sunnuntai 28. syyskuuta 2014

VIERAS TULEE SIUNAUKSEN KANSSA

"Kotini on linnani." "Oma koti kullan kallis." "Muualla hyvä, kotona paras." Koti on meille suomalaisille pyhä paikka. Kotona me saamme olla omia itsejämme. Koti on suojamuuri muuta maailmaa vastaan tai turvasatama muulta maailmalta. Kotona me määräämme, päätämme ketä sinne saa tulla ja milloin. Aika harvassa taitaa olla ne huushollit, joiden ovi on aina auki vieraiden piipahtaa etukäteen ilmoittamatta? Koti on paikka meidän perhettä varten. Me emme puutu naapureidemme asioihin, joten kenenkään ei parane puuttua meidänkään asioihimme. 

"Älä osta taloa, vaan naapuri." "Vieras tulee siunauksen kanssa." Turkissa koti on usein sukulaisten, naapurien ja ystävienkin koti. Se on paikka, jossa on jatkuvasti siistinä odottava vierasosio ja perheen oma osa, jossa lähinnä nukutaan. Teepannu pistetää välittömästi porisemaan, kun joku ilmestyy oven taakse. Vierastarjottaviin on jatkuva valmius ja vieraaton talo on jokseenkin surumielinen paikka. Turkissakin kotona levätään, mutta harvemmin kirjan kanssa sohvalla maaten, vaan sukulais- tai ystäväjoukolla pöytään kokoontumalla tai istahtamalla teekupposen kanssa sohvan nurkkaan vieraita jututtamaan. 




Tänä viikonloppuna meille saatiin taas siunaus ystävien mukana. Istuttiin useampaan kertaan yhteiseen pöytään ja kiivettiin saunan lauteille. Käveltiin pitkin lähiseutuja. Näiden ystävien kanssa on asuttu yhdessä Istanbulin vuosia ja nyt pohditaan yhteen tullessa tätä synnyinmaan eloa. Todettiin, että Turkissa oltiin  sosiaalisempia, kyläiltiin tiheämmin, kodit olivat enemmän auki vieraiden tulla ja mennä. Suomessakin olisi tahtotilaa vieraiden vastaanottamiseen, mutta molemmissa perheissä on törmätty arjen realiteetteihin ja siihen, että suomalainen arki on aikataulutettu monelaisella "välttämättömällä." Asioiden hoitaminen menee ihmissuhteiden edelle ja tunnollisuuskin tuo mukanaan monenlaista välttämätöntä pakkoa. 






Oikeasti kyse taitaa kuitenkin olla tahtotilasta? Siitä, minkä näkee tärkeäksi ja jonka mukaan elämänsä järjestää. Turkkilainen työpäivä venyi pitkälle iltaan ja silti monesti viikollakin oli aikaa ottaa vieraita vastaan. Jos isäntä saapui kotiin ennen kahdeksaa, saapuivat vieraat siihen samaan aikaan. Eikä ketään näyttänyt väsyttävän työpäivän jälkeen. Vaikka aamulla olisikin ollut töihin ja kouluihin lähtö, ei ollut kiire kotiin nukkumaan vielä kymmeneltä, tai yhdeltätoistakaan. Miksi sitten me suomalaiset emme ehdi vierailemaan tai ottamaan vieraita vastaan, vaikka työpäivä monelta loppuu kello neljältä? Onko se syy oikeasti lasten harrastuksissa, kiireessä vai siinä, että meistä nyt vain on mukavampaa tai levollisempaa hautautua sinne oman kodin suojiin? Että me emme oikeastaan kaipaa ketään arkeemme? 





