torstai 27. marraskuuta 2014

EI MINULTA MITÄÄN PUUTU

Viime aikoina olen työkseni pohtinut syntyjä syviä. Nämä ajatukset eivät ole sieltä keveimmästä päästä, vaan välillä raskaita kuin kivirekka. Mustia kuin lumeton marraskuun aamu. Mutta onneksi on vielä löytynyt jostakin jokaiseen päivään se toivon näkökulma tai pimeydessä on näkynyt edes orastava valo. En tahdo uskoa toivottomien tapausten olemassaoloon. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Eikä toivo mielestäni aina kuole kuolemaankaan. Tuhkasta voi hyvinkin nousta Fenix-lintu.





Ajattelin kokeilla tähän viikon loppupuolelle tällaista jaettua pohditaa, jota mm. olen tässä viikon mittaan saanut pohdiskella. Mitä tekisin jos tietäisin, että minulla on elinvuosia todennäköisesti noin neljä? Käyttäisinkö päiväni eri tavalla, kun nyt? Entä jos aikaa olisi vain viikko tai kuukausi? Miten toimisin toisin, jos tietäisin varmuudella, että naapurin rouva tappaa huomenna lapsensa? Ajaako minua toimimaan pelkkä ajatus, tunne siitä, että jotakin pitäisi tehdä? Vai teenkö vasta sitten kun on liian myöhäistä? Milloin tietää viime hetken koittaneen ja milloin on vielä aikaa olla kärsivällinen? Entä milloin on aika todeta, että eihän tämä minulle kuulu, mutta toimin silti? Päätänkö toisen puolesta mikä on riittävää ja tarpeellista?






Viime aikoina on joutunut miettimään sitäkin, että miksi elämä tuntuu jakavan pelimerkkejä kovin epätasaisesti? Syntyykö toiset Hannu Hanhina ja toiset tuomittuina epäonnistumaan? Mikä on riittävän hyvä vanhempi? Entä riittävän hyvä koti, palkka tai elämänlaatu? Onko olemassa joku standardi, johon tulee pyrkiä vai riittäisikö se, että itse on tyytyväinen siihen mikä on ja mitä tekee? Ja mikä on se piste, kun muut saa puuttua minun asioihini ja tekemisiini? Entä sitten ajatuksiini? Tuleeko vielä aika, kun Suomessa vangitaan sen vuoksi, että ajattelee eri tavalla kuin enemmistö?



Tuntuuko kenestäkään muusta välillä siltä, että on epäreilua olla onnellinen? Ettei oikein kehtaisi kertoa, että parisuheessa ja kotona on kaikki ihan hyvin, on työpaikka ja rahatkin riittää nipin napin kaikkeen mihin pitääkin. Anteeksi vain, kun ei minulta nyt mitään puutu. 

ps. Kuvat Kymenlaakson markkinoilta, jotka pidettiin Kotkassa jokunen viikko sitten. Tämä viikko on ollut niiiiiiiiin pimeä ja musta, että kameraa ei todellakaan ole kannattanut kaivaa esille.

18 kommenttia:

Hurmioitunut kirjoitti...

Voin samastua tunteeseen, kun itsellä on kaikki hyvin ja tekisi mieli hehkua onnesta, mutta jokin pidättelee. Ihan kun sitä häpeilee sitä että on onnellinen. Toisaalta olen kokenut sen verran elämässäni myös ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä, olen oppinut että pitää osata iloitakin silloin kun on siihen mahdollisuus.
Mutta tuota viimeisintä blogijuttuakin kirjoittaessa mietin, että miten ihmeessä ihminen ei uskalla sanoa toiselle, vaikka vähän vieraammallekin ihmiselle, kuinka hän tuo iloa elämään ja rikastuttaa sitä? Minä ainakin haluaisin kuulla itsestäni positiivista palautetta. Mutta tuokin on isttettu jotenkin syvälle suomalaisiin, että jos kehuu/kiittää toista niin se tulkitaan helposti mielistelyksi.

Jael kirjoitti...

Ei ole epäreilua olla onnellinen;iloitsen sen vpuolesta joka on. Ja kaikillahan on myös huonoja aikoja välillä;joillekin vaan ne kasautuvat enemmän kuin muille.
Kivat markkinakuvat! Ja toivottavasti saatte pian lunta ettei ole niin synkän pimeää.

