sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

VETÄYDYN KUPLAAN

Miksi meidän täytyykään koko ajan tietää? Oliko elämämme onnettomampaa silloin, kun koko maailman tuska ja hulluus ei ollut välittömästi meidän luettavissamme ja katsottavissamme? Tieto lisää tuskaa ja tarpeeksi monta huonoa uutista turruttaa. Herättäää keskustelupalstoilla vihaa. Ajaa pelon asiaa. Minä seuraan maailman menoa aikani ja sitten vetäydyn kuplaan. Jos vaikka veisin nämä vieraani puistokierrokselle.




Kun Istanbulissa yritettiin vaihtaa valtaa, me vaihdoimme vieraita mansikkatilan majoituksesta tilapäismajoitukseen lähemmäs itseämme. Haalimme patjoja, peittoja ja tyynyjä. Petasimme petejä. Illaksi saimme kutsun tulla uuteen majapaikkaan syömään. Oli viininlehtikääryleitä ja perunabörekkiä. Kaukana meistä alhaalla lentävät pommikoneet ja itsevaltiaat. Rantakatuja huristavat hullut. 






Voiko murheita mitata? Sanoa toiselle, että missä kulkee murehtimisen raja. Mikä on liian laihaksi jäänyt palkkapussi sen rinnalla, että toinen ajetaan kuoliaaksi kesken paraatia. Pitääkö silloin kokea itsensä onnekkaaksi jos ei sattunut keskelle vallankaappausyritystä tai pommimiehen iskua? Vai riittääkö jokaiselle omat murheet ja päätösvalta siitä, että kantaako niitä vai onko murehtimatta? 





Omat toimeentulon haasteet työttömyyskorvausta odotellessa ovat tuntuneet pieniltä, kun on yritetty haalia sitä rahaa näille kaukaa tulleille. Lehtien palstoilta on luettu muidenkin ulkomailta tulleiden joutuneet pettymään tulojen jäädessä minimaallisiksi. Se ei auta eikä lohduta. Se lohduttaa, että mustikoita on riittänyt ja jokaiselle poimitulle sangolle on löydetty ostaja. Saatu myös avustusta matkarahoihin monelta ystävälliseltä sielulta! KIITOS teille kaikille, jotka kannoitte kortenne kekoon tavalla ja toisella. 




Jotakin voi aina ratkaista. Joku toinen asia jää ratkaisua vaille. Voi yrittää pelastaa yhden mansikan poimija ryhmän ja sulkea silmänsä niiltä tuhansilta muilta. Ei kannata jättää auttamatta yhtä sen vuoksi ettei voi auttaa kaikkia avun tarvitsijoita. Muttei tarvitse luhistua siihenkään, että ei riitä jokaiseen asiaan. Tekee minkä voi ja sitten avaa kuplansa oven, astuu sisälle ja kuuntelee vaikka meren kohinaa. Tai menee Reduttiin tutkailemaan, haistelemaan ja maistelemaan yrttejä.








Ystävien on pian aika palata omiensa pariin. Kerätä vielä viimeiset tilatut mustikat. Pelata huominen jalkapallon revanssiottelu. Istua tiistaina iltaa vielä viimeisen kerran ystävien kesken. Keskiviikkona ajavat auton laivaan ja jättävät Suomen mansikkamaat ja mustikkametsät taakseen. Aika näyttää, että kannattiko täällä käydä kaikesta huolimatta. Toivon, että kannatti.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vaikka olosuhteet eivät tarjonneet parastaan, ovat ainakin kokemusta rikkaampia. Ja niistä vähäisin ei varmasti ole sinun, perheesi ja ystäviennekin osuus. Raha on välttämättömyys mutta kaikkea sillä onneksemme ei kutenkaan voi mitata. Sinulle onnittelut uudesta työstäsi. Anisi

Hurmioitunut kirjoitti...

Olen pohdiskellut ihan samaa näiden maailmalta tulevien ikävien uutisten kanssa. Välillä on pakko sulkeutua kuplaan. Toisaalta se tuntuu itsekkäältä, että sulkee silmänsä uutisilta, mutta en voi pysäyttää omaa elämääni liialla ikävällä, tai muuten en pysty toimimaan. Kyllä Suomi vieläkin tuntuu yhdestä näkökulmasta lintukodilta, vaikka taloudellinen tilanne on mielestäni katastrofaalinen. Toivon että väkivaltainen julluus loppuisi ja että Suomi nousisi ahdingostaan.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anisi: Raha on tosiaan välttämätön paha, josta riittää monenlaista murhetta maailmaan. Ja iloakin, kun sitä on käytettäväksi. Taas sitä joku lottovoittaja manasi lehdessä rahojen tuoneen monenlaista murhetta elämään.

Hurmioitunut: Jotakin tartteisi tehdä. Tuntuu siltä, että tämä terrorismi on tullut jäädäkseen. Joka maassa muhii tyytymättömien porukka, jossa radikalisoitumista tapahtuu lopulta aika kepeinkin perustein. Suomi on saanut vielä olla rauhassa, kun ei ole ollut sotimassa muiden maissa.