Aamulla pidettiin perhekokous. Minä halusin kävellä saareen. Esikoinen ei halunnut, kun ei täällä Kotkassa ole mitään tekemistä kuitenkaan. Pojat kiemurtelivat vaivaantuneesti. Mies halusi mieluummin pysyä väitöskirjansa ääressä. Suututti. Jälkikäteen mietin, että miksi. Päädyin siihen, että omankin innostuksen tappaa helposti toisten totaalinen innottomuus. Tulee sellainen olo, että koko ajatuksessa ei ollut mitään järkeä ja oli ihan hölmöä jotakin sellaista edes ehdottaa. Onneksi nousi uhma: jääkää vaikka kaikki, minähän menen. Tämähän on minun talvitoiveeni ja päätän itse, että onko se typerää vai eikö se ole. Kuopus se yhtyi äidin toiveeseen ja puki vaatteet samantien päälle.
"Onkohan nyt järkeä mennä jäälle," tuumi mies. "Ei kannata mennä jäälle," taisi opastaa puhelimessa anoppikin. "No ei nyt ainakaan jäälle", esteli myös esikoinen. Eivät lähteneet mukaan. Me mentiin, me uhmakkaat. Ei tosin uhkarohkeasti soitellen sotaan, vaan muiden kävelijöiden perässä ja kahvila-kyltin ohjaamana. Kävelyreitti kulki Kotkan Mansikkalahdesta suorinta tietä Varissaareen. Jää kantoi ilman mitään nitinöitä ja se oli justiinsa niin mukavaa, kun kuvittelinkin sen olevan.
Lumi oli kaikonnut lähes koko matkalta. Jää oli röpelöinen ja tukeva. Keskellä matkaa kairasi pilkkijä itselleen uutta kalastuspaikkaa. Kertoi jäätä olevan vajaat 40 cm, joten hyvin kestää vielä kävellä Varissaareen kahvittelemaan. Siellä mentiin pulkilla ja jalan. Kärrynpyöriä heittelemälläkin matka sujui.
Kahvilassa oli tasainen asiakasvirta. Oli tarjolla makkaroita ja kalasoppaa, jota useammasta suusta kehuttiin herkulliseksi. Kuopuksen kanssa päädyttiin laskiaispulliin. Ikkunan takana kulki laivaväylä ja keskustelimme koirista. Nekin oli kahvilaan tervetulleita.
Kierrettiin saari linnoitusta pitkin. Toisella puolella lainehti jo avoin vesi. Linnut suorittivat siellä avomerikalastusta. Muutoin oli ympärillä vain hiljaisuus. Mietin, että vieläkö tänä talvena jää kantaisi hiihtoreissun saareen, vai onko iltapäivälehden uhkailuihin tyytyminen? Joko talvi on helmikuussa ohi? Jos näin on, täytyy miettiä ne loputkin talviset toiveet ja ryhtyä ripeästi niitä täyttämään. Ennenkuin huomaankaan, on oven takana jo kevät.
Saaren takana on saari. Ja toinen saari. Ja...
Palattiin takaisin samaa reittiä. Aurinko pakeni pilvien taakse, eikä tuuli jaksanut puhaltaa. Oltiin juuri ja juuri pakkasen puolella. Mietittiin muita mahdollisia talviretkikohteita ja päätettiin ryhtyä perheen retkikaksikoksi. Kuopus näet ymmärsi kyllä. "En minäkään halua yksin mennä ulos. Ei se ole ollenkaan niin kivaa." Ei niin, retkien hauskuus on siinä, että ihastellaan ja koetaan yhdessä.
Mikä tähän on tehnyt näin pitkän viivan?
Ne jotka ei lähde mukaan, jää paitsi. Ne jotka lähtee, on kokemusta rikkaampia:D. Ja yhden laskiaispullan muita edellä!
Hyvää Pyhäpäivää kaikille!
15 kommenttia:
Hyva te! Yleensa kannattaa lahtea vaikka ihan juuri silloin ei huvittaisikaan. Ystava soitti tanaan klo 12 etta puolen tunnin paasta jos ollaan laheisella bussipysakilla, ovat siella ja mennaan lastenteatteriin, hanella on liput. Meinasin ensin sanoa etta eihan me ehdita jne. mutta hyvin ehdittiin ja olipa hauskaa vaikka suunnitelmissa oli jotain ihan muuta :)
Ihana että sait yhden kulkijan mukaan kaveriksi. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Voin kyllä samastua myös tuon tunteen jos muut eivät innostu, siinä meinaa mennä omakin fiilis. Jaksaako sitä sitten yksin lähteäkkään? Mutta hyvä kun lähdit(te)! Kaunis päivä näytti olevan ja kuopus heittelee upeita kärrynpyöriä!
