PILKUN PAIKKA

Perjantaina meidän elämässämme oli pilkun paikka. Miehen kuuden vuoden "pikku projekti" oli saapunut päätökseen. Ystävä piti karonkassa puheen, jossa hän käytti tässä kohtaa pilkkua, pisteen paikka kun on sitten siellä meidän kunkin hautajaisissa.  Pilkku antaa tuumaustauon, jonka jälkeen nähdään, että mihin suuntaan tästä lähdetään. Pilkun ajan kuitenkin saa hengähtää. Ottaa aikalisän.

Varmasti jokainen ymmärtää, että väitöskirja ei ole mikään pikku projekti, vaan oikeastaan suurimman osan kohdalla turhan suuri projekti. Viehättävä pöytäseuralaiseni karonkassa kertoi, omastakin kokemuksestaan, että on kovin yleistä tipahtaa väitöksen jälkeiseen masennukseen. Meidän tohtorista en osaa vielä sanoa mitään, mutta en ihmettelisi jos kokisi elämässään hienoista tyhjyyttä. Etenkin viime kesän alusta saakka on tahti ollut niin hurjaa, että se alkoi näkymään yhdessä ja toisessa asiassa. Pilkkua odotettiin kieli pitkällä. Turkkilaisittain vähintään "neljällä silmällä", minun ja miehen:D.

Sitten saapui perjantai ja klo. 12:15 alkoi väitöstilaisuus. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Vastaväittäjä ei todellakaan silitellyt myötäkarvaan, vaan pisti parastaan tai pahintaan, riippuu kai siitä, että keneltä kysytään. Ylpeänä sain seurata miestäni, joka pysyi viileänä ja väitti vastaan. Esimiehensä laittoi työkavereille viestiä ja kertoi tilanteen olevan miehen hyväksi 4-2. Minä sanoisin, että vähintään nyt sen verran. Sai lähteä salista voittajana. Tohtori oli syntynyt ja väitöskirjat pahvilaatikossa tuolini alla.

Yliopiston tarjoamien kakkukahvien jälkeen lähdimme valmistautumaan iltaan. Sen taannoisen Jyväskylä-reissumme tarkoitus oli etsiä sopiva paikka karonkalle. Silloin päätimme, että ilta juhlitaan yliopiston kampuksella, mutta kommenttilootaan ilmestyneen viestin vuoksi päädyimme kaupungin sydämeen, Nikolainkulmaan. Paikka antoi juhlalle juhlavat puitteet. Kun maksaa pitopalvelulle, toivoo tietenkin, että rahoilleen saisi vastinetta. Koimme näissä juhlissa totisesti saaneemme. Ruoka ja palvelu oli erinomaista. Jos siis juhlit Jyväskylässä, laita Nikolainkulma mieleesi.

En koskenut koko päivän aikana kameraan. Ajattelin kyllä etukäteen kuvaavani tunnelmia, mutta käytännössä se oli mahdotonta. Aika oli koko ajan kortilla tähän yllä olevaan kuvaan asti. Sitten alkoi silkka juhla. Sanoisin, että nämä olivat yhdet elämäni mukavimmista juhlista. Olihan totisesi aihetta juhlaan. Oli juhlavat puitteet. Ennen kaikea oli juhlaa jäädä vain juhlimaan. Mieheni veli kuvasi koko päivän, josta lähetän nyt miljoonat kiitokset. Pitopalvelu hoiti ruokapuolen. Mies, pofessorit ja ystävät pitivät huolen ohjelmasta, joka oli kuin vain elämää. Naurua ja kosteita silmänurkkia hyvässä seurassa hyvän ruoan äärellä.

Malja vastaväittäjälle.

Kiitospuhe.

Ohjaajan puheenvuoro. Kertoi historiassakin olleen miehiä, joilla oli vaikeuksia saada valtavaa tietomääräänsä tiivistettyä:D. 

Näissä juhlissa tiivistyi kuitenkin esiin taas se elämän suola, eli rakkaat ihmiset. Miten ihmeellisiä ihmisiä elämässämme onkaan. Miten hauskoja, viisaita, kauniita ja pyyteettömiä ystäviä ja sukulaisia. Miten ovatkaan kulkeneet elämässämme rinnalla kaikessa tyynessä ja tyrskyssä. Surreet suruissamme, iloinneet ilossamme, tsempanneet väsymyksen keskellä, kantaneet, kun emme ole itse jaksaneet. Ja kun meillä on ollut aihetta juhlaan, ovat tulleet juhlimaan pitkistä matkoista. Kiitos teille kaikille. Ja teille, jotka ette päässeet mukaan tähän juhlaan, mutta olitte juhlassa mukana siellä missä olittekin. Elämä olisi paljon köyhempää ilman teitä. (Nyt se on kyllä hieman köyhempää myös teidän vuoksenne:D)

Kuvaaja vaimoineenkin on päässyt kuvaan.

Viikonloppu on ollut silkkaa pilkkua. Päiväunia ja hiljaiseloa. Sunnuntaiaamuna tosin heräsin tyhjässä sängyssä klo. 8:30. Tohtori oli kiivennyt kaatosateessa katolle ränniä tyhjentämään. Päivän aikana oli myös yksi vuosia rempsottanut lista kiinnittynyt kattoon ja makuuhuoneen lipaston romahtaneet laatikot korjautuneet. Jos tätä menoa jatkuu, on varmaan yläkerran hormi kohta piikattu auki ja huone remontoitu? Mietin, että pitäisikö sitä jarruttaa vai antaa mennä?

 Onnea rakas<3. Hieno suoritus!

ps. Te ystävät, jotka otitte kuvia minusta ja miehestä, voitteko lähettää meillekin? Olisi kiva saada sellainenkin muistoksi.

ps.2 Koska en itse ole tohtori enkä muutenkaan kovin fiksu suhteessa tekniikkaan, niin oli melkoisen hankalaa saada nämä kuvat tänne blogiin. Eivät suostuneet siirtymään normaalisti käyttämääni ohjelmaan, jonka vuoksi ovat nyt normaalia pienempiä:(. Kuvaa klikkaamalla näet sen kuitenkin suurempana.