Aika ei ole ollut viime viikkoina ystäväni. Se pakenee, hoppuaa ja juoksee tavoittamattomissani. Aina se loppuu kesken. Sitä on liian vähän tekemiseen, nukkumiseen ja oleiltavaksi. Silti yritän hyödyntää kaiken sen minkä saan kiinni. Iloita valoisista aamuista. Lämmöstä, joka johdattelee minua töihin ja töistä takaisin kotiin. Ajasta, jonka saan viettää kesää vielä töiden jälkeen. Kastella pihaa. Istahtaa edes hetkeksi uudelle kuistille lukemaan kirjaa odottaessani sadettimen siirtämistä paikasta toiseen. Illan valosta joka vielä toistaiseksi riittää maalaamaan kotirannan oranssiin hehkuun. Joka helli meitä viikonlopun ajan perheleirillä.
Eletään mielestäni parasta aikaa vuodesta. Turkin elokuu oli hikinen ja tuskaisa helteineen. Tällainen elokuun kuuluu olla. Lämmin, mutta kohtuullinen. Sadon kypsyttäjä, ei ihmisten. Se antaa selvästi merkkiä siitä, että kesä hiipuu ja syksy on ihan oven takana. On hämärät illat, ilmassa syksyinen pohjavire, aivoissa tapahtunut käynnistys johonkin uuteen. Työ ei ole taakka, vaan siellä käy mielellään. Illan valoisuus muistuttaa siitä, että elämää on vielä töiden jälkeenkin.
Tänään sain tätini kylään. Sain kuulla isäni suvun juurista ja historiasta. Miten evakot lähtivät Äyräpäästä kahteen kertaan. Siellä Äyräpään metsässä seisoo edelleen talon perustukset ja metsässä kasvaa villiintyneet omenapuut ja syreenit. Miten päätyivät Kotkaan ja kulkeutuivat lopulta Savitaipaleelle järven ääreen. Pappa halusi elää niin, että kotoa saattoi mennä kalastamaan. Sieltä mummolan portailta katsottiin tänään monta kuvaa. Muistan sen pihapiirin ilman kuviakin. Se on tallentunut johonkin minussa. Polun, joka vei järvelle ja toisen, joka kiertää navetan taakse huussiin. Portaat ja kulmakaapin, jossa mummolla oli kettukarkkeja. Kaasuhellan, jonka sytyttämistä seurasin suurella mielenkiinnolla. Keskellä pihaa olevan keinun, joka riitti tekemiseksi. Ajan, jolloin aina paistoi aurinko ja pihasaunan löylyt olivat lempeät. Tänään mietin, että tuntuikohan mummosta, että hän oli kotona vai kaipasiko hän loputtomasti Äyräpäähän, sinne kauniiseen Karjalaan?
12 kommenttia:
Teillä on
kyllä ihana kesäkuu nyt;lämmin kesäkuu Suomessa onkin ihana:) Täällä tosiaankin vain hikoilen ja hikoilen ja puhti poissa,kuumaa ja kosteaa,huh...Nauti kauniista säästä aina kun aika antaa myöten.
SInä varmasti osaat nyt nauttia Suomen elokuista, täällä kypsyy ihminen ellei enenn kypsymistään haihdu hikenä pois :)
Sinua odottaa myös blogissani http://kalabaliikkia.blogspot.com.tr/2015/08/blogihaaste.html haaste Sen kirjoittamisen jälkeen luin ajan karkailusta, mutta ei tuohon kovin kauaa menisi :)
Sinne tuli kesa kun me lahdimme takaisin tanne hikilaan. 34 astetta ja 80% kosteus ei ole kiva yhdistelma.
Anne nämä tekstit on ihania,tuntuu siltä kuin
ystävä tulisi kylään��kirjoita ihmeessä kirja,tekstisi on niin mukaansatempaavaa��
Minä ymmärsin sitten vasta isävainaan pohjatonta kaipuuta kotiin Karjalaan Vpl:n Pyhäjärvelle, kun pääsin ensimmäisen kerran siellä käymään ja näin paitsi maiseman järvineen myös isoisäni rakennuttaman komean hirsitalon ja pihapiirin rakennukset. Pietarilaiset kulttuuripiirien asukkaat olivat pitäneet kesäpaikastaan hyvää huolta. Harvat pienet mustavaltoiset valokuvatkin olivat tuhoutuneet, mutta kuvat säilyivät isän muistissa. Isä ei eliaikanaan enää päässyt kotiinsa käymään. Hienoa, että tätisi kertoi nyt sinulle tuosta ajasta, kun karjalaisten oli pakko lähteä kodeistaan. On helpompi asua merienkin takana, kun pääsee kotiseudulla käymään tai on ainakin valokuvia mukana -saati sitten nykyaikaiset yhteydenpitokeinot.
