mukaan. Mutta mitäpä siinä muutakaan. Elämä jatkuu, se lahjaksi saatu.

Hyvää adventinaikaa!
H-M

ps. Jäi kiittämättä pojan hyvänä pito. Kiitos siis! Oli oikein tyytyväinen reissuunsa.

kyllikki kirjoitti...

No olipas tilanne! Ja päättyi onnellisesti. Miskakin oli Imatralla läheltäpiti tilanteessa, kun viereisen kuppilan oven eteen ammuttiin kolme naista.
Miun kiitokset yläkertaan menivät viime yönä kahdesta pitkästä pierusta, jotka helpottivat vatsaa leikkauksen jälkeisissä ulostusongelmissa.
Sairaanhoitajana ymmärrät varmaan 😉

Turvallisia ajoja ja Ainolle onnea ajokortista.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Huhhei ja rommia pullo. Ei vaineskaan. Huh helpotus. Ja elämä jatkuu.

Allu: Kyllä, auto ei ole meille mikään pyhä peltilehmä. Se on kulkuväline, tosin aika tärkeä sellainen. Tänään mm. päivä sujui näin: Oli karsea keli ja kahden vanhimman lapsen bussikortit loppuneet. Pyörällä lähtö ei tullut kysymykseen. Niinpä minä, mies ja kakkonen hypättiin esikoisen kyytiin kello 7:10. Veivät minut töihin toiselle puolelle kaupunkia. Sen jälkeen veivät isänsä töihin toiselle puolelle ja ajoivat lukioon kaupungin kolmanteen kolkkaan. Sieltä esikoinen ajoi kotiin pitämään enkku-kerhoa. Tämän jälkeen haki isänsä töistä ja veljensä koulusta. Hoitivat kauppa-asiat. Illalla haki vielä äitinsä kotiin kello. 19:30.

H-M: Kyllä oli kiitosta ilmassa. Niin ihana juhlakin vielä ja rakkaat ystävät ympärillä. Sekin saatiin vielä kokea. Paljon ois aihetta lapsella kiittää. Päivä jo yksikin aamusta varhain iltahan ehditty lahja on parhain. Kiitos vaan pojan lainasta. Oli ilo.

Kyllikki: Kaikesta voi kiittää, pitkästä pierustakin:D. Sinulle pikaista paranemista. Tänään se esikoinen sai korttinsa postissa ja ajeli laina-autolla kamalassa säässä. Olihan siinä vähän jännitystä ilmassa, mutta hyvin tuo selvisi. Minulla oli töissä pitkä päivä eli 7.30-19.30. Huomenna saa aamulla nukkua ja illaksi sitten taas töihin. On Suomen juhlapäivä.

SaaraBee kirjoitti...

Teillä oli takapenkillinen täynä suojelusenkeleitä. Olemme koko perhe "melkeen" kuollut liikenneonnettomuudessa. Vastaantulija oli nukkunut rattiin... Onneksi olette kumpikin kunnossa. Auto on vain auto.













Paluumuuttajatar kirjoitti...

Saara: Näin on, auton voi vaihtaa, mutta ei ihmisiä.

Pepi kirjoitti...

Auto on arvaamaton kaveri joskus. Taisi olla siunausta sekin, että oli kaide mitä pitkin mennä.
Minulla kerran työmatkalla räjähti rengas noin satasen vauhdissa, enkä oikein vieläkään tiedä kuinka auton pidin tiellä, mutta pidin. Perässä ajanut mies pysähtyi tienposkeen perääni ja tuumasi, että hienosti haltsasit homman, oli kuulemma pelännyt pahaa jälkeä. Tuon kerran jälkeen muistin taatusti sen, miksi autokoulussa opetetaan, että pidä ne molemmat kädet vaan siinä ratissa vaikka kuinka näyttäis makeelta yhdellä sormella rattia pyöritellä -se kun on yksinään aika avuton kaveri jos/kun jotain äkkinäistä sattuu.

Matkatar kirjoitti...

Huh, ihan meni kylmänväreet ja tippa tuli silmään lukiessa! Onneksi oli onnea paljon matkassa ja pääsitte vielä jatkamaan suunnitelmia. Minäkin ihmettelin miten pystyit ajamaan uudelleen samana päivänä! Minulla olisi varmaan jalat ja kädet tärisseet niin ettei olisi mitään tullut :D
Mukavaa itsenäisyyspäivän jatkoa!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Pepi: Siunattu kaide, totta tosiaan. Jos auto olisi humpsahtanut sinne menokaistan puolelle, olisi siellä ollut tarjolla oja ja kallio. Joten siunatut mutkat ja kaide! Tässä meillä kyseisessä tilanteessa auton ratti oli hyödytön kapistus, se vaan ei totellut minun käsiäni, ei sitten mitenkään. Teki täysin omia ratkaisujaan.

Matkatar: Minä olin kyllä täysin tyyni. En pelästynyt jostakin syystä ollenkaan. Olin vain hyvin hämmästynyt, että mitäs tässä tapahtuu. Ja oletin, että tulee jälkipelko, mutta ei tullut sitäkään. Hyvä niin, sillä joudun ajamaan tosi paljon ja tykkäänkin ajaa, joten olisi ollut sääli, jos se olisi tähän tyssännyt.

Itsenäisyyspäivä on jo loppunut. Sain työvuoron lopuksi migreenin ja astelin heti kotiin tultuani nukkumaan. Nyt särky lakkasi ja olen täällä puolilta öin pirteänä kuin mikä. Onneksi huomennakin on iltavuoro, joten ei haittaa, vaikka nyt yöllä hieman valvoisikin.

aNNiKa kirjoitti...

Hui, kuulostaa tosi pelottavalta. Onneksi teille ei käynyt pahemmin, eikä suunnitelmatkaan näyttäneet peruuntuneen. Mun pahimmissa painajissa rengas lähtee irti ja menetän auton kontrollin.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Annika: En ole osannut edes pelätä kolaria, joten ehkä juuri siksi en osannut edes järkyttyä, vaan pysyttelin hämmentyneenä. Että tällaistakin eteeni tuuppasivat?