Kävelyretkien varrelta löytyi kyllä hauskoja poikkeuksia. Meidän lähistön siirtolapuutarha-kulttuuri muistuttaa siitä, että muutoin hiljaisten tai varautuneidenkin suomalaisten sanaiset arkut aukeavat yhteisen harrastuksen tai rakkaan asian äärellä. Siirtolapuutarhailijoita ei ahdista lähellä olevat naapurit, vaan voi hieman aidan yli keskustella, että mitäs olet tänä vuonna penkkiisi laittanut ja kuinka sait noin komeita kurpitsoita? Karavaanarit suorastaan hakeutuvat toistensa seuraan ja asuntovaunujen ääressä vaihdetaan kokemuksia hyvistä leirintäalueista. Motoristi toisensa tuntee ja ei ole kiusallisia hetkiä, kun voi vaihtaa kuulumisia ajetuista teistä ja siitä mitä rakkaalle ajokille on tullut viime aikoina tehtyä. Koiraihminen koiraihmisen löytää. Paluumuuttajatar toisen paluumuuttajan jne.

Tänään käveltiin ja kuvattiin postauksen kuvat Tiutisessa, josta tulee mieleen Saariston lapset ja vanha kunnon kyläkulttuuri. Voisi kuvitella, että Tiutisessa naapuria autetaan ja vaihdetaan kuulumisia venerannassa tai aidan yli pihaa haravoidessa? Tiutinen kuuluu Kotkan kaupunkiin. Se on saari, joka on pengerretty kiinni Hallan saaren kanssa. Hallan sahan rakentamisen myötä Tiutiseen muutti runsaasti työväestöä 1800-luvin lopulla. Silloin saarelle muotoutui kaunis puutalokylä. Nykyään saha ei enää toimi. Tiutisessa elelee silti joukko onnekkaita kotkalaisia vanhoista taloistaan nautiskellen. Monen takapihalla on meri ja lapset saavat vielä ainakin tämän vuoden käydä kylän omaa kyläkoulua. Tiutisen kyläkoulun lopettaminen on jatkuvasti tapetilla ja päättäjiä tämä pieni koulu näyttää närästävän tuon tuosta. Kun itse siitä tänään ohi huristettiin, toivottiin koululle pitkää ikää. Mikä ilo se mahtaakaan olla, kun saa kävellä kauniita kujia pitkin kauniiseen kouluun. Ja naapurit muistaa hiljentää, koska on tuttuja tenavia tiellä.

12 kommenttia:

Cheri kirjoitti...

Toivon totisesti, että kyläkoulu saa jatkoaikaa. Paljon puhutaan lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämisestä ja kuitenkin usein toimitaan päinvastoin. Täällä maalla vanhempi väki uskaltaa vielä piipahtaa kylässä silloin kun hyvältä tuntuu, kutsumatta. Juodaan kahvit ja päivitetään kuulumiset, se luo yhteisöllisyyttä. Itse en uskalla mennä kylään kutsumatta.

Hurmioitunut kirjoitti...

Luulen että me suomalaiset on kasvettu sellaiseen tahtotilaan ettei yllätysvierailuihin "ole aikaa". Helposti varsinkin pimeään aikaan on helpompaa hautautua sinne oman kodin sisälle. Mutta eihän näin ole aina ollut. Ennen vanhaan ovet ovat olleet maaseudulla auki kaikille ja aina on toivotettu tervetulleeksi, tarjottu kahvia ja jotain kahvileipää. Harmittaa että tämä kulttuuri on meiltä kadonnut. Ei ole ihme että yksinäisyyskin kasvaa kaikissa ikäpolvissa.
Olen kuitekin pitänyt kiinni siitä, että naapureiden kanssa jutellaan, edes moikataan/sanotaan huomenet, jos ei ole aikaa jäädä sen suurempia juttelemaan. Mutta voi että siitä tulee hyvä olo! Jo pelkkä hymy tekee ihmeitä! :)
Ja tuollainen yhdessä tekeminen on aina tuottanut hyviä juttutuokioita.

Jael kirjoitti...

Kun asuin täällä nuorempana niin oli paljon yllätysvieraita mutta kännyköiden jälkeen sitten tuli niin,että ensin kysytään.
Kun asuin eksän kanssa täällä 11 vuotta sitten noin puolitoista vuotta sitten,niin meillä oli usein vieraita ja mekin vierailimme usein. Pidin siitä.
Toivottavasti kyläkoulu saa jatkaa.
Suomessa ainakin talvella on vähän vaikeaa lähteä liikkeelle vierailemaan,kesäisin se on helpompaa.

