lauantai 2. huhtikuuta 2016

MUREHTIMISESTA

Kyllä minä nuorempana murehdin. En niinkään muista, että mistä, mutta sen kyllä, että miltä se tuntui. Kuinka murhe istui olkapäällä ja pisti huokailemaan. Epäilemään pahinta. Teki epämukavan olon. Herätti yöllä huolehtimaan. Varmaankin ne aiheet oli sitä samaa mitä nykyäänkin mietitään. Saanko sen mitä haluan? Onnistunko? Kelpaanko? Osaanko olla ja opinko edes? Tarvitaanko minua? 

Sitten minulle kävi onnellisten sattumusten sarja. Sain kaiken mitä halusin ja enemmänkin. Puolisoksi tuli "kaikkikylläjärjestyymies", pääsin opiskelemaan, valmistuin ammattiin, syntyi lapsi toisensa perään. Huomasin ihan pitäväni itsestänikin. Minähän en ole ollenkaan hassumpi vaan oikestaan ihan hauska tyyppi. Kyllä tällaisen kanssa tämän elämän voi elää. 


Turkin vuosina optimismi sai minusta lopullisen vallan. Opin nauttimaan elämästä. Sen pienistä ja isoista lahjoista, kauniista hetkistä, hyvästä ruoasta ja seurasta. Ei meiltä vaikeitakaan hetkiä puuttunut, mutta ne opettivat sen, että niistä selvitään. Sateen jälkeen paistaa aurinko ja kylmiä kuukausia seuraa lämmin kesä. Opin myös sen, että murehtiminen on ihan turhaa. Se ei muuta tilannetta muuhun kuin huonompaan suuntaan. Ja etukäteismurehtiminen se vasta on turhista turhinta. Ken siihen hommaan ryhtyy, saa kaikki toivonsa ja menonsa heittää. Sama kuin lakkaisi elämästä ja käpertyisi loppuiäkseen kuoreensa huolehtimaan. Sillä murehtijalle murheita riittää. 





Suomeen paluustamme alkaa kohta olla pari vuotta. Näiden vuosien aikana olen joutunut ikäväkseni huomaamaan, että murehtija on palannut elämääni. Sen häntä vilahtaa aina tuon tuosta olkapäällä ja aloittaa aina saman levyn: Mitäs sitten, kun tämä työ loppuu? Milläs sitten laskut maksetaan? Kuka sinua  muka töihin ottaa? Se vierailee tiheästi marras-joulukuussa, lomailee sitten hetken muualla ja palailee  keväällä kuukausittain toitottamaan pessimistisiä näkemyksiään. Ei tule mitään, ei tule mitään. Kaikki kaatuu, kaikki kaatuu. Joskus uskon sen valheet, mutta useimmiten tajuan itsekin hätistellä sitä muualle.  Se ei halua mennä.

Onneksi toisellakin olkapäällä istuu joku. Se lepää luottamuksessaan ja muistuttelee menneistä. Milloinkas jäitkään pulaan? Mikä ei elämässäsi toteutunut? Onko asiasi milloinkaan jääneet järjestymättä? Näytähän minulle se hetki tai asia, joka jäi ratkaisua vaille? Etkö ole töissä? Eikö laskut ole hoidettu, lapset syötetty ja harrastusmaksut maksettu? Mitäs meinasit murehtimisellasi saada aikaan hätähousu. Onhan tässä vielä viikkoja kesään.






"Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!" Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi: 
"Ajatteles, jos ei kaadu."


Torstaina saapunut sumu on hälvennyt ja Kotkassa on tänään ollut kevään kaunein ja lämpimin päivä. Tulevaisuus on vielä sumussa, mutta yritän olla välittämättä siitä. Jos jää murehtimaan tulevaa, unohtuu elää tämä hetki. Tämä, jossa ei ole mitään hätää. Entäs siellä? Parhaat vinkit murhetta vastaan?

