SUHTEENI SIENIIN

En syö sieniä. Syy moiseen ehdottomuuteen on lapsuuden peruja. Äitini ja isäni pitivät kovastikin sienistä. Sienimetsällä käytiin ja sieniruokia oli kotona tarjolla. Jonkun kerran oli pakko maistaa ja joka kerta ne maistuivat erittäin pahalle. Äiti kyllä yritti kaikkensa ja mm. ujutti sieniä lihapiirakkaan, varmana siitä, että en huomaisi. Huomasin aina, sienen niljakkaasta makutuntumasta ei voinut erehtyä. 

Vaikka en syö sieniä, pidän erittäin paljon niiden keräämisestä. Olen aina pitänyt. Se ei ole kovinkaan ihmeellistä sinänsä, koska sienestämiseen liittyy asioita joista muutenkin pidän erittäin paljon. Eli metsä, syksy, eväät ja löytämisen riemu. Ja koska kotonani asuu ihminen joka vielä mielellään syö ne löytöni, on siinäkin hyvää syytä kyllikseen sienimetsään menoon. 

Appivanhempani ovat varsinaisia metsänkävijöitä. Heillä on kesästä syksyyn asti jatkuvasti syytä metsään menoon. Mustikat, lakat, vadelmat, puolukat, sienet ja karpalot. Kun siis heittää ilmaan ajatuksen, että voisi vaikka lähteä metsään, saa heistä heti seuraa. Viiden vapaapäiväni aikana ehdittiin käydä kahdesti sieniretkellä. Ensimmäinen retki tehtiin lapsuuteni sieniapajille. Meillä oli näet tapana käydä Kymin lentokentän metsästä hakemassa suppilovahverot. Siellä ne kasvoivat näköjään edelleen. 

Kiitos anopille kuvasta:).

Toinen sieniretki tehtiin Metsäkylään, jossa bulgarialaiset ystävät toissa kesänä poimivat mustikoita. Tämä olikin satoisampi paikka, sillä löysin vaikka minkälaisia sieniä. Koska tunnistan varmasti vain kattarellin, suppilovahveron ja kärpässienen, poimin kaikki mielestäni syötävän näköiset sienet koriini ja aina anoppiin törmätessä testaan, että mitä sitä tulikaan poimittua:). Ainakin olin löytänyt rouskuja ja jotain haperoja:). Kotiin nappasin mukaani vain kanttarellit ja mummolan väki sai loput. 

Kuka tietää mitä tuo yllä oleva on? En minä ainakaan. Alla viimeisen sieniretken saaliini.

Metsäkylässä jouduimme hirveän pommituksen kohteeksi. Hirvikärpäset lensi parveittain päälle. Tarttuivat silmäripsiin, mönkivät hiuksiin ja hulahtivat kyykätessä takin helmasta sisään. Onneksi en ennen autolle menoa tiennyt, että mikä määrä niitä remusi takkini ja paitani välissä, sillä en ehkä olisi kestänyt sitä. Siinäkin oli tarpeeksi ihmettelemistä, kun yritti epätoivoisena repiä niitä pirulaisia silmäripsistä irti ja tunsi kuinka joku mönki niskassa, korvan takana ja rintaliivin hakasen alla. Autolla riisuttiin takit ja paidat ja totuus paljastui. Kymmenittäin hirvikärpäsiä vilisti takin vuorissa ja paidassa, paidan alla, hiuksissa jne. Sitkeimmät kaverit piti irrottaa vaatteista sieniveitsellä. Viimeisiä poimittiin kotona vielä illallakin iholta, mummo löysi kavereita itsestään vielä seuraavanakin päivänä. Vastaavaa eivät olleet appivanhemmatkaan koskaan kokeneet. Voi siis olla metsästäjän syksy,  sillä en ihmettelisi vaikka hirvikärpästen hulluiksi tekemät hirvet juoksisivat vapaaehtoisesti pyssyn eteen. 

Mitäs sinä? Onko sienet herkkua vai niljakasta sapuskaa? Haluaisitko jakaa minulle parhaan sienireseptisi? Nimimerkillä: kanttarelleja vielä kaapissa.

ps. Täytyy muuten tunnustaa, että näin aikuisiällä olen ihan niiden lapsuuden yök-kokemusten varassa ja ne istuvat minussa sitkeästi. Joskus olisi siis kai otettava sienistä uudelleen mittaa ja maistettava tällä nykyisellä suulla. Miehen karonkkaan valittiin yhdeksi ruokalajiksi sienikasvisrisotto. Jos vaikka silloin sitten testaisin taas suhteeni sieniin?