Saga kirjoitti...

Meillä on aina ovet auki yllätysvieraille ja aina tarjotaan kahvit sekä särvintä kahvin kera. Mukaanlukien esim. sähkömiehen, putkimiehen ja likakaivon tyhjentäjän, myös heille tarjotaan kahvit. Minä jopa toivon yllätysvieraita, silloin ei tarvitse stressata siivoamisesta ja tarjoiluista ja voin vain keskittyä nauttimaan vieraiden seurasta. Juuri kukaan ei ilmoittelekaan tulostaan, kun tietää, että meille voi aina tulla tupsahtaa. Minusta on kivaa, että tämä vanha tapa vierailla on säilynyt ja onhan tämä varmasti yleisempää muutenkin täällä maalla kuin kaupungissa.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Cheri: Niinpä. Toista puhutaan ja toiste määrätään. Katsotaan lukuja toisella ja toisella puolella, mutta ei kuitenkaan nähdä niillä yhteyttä.

Mukavaa, että siellä vielä piipahdetaan kylässä. Minäkin valikoin tarkasti ne paikat, johon uskallan mennä ilman ennakkovaroitusta:).

Hurmioitunut: Niin, pitäisi löytää se kultainen keskitie. Sillä kyllä minä ainakin tarvitsen kipeästi myös sellaista ihan omaa aikaa. Sitten tarvitsen perheaikaa. Parisuhdeaikaa. Kotityöaikaa. Ja myös niitä sosiaalisia kyläilyaikoja. Eli kyllä se aika on oikeasti se, jota tässä tarvitaan. Kun sitä ei ole, on pakko karsia. Silloin voisi koettaa karsia tasaisesti, eikä typistää aina samasta?

Mutta tervehtiminen ja hymy, ne ei todellakaan kaada kenenkään aikatauluja, siinä(kin) olet ihan oikeassa!

Jael: Kyllä Turkistakin tällainen spontaani vierailu on tietyiltä ryhmiltä loppunut. Kaupungistuminen vie sielläkin väkeä toiseen suuntaan. Siis sinne työn ja kodin välille, jossa ei kaivata yllätysvieraita.

Saga: Kuulostaa sellaiselle asenteelle, jota tässäkin talossa mielellään viljeiltäisiin. Tuntuu vain, että harva uskaltaa oikeasti tulla ilman ennakkoilmoittamista. Mutta ehkä täälläkin siihen opitaan:).

Aino-Kaisa Lonka kirjoitti...

Miedän kylän ihanat maisemat! Ihanaa kun olet vieraillut täällä.
Täällä tosiaan on kauniita pieniä kujia ja upeita vanhoja rakennuksia <3
Koulu-uutiset ovat kyllä meille taas sellainen punainen vaate, kuten voitkin kuvitella. Vihaksi pistää taas :(

Mutta hei, meidän pitäisi kyllä joskus treffata?? :)

A kirjoitti...

Maalla saattaa vielä pistäytyä naapuriin, varsinkin jos on asiaa. Meilläkin voi käydä edeltä ilmoittamatta. Mutta voi joskus tulla tilanne, että on pakko mennä jonnekin, esim. lääkäriin.

Työ- ja perhekiireet sitovat nuorempien parien kädet aika tiiviisti. Ja se ettei koti aina ole tiptop kunnossa. Tarvitseeko aina ollakaan...?

Oikein hyvää alkavaa lokakuuta sinulle ja perheellesi, Mine! ♥♥

Carola Lehtonen kirjoitti...