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jonkun loppuminen on jonkin uuden alku. Siispä se on myös mahdollisuus moneen uuteen. Omalla kohdalla olen huomannut, että voi olla myös hyvä, että muutos tulee muualta kuin itsestä. Tuttuun ja turvalliseen on niin helppo jämähtää. Odotan jo innolla, mitä elämällä on vielä sinulle annettavaa!
Iloa, valoa ja toivoa!

Susku

Carola Lehtonen kirjoitti...

Optimismi, sanon minä...oma asenne ratkaisee.Negatiivisuus luo negatiivisuutta ja imaisee huomaamatta mukaansa, älä lähde sen mukaan! Tänään on ollut todella hieno kevätpäivä ja sehän oli suorastaan pakko aloittaa kuvausreissulla rantaan, niin oli useiden siiankalastajienkin mielestä ollut pakko lähteä kokeilemaan kalaonneaan.Lokit tuo kevään ja ne on nyt saapuneet;)
Miksipä pilata elämänsä murehtimalla, asioilla on tapana järjestyä, hännät pystyyn vaan.

Petra kirjoitti...

Yön tunteina on viime aikoina tullut valilla murehdittua, lahinna tulevaisuutta kun taalla se tuntuu valilla toivottomalta vaikka miten yrittaisi olla positiivinen. Arjessa en ehdi murehtia, kun katson ymparille naen niin monta joilla on oikeasti murehdittavaa ja itsella ei mitaan akuuttia.

Jael kirjoitti...

Sinulla on hyvä asenne. Itsekin murehdin paljon enemmän nuorempana ,vaikka tosiasiassa nyt on enemmän siihen aihetta,mutta optimistina on paljon helpompi jatkaa eteenpäin:) Oikein hyvää alkanutta huhtikuuta teille,Kauniin utuiset kuvat,näyttää vielä talviselta. Onko teiltä jo lumet sulaneet pois?

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kirjoitus murehtimisesta, kiitos siitä.
Kyllä minullakin on ollut aikoja, jolloin maailma on meinannut kaatua päälle, mutta kuitenkin ollaan selvitty.
Lohdullista on tietää, että ei ole murheineen yksin ja sanotaanhan Isossa Kirjassa, että kuka meistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa ......
Varmasti asiat järjestyy sinullakin, kuten ennenkin.
-Ulla

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Susku: Ihan justiinsa niin. Vaihtelu virkistää ja kehittää, opettaa uutta. Pakottaa ravistelemaan rutiineita. Ja eihän ne uudet ovet aukene, ennen kuin vanhat sulkeutuu. Olen jo monta kertaa luvannut itselleni, että teen tämän määräaikaisuuteni loppuun ja nautin sitten kesästä. Jos eivät ole elokuuhun mennessä tulleet hakemaan töihin, alan itse etsimään uutta paikkaa. Mutta sitten aina rupean hätäilemään ja hosumaan. Unohdan lupaukseni. Ja kun uudet ovet pysyy kiinni rynkytyksestäni huolimatta, muistan taas ja rupean suunnittelemaan sitä huoletonta kesää. Olisin kyllä sen ansainnut, sen työttömän kesän. Olisi vain niin KIVAA nähdä monta jo valmiisi avonaista ovea. TIETÄÄ mihin ja milloin tästä jatkan. Mutta sepä ei tässä elämässä vaan niin mene.

Carola: Minä TEDÄN. Tunteet ei vain aina pysy tiedon kurissa:). Ulkoilu meni tänään mainosten merkeissä. Toivon, että huomennakin on näin hieno päivä, jotta ehditään vähän nautiskellakin tuosta ulkoilmasta.

Petra: NIINPÄ. Se on kaikkein nolointa, kun kuitekin TIETÄÄ, että omat asiat on ihan superhyperlüxisti verratuna tosi moneen muuhun. Jos jäisinkin työttömäksi, ei se olisi mitään verrattuna vaikka Turkin työttömiin. Saisinhan ansioisidonnaista päivärahaa.

