LEMMENTOHTORIN VILLAPAITA

Hups vaan ja viikko olikin mennyt. Näitä aikahyppäyksiä tuntuu tapahtuvan tämänhetkisessä arjessani turhan usein. Tässä yksi syy siihen miksi rakastan lomamatkoja. Niissä jokainen tunti tulee elettyä niin että sen tuntee ja muistaa vielä vuosien päästä. Mutta kysykääpä minulta vuoden päästä, että mitä tein tammikuun viimeisellä viikolla vuonna 2017, niin en varmasti muista. Etenkään kun en kirjoittanut mitään siitä blogiin. Esikoiselle viikko oli ainakin mieleenpainuva siksi, että hänen lukionsa tuli siihen pisteeseen, että tunnit ovat nyt ohi ja saa jäädä kotiin lukemaan kirjoituksia varten.

Viikonloppuna oli vapaata ja lainalapset olivat meillä. Minulla oli ajatus jostakin talvisesta retkeilystä, mutta pieleenhän se meni. Lauantain vastaisena yönä vietin laatuaikaa vessanpöntön ääressä ja koko lauantain makasin sängyn pohjalla siitä toipuessa. Huh huijaa. Ihminen joka on harvoin kipeä on kipeäksi tullessaan ihan kuoleman sairas. Muu perhe viihdytti siis pikkumiehiä, hoiti mainosten jaon, ruokki porukan ja mies vielä kaiken sen keskellä lähetti korjatun väitöskirjansa esitarkastajille. Arkeni sankari ja esikuvani siitä miten se joka leikkiin ryhtyy saa sen myös kestää. Nyt saa pitää peukkuja sille, että esitarkastajat ei enää ehdottaisi minkään sortin muutoksia työlle. Lainalapsia kiinnosti, että mitä se isäntä nyt sitten lähetti ja miksi se oli meille niin iso asia. Miehen selittäessä, että tämän työn tehtyään hänestä tulee tohtori, pojista pienempi tarkensi, että "ai niin kuin lemmentohtori". Kyllä sitäkin, mutta vain minulle:D.

Olisi siihen lauantain retkeilyyn tehnyt esteensä myös Kotkan sää. Tämä talvi on kyllä ollut varsinainen fiasko säiden suhteen. Lämpötilat heittelee jatkuvalla syötöllä. Ei ole ollut hiihtoladuille menemistä, vaikka mummo siellä kävikin onneaan koittamassa. Kertoi olleensa ainoa suksilla kulkija. Tuon tuosta oli joutunut ottamaan sukset jalasta ja kantamaan ohi jäämäkien, kohtien, jossa maa kurkki ladun alta tai oli muuten vaan mahdotonta hiihtää. Kodin vieressä oleva luistinrata sulaa ja jäätyy kiihtyvällä vauhdilla, onneksi on lyhyt matka käydä jäätilanne tarkistamassa. Kauniiden lumikuvien sijaan kuvasimme siis tällaisia harmaita otoksia, kun kävimme kuopuksen kanssa äitiä tuulettamassa ennen kuumeen nousua.

Eilen onneksi alkoi elämä voittamaan. Lähes kahden vuorokauden paaston jälkeen olikin aika mukava istahtaa iltapäivällä tuonne lasten tätilän pöytään. Ruoka maistui ja elämä. Illalla kotiin kävellessä satoi vaihteeksi lunta. Muut ehtivät kotiin ennen minua ja valaistu koti oli kotoisan näköinen. Yön aikana on piha peittynyt valkoiseen, joten nautitaan siitä nyt sen aikaa kun sitä kestää. Kuopus sairastaa, mutta jos ehtii paranemaan tämän sään aikana, olisi pihaan ehkä mahdollista saada vuoden ensimmäinen lumiukko.

Syksyllä 1994 olin tuore vaimo. Opiskelujen vuoksi asuimme viikot siipan kanssa eri paikkakunnilla. Siellä asuntolassa ikävissäni neuloin tuolle lemmentohtorilleni villapaidan. Se oli harmaa ja niin perusyksinkertainen paita, kun olla voi. Taidot ei olisi ehkä muuhun riittäneet siinä vaiheessa käsityöläisen uraani. Rakkaudella tehty paita on ollut kaikki nämä vuodet ahkerassa käytössä. Mies kutsuu sitä edelleen lempipaidakseen. Ajattelin, että olisi ehkä aika kutoa uusi. Lähes sama väri, hieman paranneltu malli hihojen suhteen. Sama koko kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Etenee hitaasti mutta varmasti. Harmaata harmaaseen säähän.