Hyvä aihe avata keskustelua tuosta "vierailukulttuurista", vähän pisti hymyilyttämään kommenttisi turkkilaisesta vierailukulttuurista...siinä oli joskus lasten ollessa pieniä vähän totuttelemista, että vieraat tulivat ajallaan ja talo eli tavallaan;)Mutta olen samaa mieltä että ennen ihmiset ns.poikkesivat sen enempiä ilmoittelematta ja kahvit keitettiin ja tarjottiin mitä sillä hetkellä kaapista sattui löytymään, jos sattui löytymään? eikä siinä sen kummallisempia siivouksia tai trahteerauksia puolin tai toisin tarvittu-vaan toisin on nykyään; kaikilla on kalenterit kuukausiksi eteenpäin täynnä sitä ja tätä menoa, eikä kenenkään luo juurikaan voi noin vain piipahtaa juttusille ennakko-ilmoittamatta!
Harmillista jos iki-ihanat kyläkoulut lakkautetaan ja ymmärrän hyvin, että niistä yritetään kynsin hampain pitää kiinni, mikäpä sen mukavampi paikka aloittaa koulutie, kuin idyllinen , pieni, tuttu ja turvallinen oma kyläkoulu, sanoo hän joka ei itse moista koskaan ole käynyt;)

Ihania ja idyllisiä kuvia jälleen iloksemme olet postaillut, mukavaa viikkoa!

Petra kirjoitti...

Ihanat kuvat, toivotaan etta kylakoulu saa jatkaa, kuulostaa niin idylliselta!

Muistan, etta viela 80-luvulla kaytiin paljon enemmin kaupungissakin kylassa, kahvia ja pullaa oli aina tarjolla eika asioita suunniteltu niin tarkkaan. Mihin se aika nykyisin sitten valuu, silloin ennen kaytettiin kuitenkin paljon aikaa sellaiseen, mika hoituu nykyaan netissa. Kylla se varmasti monelle on tahtotila etta mieluummin sulkeudutaan koteihin taulutelkkareiden, pelejen jne. maailmoihin.

Unknown kirjoitti...

Kyllä kyllä pari vuotta sitten pääsiäisenä vierailtiin kohtuu isolla kaveriporukalla Kotkassa, kun täkäläiset kaverit halus tutustua mun kotihoodeihin. Tiuska oli eka paikka minne porukan ajatin, kevättalvellakin se on upea paikka...

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Aino-Kaisa: Yritin sinua tai taloa katsella, mutta ei osuttu kohdille. Ei siinä kyllä olisi ollut liiemmin aikaakaan, sillä tehtiin lenkki tyttöjen odottaessa kaupassa. Minusta Tiutisen lopettaminen olisi ihan emähölmöä. Voin kertoa sinulle miksi, kun ollaan nokikkain:). Sovitaan siis ihmeessä treffit! Nyt olin pari päivää Helsingissä koulutuksessa, palasin juuri, joten tämä viikko menee kasaantuneita asioita purkaessa. Laitapa vaikka sähköpostia, niin päästään ihan oikeasti sopimaan….

Aili: Siksi maalla onkin niin mukavaa ja ihmiset voi siellä paremmin kuin kaupungeissa:D.

Kirsi: Minä en ihannoi sitä ihan turkkilaistakaan tapaa, vaan koitan löytää näistä tällaisen kultaisen keskitien:).

Petra: Omastakin lapsuudesta muistan, että talojen ovia ei lukittu ja sisään saattoi vain tulla. Naapurit oli usein meillä korttia pelaamassa ja kahvittelemassa. Yhdessä vietettiin Uudet Vuodet tai paisteltiin pihalla lettuja. Mentiin porukalla saareen tai Lohilammikolle. Eli tällainen kotiin hilloutuminen on tullut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tavaksi?

Vilho: Ja me vielä käytiin siipan kanssa Hallan sahalla ihailemassa Kotkan valoja ja kiipeiltiin vanhoissa rakennuksissa silloin reilu 20 vuotta sitten. On se HIENO paikka, mutta en vakavissani sieltä taloja katsellut tämän jälkikasvun vuoksi. On se kulkemisen päässä kuitenkin ja siellä asuminen toisi melkoisesti kuljettamista harrastuksiin yms.

Unknown kirjoitti...

Totta mutta viihtyisän ja kivan näköinen paikka kuitenkin...