Äitini lähtökohdat tähän elämään eivät olleet hääppöiset. Sen vuoksi meiltä oli ensin kateissa äidin suku. Puuttui äidin isä ja äiti, sedät, enot, tädit, serkut ja koko muu suku. Äidin tie oli kulkenut lapsuuden risaisesta kodista lastenkotiin. Sieltä kasvattiperheen kärsimyksiin ja lopulta Kotkan sataman liepeillä olevaan kuppilaan töihin. Sieltä hänet poimi meriltä satamaan saapunut isäni ja perustivat perheensä Kotkaan.
Silloin ei television avulla voitu lähteä kadonneen jäljille. Ei ollut nettiä tai muutakaan helppoa apukeinoa. Jos minulla vielä olisi äiti, haluaisin tietää, että miten hän sen sukunsa lopulta kaivoi esiin. Kaivoi kuitenkin. Mummo ilmeisesti tappoi papan. Heitä ei enää ollut. Löytyi kuitenkin enot, Oulun isotäti ja isosedät sekä Riitta-serkku joista oli meille suunnattomasti iloa monen monta vuotta. Tuli tutuksi Kouvola-Oulu-juna sekä pitkät ajomatkat Kilpualle.
Vanhempien eron myötä katkesi yhteys isän puolen sukuun. Loppui vierailut Naaralaan ja serkkujen luokse. Mummo ja pappa oli jo haudattu ennen sitä. Nyt ei enää viety kynttilöitä Savitaipaleen hautausmaallekaan jouluaattoisin. Jossakin vaiheessa kaivoin suvun itse esiin. Tädin ja sitä myöten koko loppusuvun. Yhteydenpito vain on ollut perin harvinaislaatuista. Sitä muisteltiin eilen, kun osa meistä tupsahti tädin eläkejuhliin ja oven suussa oli pakko tehdä kuka on kukin kierrosta. Meitä oli koolla neljä serkusta ja kahdeksan pikkuserkusta, kummisetäni ja kummitätini sekä sukuun avioliiton myötä tulleita. Moni meistä olisi kaivannut sinne myös veljeäni jälkikasvuineen. Missähän olitte?
Kaivettiin esille kuva 17-vuoden takaa. Silloin tavattiin kummisedän 60-vuotisjuhlissa entisessä mummolassa. Jälkikasvu oli vielä pienen pientä, eikä meidän kolmea nuorinta ollut vielä olemassakaan. Sen jälkeen osittain satuttiin kummitädin miehen hautajaisiin koolle. Ja nyt taas koitettiin päivittää kuulumisia. Mitä hänelle kuuluu? Mitä lapset ovat opiskelleet? Keitä me oikein olemmekaan ja yhdistääkö meitä mikään.
Isän puolen suku on Karjalasta. Tässä joukossa se karjalainen eloisuus ei aina näy. Tai on ehkä alkuun piilossa enemmän toisilla kuin toisilla? Yhteiset juuret lopulta löytyvät ja tulee tunne, että on omiensa parissa. Ei haluaisi kadota kokonaan, vaan saada ne puuttuvatkin palaset paikalle. Tavata toistekin. Olla osa tätä sukua.
Isää ei enää ole. Ja on kuitenkin. Muistoissa ja niissä juurissa. Niissä ihmisissä, jotka hänen vuokseen on olemassa ja jotka hänen kauttaan yhdistyvät minuun sukupolvien ketjussa. Vanhoista kuvista löytää piirteitä itsestään ja läheisistään, jotka tulevat tämän suvun perintönä. Joku on ihan Lydia-mummon näköinen. Toisella on isän silmät. Hyvää isänpäivää siis sinulle isä. Olit minulle niin rakas.
Sitten on tämä lasteni ihana isä ja hänen myötään tullut suku. Kokoonnuttiin tänään appivanhempien kotiin syömään yhdessä isänpäivälounasta. Koolla kolme hyvää isää. Seitsemän serkusta. Kolme onnekasta vaimoihmistä. Tankattiin ruotsin sanoja. Syötiin hyvin. En tiedä ymmärtääkö lapset vielä suvun merkitystä tai kokevatko sen arvoa, mutta toivon, että ainakin joskus vielä ymmärtävät. Molempien sukujen. Mummi ja vaari heiltä on haudattu, mutta ei kateissa. On mummo ja pappa, setä, eno ja täti. Serkkuja ja tulevien lasten pikkuserkkujakin. Sukuja, joihin kiinnittyä. Näkyvillä olevat juuret.
Toivottavasti olette saaneet olla omienne parissa. Juhlia isejä. Olla osa perhettä ja sukua.
12 kommenttia:
Hurjia sukutarinoita sinunkin suvussasi. Kivoja tuollaiset suuret sukujuhlat joita teilläpäin vietetään. Mukavaa alkavaa viikkoa!
Kiva, että olet päässyt niin kivaan sukuun miehesi kautta. Mäkin olen onnellinen, että olen saanut täällä kivan saksalaisen suvun, kun pieni suomalainen sukuni on niin kaukana.
On kaiketi melko tärkeää omalle identiteetille tuntea kuuluvansa johonkin ja tuntea juurensa ja olla osa jotakin, tietää jotakin lähisuvustaan ja sukulaisistaan.Sukujuhlissa en ole ollut koskaan, vaikka ne nykyisin melko suosittuja tuntuvat olevankin.