Jael: jos ei olisi lainaa. Se tässä on se suurin murheenkryyni. Kun se vaan pitää maksaa… Mutta lottovoitto on vetämässä, joten eiköhän se lottoarvonnan jälkeen iloksi muutu:). Lumet sulaa kovalla vauhdilla, mutta vielä sitä on kasoissa siellä täällä.

Ulla: Onko murehtimisessa mitään ihanaa? No, ei. Vihulaisen tekosia koko homma, sanon minä. Luottavaisen ei tarvitse murehtia. Älä pelkää. Luota. Mutta kun ei se käskemällä aina tapahdu:(.

Satu kirjoitti...

Joku sanoi joskus, että jos murehtii asioita etukäteen, saa murehtia ne kahteen kertaan. Minusta se oli aika hyvin sanottu. Harmi vaan kun ei se murehtiminen lopu sillä, että vain päättää olla murehtimatta. Itse olen vähän turhankin optimistinen ja hyvä uskomaan, että kaikki järjestyy kyllä. Mutta toisaalta, kyllä kaikki on järjestynytkin. :-)

Allu kirjoitti...

Syksyllä keräsin kaikki suruni ja hautasin ne puutarhaani. Ja kun huhtikuu saapui ja kevät tuli vihkimään maan, puutarhassani kasvoi kauniita kukkia, erilaisia kuin kaikki muut. - Gibran

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Satu: Justiinsa niin ja niinkin, että joutuu murehtimaan kerran ihan turhaan, jos ei ne kauhukuvat toteudukaan. Jos vaikka onnistuukin, niin mitäs sitten tehdä niille jo kärsityille murheille?

Allu: Ja kun keväällä hautaa murheensa puutarhaan, kerää syksyllä sadon. Ja sitten on hyvä ruoka ja parempi mieli. -Paluumuuttajatar:D. Ihana ajatus Gibraniltakin.

aNNiKa kirjoitti...

Loistava kirjoitus! Murehtijalta ei murheet lopu - sen kun itsekin muistaisi. Epätietoisuudessa eläminen (kun se liittyy tulevaisuuteen) on stressaavaa ja siinä olotilassa on vaikea nauttia hetkestä. Sitten sitä aina jälkikäteen miettii, että olisi vain pitänyt luottaa tulevaan ja siihen, että kaikki järjestyy.

Itsekin yleensä elelen luottavaisin mielin päivällä kun on muut asiat mielessä, mutta iltaisin ne murheet muistuu mieleen, jos sellaisia on. En ole vielä keksinyt tähän ratkaisua. Pitäisi kai suunnitella raskas treeni tai sauna, niin että sitä nukahtaisi samantien ilman aikaa murehtimiseen :)

Hurmioitunut kirjoitti...

Polkusi on ollut siis juuri sellainen kuin sen on kuulunutkin olla. Turkin vuodet kasvattivat sinusta optimistin, joka pärjää lopulta täällä Suomenkin harmaissa sää- ja mielialoissa. Ja ympärilläsi tuntuu olevan ihana perhe, tietysti, koska sinä olet antanut heille siivet. Ei kai kukaan tällaisessa (maailmankin) taloudelisessa tilanteessa voi olla murehtimatta, se on luonnollista. Tärkeää on muistaa, että itse on tärkeä.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

annika: entäjossit ja mitässittet. Löytävät kyllä juuri sen hetken, kun olet heikoimmillasi ja kun sinulla on aikaa vatvoa. Mutta nyt saa kyllä vatvomiset loppua. Tein tänään sellaisia hauskoja ratkaisuja, että eihän tässä joutaisi edes kesäkuussa töihin menemään….

Hurmioitunut: Minä en kaipaisi ylimääräisiä, kunhan olisi tarpeeksi. Ei ole ollut, mutta siltikin on selvitty. Ja tänään vielä tehtiin lisää "ei järkeviä ratkaisuja", koska päätettiin sellaisen olevan meille nyt juuri tarpeellista. Ei tunnu missään tässä konkurssissa:D.