Me lähdettiin tänään hiihtämään, mutta ei ehditty lykkiä kuin kilometri kun huomattiin edessämme menevät hiihtokisat. Normilenkkimme oli poikki hiihtokisojen vuoksi. Uusi yritys huomenna. Mutta sekin pieni hetki ladulla auringonpaisteessa teki hyvää! Ulkoilu tekee hyvää. :)
Voi miten mukavalta vaikkuttaa teidän talviretki. Jäällä kävelyä olen minäkin kaivannut, mutta viimeksi kun asiaa tutkailin, eivät jäät kantaneet. Ja sitten taas ovatkin päivät kiitäneet, miten aika meneekin niin sukkelaan.
Totta, että jaettu ilo on kaksinkertainen. Minäkin koen mieluummin monet asiat yhdessä jonkun toisen kanssa. Vaikka vastapainoksi haluan sitten ollakin yksin, mutta silloin asiat tapahtuvat pään sisällä.
Moni lähtö jäisi lähtemättä, jos odottelisi jonkun saavansa mukaansa...ja kuvatessa usein oma seura riittää minulle aivan mainiosti.Retkillä on toki mukavaa kun on seuraa.
Totta on sekin, että jos muut eivät ideasta oikein innostu , saattaa omakin motivaatio alkaa laskea, mutta usein kuitenkin lähden silti ja palattuani olen tyytyväinen , että minun sentään tuli lähdettyä;)
Jäälle ei täällä minusta ole asiaa! Tänään on ensin pakkasella ja illasta jo plussan puolella lunta ja räntää vuorotellen ja ensi viikoksi on lupailtu harmaata...tässäköhän tämä luminen talvi nyt sitten alkaa olla-mene ja tiedä? Kevättä koht mennään;linnut ovat alkaneet aamukonserttinsa ja aamut ja iltapäivät ovat jo selvästi valoisampia. Laskiaispullat tuli leivottua ja jo maisteltuakin...ja jos huomenna taas lähtisi kameroineen katselemaan luontoa linssin läpi!
On totta että joskus oma innostus lopahtaa toisten myötä, heitä kutsutaan latistuksen mankeleiksi:D
Kyllä kannatti lähteä!Aivan ihania kuvia....
Kiva retki teilla!
Jaalla on tullut aikoinaan retkeiltya kavellen,hiihtaen,luistellen ja moottorikelkkaillen.Meidan nuorten eras kiva harrastus talvisin oli jaalla ajo autoilla.Mukavat muistot!
Minä olisin kyllä taatusti lähtenyt mukaan!
Petra: Ja kannattaa lähteä, vaikka muut ei lähde. Eli, tästä lähdin täytynee esitää ideansa tyyliin: Olen lähdössä paikkaan X, kuka haluaa mukaan? Ja olla piittaamatta loppuperheen penseydestä:). Teillä olikin sitten tosi nopea lähtö!
Hurmioitunut: On siinä varmaan sekin, että miellän viikonloput perheajaksi, joten on sellainen selittely olo, jos haluaa ysin johonkin lähteä. Ei minua ole kukaan koskaan kieltänyt lähtemästä, eli tämä on selvästi joku sisäinen lukko. Lasten oltua pieniä, retkeiltiin yhdessä lähes joka lauantai. Nyt täytyy uskoa, että ne päivät on näköjään sitten ohi. Suksille ei ole vielä täällä päin Suomea päästy. Ehkä sitten viimeistään hiihtolomalla.
Kirjailijatar: Kyllä minä nautin asioiden tekemisestä yksinkin. Ja kaipaan todella kipeästi sellaista ihan omaa aikaa. Etenkin kun tuo työ on niin intensiivistä muiden ihmisten kanssa olemista. Ehkä ihanteellisinta yksin oloa olisi kuitenkin yksin olo kotona. Tai joku kävelylenkki. Retkelle tahtoo mieluummin muita mukaansa.
Kirsi: Täällä jäätilanne tuntuu vaihtelevan. En ymmärrä niistä mitään, joten varmistan asian muiden ihmisten perusteella. Jos siellä muutkin kävelee, niin kyllä sitten mekin. Meillä on tänään laskiaispullapäivä. Ja lihapullapäiväkin, eli kohta tästä pitäisi lähteä pullia pyörittelemään.
Käyn kyllä itsekseni kuvaamassa. Mutta silloin täytyy jotenkin ajatella se asia eri tavalla.
Anne: Latistuksen mankeleiksi. Hyvin sanottu. Aiemmin kirjoitin, että mies harvemmin sanoo ideoilleni ei. Ehkä sen vuoksi hän onkin sitten tosi latistuksen mankeli, kun sanoo sen einsä? Ja eilen olivat kyllä varsinainen joukkomankeli:D.
Lisay: Olen joskus lapsena ollut mukana jääautoilussa. Ja kuullut, että Ruonalan rannassa on autoiltu tänäkin vuonna. Itse en taitaisi uskaltaa. Sen verran pelottaa jään pettämisen mahdollisuus tammikuussa sattuneista syistäkin. Ja kyllä se selvästi herätti pelkoa myös perheen muissakin jäsenissä. Kuopuksenkin kanssa sitä eilen taas pohdittiin ja tutkittiin tarkasti sitä pilkkijän reikää, että "voisiko se lähteä murenemaan reunoista…"
Allu: Sinä oletkin selvää reipasta retkiainesta!