Kylla se kuulumisen tunne on vaan tarkea. Sinullakin on suvussasi monta mielenkiintoista tarinaa, niin taitaa olla jokaisella kun aletaan tarkistelemaan sukujuuria. Eniten minua harmittaa ettei aikoinaan tullut tarkemmin kirjattua ylös isoaitini tarinoita Viipurista ja sen ajan elamasta, onneksi moni tarina on elavana mielessa.
Mielenkiintoisia sukutarinoita,aika hurjiakin,mutta onneksi löytyi sukua.Ja tuli uutta sukua miehesi myötä. Minulla on tosi vähän sukua jäljellä,mutta monen monta pikkuserkkua Yhdysvalloissa,joista olen tavannut vain pienen murto-osan.
Matkatar: Niinhän ne sanovat, että totuus on usein tarua ihmeellisempää. Äiti oli varma siitä, että äitinsä pisti rotanmyrkkyä isän eväisiin ja aiheutti tämän kuoleman.
Allu: Olemme olleet miehen kanssa niin nuoresta yksissä, että taidan olla enemmän ollut hänen sukunsa parissa kuin omani, joka on vuorotellen ollut kateissa.
Carola: En minäkään ole ollut sellaisissa isoissa sukujuhlissa, mutta onneksi on ollut näitä kokoontumisia edes harvakseltaan.
Petra: opiskeluaikana piti tehdä sukupuu. Kyllähän sieltä löytyi monta juurta jos mihin. Isän puolella on mm. ollut tuota alkoholismia ja sama vaiva oli äidin äidillä, joka taisi johtaa siihen myrkyttämiseenkin. Viina on viisasten juoma. Muiden kannattaisi olla sen kanssa erittäin varovainen. Ja kannattaisi tosiaan kerät tarinat talteen silloin kun niiden kertoja on vielä keskuudessamme.
Jael: Äidin suku oli hetken meidän ilona. Nyt ovat vanhat jo kuolleet ja osa jättäytynyt pois. Jos ei halua muistaa sukunsa ikäviä totuuksia, on helpompaa hankkiutua sukulaisistaan kauemmas?
Sanoisinpa, että osoitat poikkeuksellista rohkeutta kertomalla sukusi menneisyydestä. Tunnut olevan monissa asioissa sujut niin itsesi kuin sinua koskettavien asioiden kanssa. Vapauttavaa, uskoisin. Miten lienet sen saavuttanut? Kerrassaan upea palmikkopää. Tyttäresi? Valmistautumista adventtiin . Anisi
Anisi: Monesti tuntuu, että seuraan näitä sukuja vähän tarkkailijan asemassa. Siihen mikä on tapahtunut ennen minua, ei mielestäni ole salaamisen syytä. Kannattaa ottaa suvun vaiheista ennemminkin opikseen? Muutenkin totuus tekee vapaaksi. Salailu syövyttää?
Palmikkopää on kuopus. Lähtee aina mielellään mukaan.
Kiitos hienosta postauksestasi. Itse kuulun sukuun, jonka vaiheita tunnetaan 1600-luvulle asti ja koen että suvun tunteminen on itselleni rohkeutta ja vahvuutta antava asia. Kun oppii tietämään, miten moninaisten ja vaikeidenkin vaiheiden kautta sukumme ovat selvinneet, saa varmuutta uskomaan, että kyllä elämä kantaa.Kirjoituksestasi päätellen sinä olet yksi upea todistus siitä.
Vielä haluan sanoa, että hyvä me, jotka elämme nyt. Ollaan melko sitkeää juurta, kun esi-isämme ja äitimme ovat selvinneet sodista, vainoista, kulkutaudeista ja nälkävuosista
Hyvää talven ja joulun odotusta
Anonyymi: Isän puolen suvun sukuseura lähetti minulle postia vuosia. Nyt ne ovat loppuneet. Lähinnä itseäni on kiinnostanut se mistä tulemme muutamien sukupolvien taakse. Isovanhempien tekemiset ja omien vanhempien ratkaisut ja liikkumiset. Selittää paljon itselleni, että isän puolen suku on karjalaisia ja äiti Oulun tyttöjä. Ja ne sukurasiitte ja siunaukset.
Karuja tarinoita, mutta ihana kuulla että olet saanut kerättyä paitsi ihmisiä niin myös niitä puuttuvia palasia yhteen. En minä nuorempana sukua niin miettinyt. Se tuntui itsestäänselvältä. Mutta kun ensimmäinen läheinen ja tärkeä ihminen astuu tuonilmaisiin, sitä ymmärtää että tämä kaikki on vain väliaikaista. Miettii sitä mikä on tärkeää ja kenet haluaa pitää lähellä, olla yhteyksissä.
Kiitos kauniista tekstistä.
Hurmioitunut: Nuorena on kiire löytää uusia ihmissuhteita. Kääntyä kodista ja suvusta poispäin. Etsiä ne kaverit ja poika/tyttöystävät. Ehkä sitten viimeistään, kun on aika perustaa se oma perhe, tutustuu siihen puolison sukuun, alkaa lopulta miettimään sitä omaansakin. Tai viimeistään sitten vanhempana, kun on aikaa miettiä tätäkin asiaa?
Lähetä kommentti