Reilun vuoden selvisimme ilman harrastuksiin kuskaamista. Nyt oli pakko antaa periksi. Kolmosen lempilajin harjoituspaikat on aina vain kodista liian kaukana ja pojan on vaikea sinne itsekseen kulkea. Näimme harrastamisen kuitenkin sen verran tärkeäksi, että oli tingittävä itsellemme tehdyistä säännöistä. Onneksi vanhemmista saatiin nopeasti kasattua kuskaus-rinki ja näin kuskin osa sattuu omalle kohdalle vain noin kerran viikossa. Minun kohdalleni tämä vuoro sattui tänään, jolloin kaikki onnelliset tähdet olivat päälläni oikeassa asennossa. Harrastuspaikka oli lähellä suosikkipaikkaani Tiutista, oli aurinkoinen ilta, mukanani oli termoskupillinen kahvia, kameran patteri oli ladattu ja Tiutiseen päästyäni minä tapasin yhden mummon.
Olin kävellyt Tiutisessa noin viisi minuuttia. Siinä ajassa minua oli jo tervehtinyt lehteään postilaatikosta hakeva mies ja nyt vastaani kävelevä mummo pysähtyi eteeni ja kysyi: "Jokos pääsit töistä?" Luulin mummon luulevan minua joksikin toiseksi ja rupesin selittämään. Kuinka olin kyllä tullut töistä, mutta nyt tässä vain kävelin, kun satuin odottamaan poikaani, joka oli harjoituksissa. Mummo ei osoittanut merkkejä väärinymmärryksestä, kuunteli selostukseni ja kysyi: "Haluatkos nähdä missä minä asun?" Minähän tietenkin halusin ja niin sain mummosta elävän Tiutisen oppaan koko kävelyni ajaksi.
Käveltiin mummon kotitie ja päiviteltiin kodin edessä avautuvaa huisin kaunista näkymää. Nyt tiedän missä mummon ystävät asuivat, kenen kodissa on kahviteltu, missä asuu Tiutisen juoppo mies, mikä talo oli aikaisemmin kauppa jne. Näin myös remonttia kaipaavan talon, joissa ei asu ketään, mutta jota ei myydä, kun siinä on niin komea rantatontti. Huomasin, että ihanalta oppaaltani taisivat jo muistot karkailla. Osa opastuksesta tuli kolmeenkin kertaan. Vauhtia se ei haitannut ollenkaan ja kertaushan on opintojen äiti. Kävelläänkö vielä tuohonkin rantaan? Joko kävit tuolla? Kuvaa sinä vain, minä odotan tässä.
Hyvästelimme laiturilla ja kiitin seurasta. Ihailin vielä maiseman, jota mummo saa toivottavasti katsoa elämänsä loppuun asti. Omia muistojani kävin matkalla verestämässä ihan nopeasti. Tuossa alla on kuva Hallan sahasta, joka sijaitsee Tiutisen kupeessa. Linkin takaa löytyy tietoa, mitä tuohon rakennukseen liittyy. Omaan elämääni se yhdistää nuoruuden ja rakkauden. Hallan sahalla käytiin joskus miehen kanssa seurustelun alkuaikoina ihailemassa Kotkan valoja. Ja nuorisoporukalla seikkailtiin tehtaassa iltapimeällä tutkimassa paikkoja.
Tiutisen sillan jälkeen löytyi myös tämä jonkun unelma. Riippusilta, jota pitkin pääsee omaan saareen. Istuin hetken laiturinnokassa ja mietin, että ehkä voisin ottaa tiheämmin näitä kuskausvuoroja. Lähiseudulla kun olisi ollut monta mielenkiintoisen näköistä tietä käveltäväksi, rantaa ihasteltavaksi ja taloja kuvattavaksi. Hyvä syy olla poissa pyykkikasojen ja muiden kotitöiden äärestä.
Lopuksi ajatus, tuohon aikaisempaan liittyen:
Ei sinun tarvitse saada kaikkea. Mihin ihmeeseen saisit sen mahtumaan? -Tuntematon
Ja tämänpäiväiseen:
Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista. -Dalailama
9 kommenttia:
Voi mitä ihania kuvia tutuista paikoista. Tuo riippusiltatalo oli joskus kovassa myräkässä mennä niin pahaan kuntoon ettei siellä olis voinut asua, nyt siellä ilmeisesti kuitenkin on taas elämää, ja hyvä niin! Oon useasti kans haaveillut kuinka kiva oiskaan asua siellä omassa pienessä saaressa.. :)
Tiutinen. Onpa mukava nimi :)
Ja mukavia on kuvatkin, sinulla on peevelin hyvä kamerasilmä!
neeakoo: Näyttihän se sieltä sillan takaa katsottuna edelleen vähän remontin tarpeessa olevalle? Minullakin on ollut noita saaritalo-haaveita. Toinen littyi Mussalon edustalla olevaan taloon.
Pepi: Kiitos. Kunhan ehtisi käyttää sitä silmää vähän useammin. Nyt on joku ihme ruuhka täällä meillä, joka ei millään meinaa asettua, vaikka kuinka yrittää tarttua hetkiin.
Hahah eikä! Ihanaa! Voi htsit kun olisit tullut kylään. Olen täällä kotona, sairaslomalla kun minulla tuli erimielisyyksi meidän rappusten kanssa.
Löysit näköjään meidän laiturin :) Tuo ensimmäinen laituri :) Ja taidan tietää kuka oli oppaasi ;)
Potilas soitti ja ilmoittu hieman myöhästyvänsä...Rästikirjausten sijasta päätin virkistää itseäni blogissasi (kyllä kannatti). Virkistyin ja nautin kuvista ! Ja erityisesti tuosta toisesta ajatuksesta - ystävällisyydestä. Totta; aina voi olla tai edes yrittää olla ystävällinen ! Kohtaamasi Mummeli sitä ainakin oli - ihana intiaaniopas ! Hyvää lähestyvää viikonloppua ! t: Tiina
Aino-Kaisa: No voihan rappuset! Opit nyt niiden tavat kantapään kautta. Vai oli se teidän laituri. Vene oli taidettu sitten jo nostaa? Nyt vasta tajusin, että kuinka lähellä Kukouri on Tiuskaa, ei ihme, että sinne usein veneilette. Ja kaupunkiinkin vesiteitse kovin nopea pyrähdys.
Ehkä sitten ensi kerran uskaltaudun jo oven taakse. Maanantaina (ei siis torstaisin, kuten vahingossa kirjoitin) kolmonen pelaa siis Hakalan koululla sählyä.
Tiina: Maailma olisi aika paljon parempi paikka, jos vastaisi ystävällisesti. Tänään olin taas hyvässä koulutuksessa ja siinäkin tätä vähän sivuttiin. Olla ystävällinen, mutta aito. Ammattimainen, mutta silti ihminen.
Niin kaunista kuvissasi,syksyn värejä.Onneksi tuo kuskaussysteemi jaetaan muidenkin kanssa,helpottaa varmaankin:)
Vau, että Tiuskassa! :) Itsellenikin aika tuttu paikka! Kauniita kuvia sekä maisemat tietty myös. :)
http://kotisaksassasydansuomessa.blogspot.de
Jael: Täällä on ollut lämmin ja erittäin kaunis syksy. Ruskaa on, mutta ehkä parhaimpaan hehkuun pääseminen vaatisi kylmenpiä kelejä?
-A-: Tiuska kiehtoo minua kovasti ja kävelen siellä mielelläni aina kun pystyn. Nyt tulen katsomaan sinun kotiasi Saksan sydämessä!
Lähetä kommentti