Ihanaa luettavaa. Minulle tulee näistä teksteistäsi aina niin hyvä mieli, vaikka tarinasi olisi surumielinen tai miettivä sävy. Aina ihan odotan uusia kirjoituksiasi.
Mukavaa TALVEN jatkoa (vesisateesta Etelä-Suomessa).
Terv. Maarit
Kuule, ei meiltäkään tahdo löytyä kävelyseuraa. Menen yksin itseäni takamuksiin pitkien. Kiva, että teiltä löytyy vielä yksi seuralainen.
Maarit: Voi miten mukava palaute, kiitos! Bloggaaminen takkuaa, kun en ehdi kuvata. ja ilman kuvia ei ole myöskään sanoja.
Mutta pianhan ne päivät pitenee ja ehtii tarttua kameraan vielä työpäivän jälkeenkin.
Saara: Illalla minua ei saa kävelylle, edes potkimalla. Pimeää ja nyt taas liukasta ja märkää. Mutta se valoisa lauantaiaamu tuntui ihan rikolliselle kuluttaa sisällä. Yksi on aina valmis, melkein mihin vaan. Paitsi mainostenjakoavuksi tuo ei enää meinaa lähteä:).
Voi sentään ! Minä olen yrittänyt jo pari viikkoa houkutella jotakuta perheestä kanssani elokuviin katsomaan uusinta Tähtien sotaa; eivät ole ehdotukseen tarttuneet. Taidankin ottaa sinusta mallia ja lähteä itse varustettuna pussillisella salmiakkia + lakritsaa. Mikäs siinä; voihan sitä leffaa yksinkin katsoa !?
Hyvää alkavaa viikkoa ! Toivotaan, että ihan kaikki lumi ei vielä sulaisi. t: Tiina
Tiina: Vai tähtien sotaa. Minuakaan et olisi saanut mukaan, mutta johonkin toiseen leffaan kyllä. Ota siis ihmeessä lakut ja salmiakit. Osta popparit ja limut. Ja syö itse kaikki, sillä olet ne ansainnut!
Täällä on heittänyt erittäin märkää lunta tänään. Ja en saanut työtä, jota hain ja johon olisin mielestäni ollut oikein hyvä, jos en suorastaa paras.
Olen pahoillani, että et saanut hakemaasi työtä ! Ihan vilpittömästi pahoillani ! Mutta luulen, uskon ja toivon, että jotakin muuta on sinua odottamassa ! Älä lannistu !
En edes kehtaa laskea, kuinka montaa työpaikkaa olen itse hakenut viimeisen parin vuoden aikana... Joitakin kertoja olen päässyt haastatteluun, mutta yhtä monta kertaa ei ole edes sitä kutsua kuulunut, vaikka olen ollut mielestäni paras, sopivin ja työ on jopa suorastaan kuulunut minulle.
Ja sitten voikin tapahtua jotakin... Minulle tapahtui ja minua PYYDETTIIN töihin ! Aloitan maalis-huhtikuun vaihteessa uudessa työssä. Ja mitä parasta - työnantaja ei vaihdu (=edut säilyvät), mutta kaikki muu on uutta: työpiste, potilasryhmä, työyhteisö ja työkaverit.
EN siis kehu, vaan luotan, että jossakin on suunnitelma sinua varten ! Luota sinäkin ! Onnea työnhakuun ja kärsivällisyyttä ! t: Tiina
Tiina: Miten ILOINEN olen sinun puolestasi. Nyt sinusta tuli löydetty aarre! Ja omalla kohdallani LUOTAN todellakin siihen, että asiat menee juuri niin kuin ne pitää. Ainahan ne ovat menneet. Ja juuri oikeassa aikataulussa, joka yleensä on tarkoittanut sitä ihan viimetinkaa. Eli, aina pitää odottaa siihen asti, kunnes toivo on lähes heitetty, ja sitten vasta aukeaa se tie. Joskus sitä miettii, että miksei vastaus voisi tulla jo hieman aikaisemmin?
On nyt hieman noloa sanoa tuon kertomasi jälkeen, että tämä oli elämäni ensimmäinen ei. Olen aina saanut jokaisen paikan, jota olen hakenut, on se sitten ollut opiskelupaikka, kesätyö tai varsinainen työ. Yhden kerran sain ein, mutta sekin muuttui muutaman päivän päästä kylläksi. En siis hae sinne ja tänne, vaan vain niihin paikkoihin, joissa TIEDÄN minulla olevan jotakin annettavaa. Ja nyt sitten olen ihan tyrmistynyt, kun eivät halunneet ottaa sitä vastaan. Ja vielä niillä suosituksilla, joita sain. Käsittämätöntä :D.
Ja vielä yksi asia. Kotkassa on työttömyysprosentti 22. Tätä menoa se kasvaakin vielä, kun ei oteta kotkalaisia töihin. Ugh. Nyt lopetan vatvomisen. Ja yritän olla hieman iloinen sen puolesta, joka oli minua parempi?
Lähetä kommentti