Kyllä, meillä on nyt todella suloinen aika suvea. Miten se voikin joka kesä tuntua niin hyvältä kun syksy on ihan oven takana.
Minun äitini juuret ovat myös Karjalasta ja hän on 2-vuotiaana lähtenyt sieltä evakkona. Paljon olen joskus miettinyt sen perheen vaiheita.. jotenkin sitä osaa kuvitella miltä on tuntunut lähteä kodistaan. Vai osaako kuitenkaan..
Jael: Nautin säästä koko ajan. Juuri sopivaa. Suorastaan paikoitellen täydellistä. Kun antaisi nyt koko kesän edestä ihanuutta.
MatkaMartta: En anna ajalle periksi, enkä rupea sen menosta kiukuttelemaan. Otan hetkistä kiinni, kaiken muun juoksun keskellä. Ja lupaan vastata haasteeseenkin, kunhan saan jokusen kuvan napattua jostakin matkan varrelta.
Anu: Niin taisi käydä. Meilläkin nyt kastelua riittää, kun aurinko saapui juuri silloin, kun nurmikko tuli laitettua:).
Päivi: Kiitos. Minä vähän haaveilen kirjoittamisesta. Jopa jotakin kokosinkin. Aika näyttää saako se haave siivet.
Anna: Minä en tiedä, että kestäisinkö käydä siellä. Ja samalla kovasti haluaisin. Täti niin elävästi kuvasi ja kertoi, että hänelle itku tuli siinä vaiheessa, kun näki sen tien, jota pitkin aikanaan joutuivat lähtemään. Jättämään kodin taakseen, kun eivät muuta voineet. Ja kun siellä oli edelleen se rautatie, josta äitinsä kertoi. Kuinka veivät ennen vanhaan tavarat junalle, josta ne kuljetettiin Viipuriin myyntiin. Minua liikutti se metsittynyt piha, jossa edelleen on ehkä juuri mummon istuttama omenapuu?
Mutsi: Onhan sitä toisaalta itsekin lähtenyt, kiintynyt uusiinkin paikkoihin. Mutta se on eri, koska sen on saanut itse valita. Ja jälkeen on jäänyt mahdollisuus siitä, että voi vielä palata. Heiltä otettiin koti ja estettiin sinne paluu. Katkaistiin juuret väkivalloin.
Kiitos tästä koskettavasta postauksesta!
Se juuri, että omasta kodista ja kylästä joutuu pakon edessä lähtemään, tekee siitä niin vaikean. Ihminen on kuin juuriltaan revitty puu, kun se ei saa kasvaa tutussa paikassa.
Ymmärrän lähtijöiden katkeruuden ja ikävän.
Hyvää viikkoa sinulle & perheellesi, Paluumuuttajatar! ♥♥
Tulee mieleen Karjalan matka muutama vuosi sitten, silloin poikettiin myös Äyräpäähän. Usein ajattelen mitä evakkoon joutuneet ovat kokeneet ja miten vähän he ovat valittaneet.
Aili: Harvemmin olen kuullut katkeruutta, mutta ikävää sen sijaan enemmän. Ymmärrän niitä, jotka tahtovat Karjalan takaisin, mutta myös sen, että sitä Karjalaa ei enää ole.
Allu: Sinä olet saanut käydä siis minun juurillani. Olen katsellut netistä monet kuvat ja ymmärtänyt, että Neuvostoliitto peitti mummolan todellisuuden rumilla kerrostaloillaan Neuvostomaiseen ilmiasuun. En löytäisi sitä mitä kaipasivat?
Minulla on usein samoja mietteitä, isän perhe joutui myös lähtemään kodistaan. Joskus olen lukenut vanhoja sanomalehtiä sieltä, kun ovat diginä nyt saatavilla. Sieltä löytyy juttuja omasta suvusta ja on mielenkiintoista kuvitella millaista elämä siellä oli ennen lähtöä. Ihan totta: sitä paikkaa ei ole enää ja ihailen kyllä sitä kuinka elämä rakennettiin tuollaisen menetyksen jälkeen uudelleen, vaikka ikävä oli.
Lähetä kommentti