Carola Lehtonen kirjoitti...

Uutiset kieltämättä pistävät miettimään...voimmeko todella niin huonosti, eikö mitään merkkejä ole etukäteen havaittavissa???Vai onko niin, että ei kehdata kertoa, että ei jakseta , kun pitää jaksaa, suorittaa ja päteä?? Itse olen puuttunut tämän syksyn aikana lähimmäisen pahaan työuupumukseen muiden työyhteisön jäsenten kanssa ja siitä olen tyytyväinen ...asiat ovat alkaneet tällä henkilöllä selviämään...uskaltakaa tarttua asiaan ,jos tuntuu että tarvetta on.Joskus on hyvä pysähtyä miettimään asioita ja todeta , että kaikki on kuitenkin melko kivasti;)ja jos ei ole, asioille kannattaa yrittää tehdö jotakin ja jakaa niitä ystävien kanssa...se helpottaa kummasti taakkaa, välitetään toisistamme, mukavaa tulevaa pikkujoulua;)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Hurmioitunut: Työkseni myös kehun ja keksin niitä asioita, jotka muissa ihmisissä on hyvin. Se on se työni mukava puoli. Ja kun näkee paljon solmuja, näkee myös sen, kun niitä solmuja ei ole. Ja silloin olisi minusta ihan hölmöä olla olematta kiitollinen siitä, että asiat on hyvin. Ja jos rupeaisi tekemällä tekemään itselleen solmuja siksi, kun muillakin on, olisi se jo suorastaan vääryys heitä kohtaan, jotka joutuvat taistelemaan solmujensa kanssa päivästä toiseen.

Eli täytyy tasapainoilla sen kanssa, että kestää toisten solmut ja oman tämän hetkisen solmuttomuuden. Tiedostaen, että jonakin päivänä asiat voi olla ihan toisinpäin tai niin, että ollaan molemmat solmussa. Tai jos oikein hyvin käy, molemmat solmuttomassa tilassa:).

Jael: Minusta kaikilla ihmisillä ei ole samassa suhteessa suruja ja vastoinkäymisiä. Joillekin annetaan keveämmät eväät jo syntymälahjana, joillekin elämä pistää kompastuskiviä tiheämmin kuin toisille. Joku kestää vähemmän kuin toinen. Toisen solmuttomuus voi jo toiselle olla iso solmu. Mutta on tosiaan turha pyydellä anteeksi sitä, että ei ole solmussa. Sen sijaan voi yrittää aukoa niitä toisten solmuja, ettei solmisi solmittuja vielä tiukempaan suppuun?

Kirsi: Minä olen hämmentynyt tästä uutisoinnista. Siinä jotenkin annetaan oikeutus näille äideille tekoihinsa. "Onpa hänellä ollut rankkaa, ihmekös tuo, että päätyi tällaiseen tekoon". Jos on rankkaa, pitää hakea apua. Jos ei saa sitä, on parempi lähteä ja jättää muu perhe selviämään tilanteesta, kun tappaa ne tilanteessa täysin syyttömät osapuolet. Jos on pakko tappaa, miksi ei vain tekisi sitä ratkaisua omalta kohdaltaan. Miten ihmeessä lasten isät tässä tilanteessa selviävät ja miltä heistä tuntuu, kun kansa yrittää ymmärtää näitä "äitiparkoja". Ja sitten syytäs haetaan sosiaalitoimesta, joka ei nähnyt tilannetta ja tehnyt mitään. Nyt kun itsekin tässä on vähän yhdessä ja toisessa tilanteessa ja yrittää miettiä, että milloin pitäisi kiireellä puuttua ja milloin voi odottaa, ei käy kateeksi heitä, jotka ovat näitä päätöksiä tekemässä. Eivätköhän hekin yritä toimia parhaansa mukaan.

Mutta kaiken tämän keskellä on erityisen tärkeä nähdä ympärillään kaunista ja hyvää. Olla jakamassa sitä mahdollisuuksien mukaan myös muille. Suojella syntyviä toivon pilkahduksia.



Allu kirjoitti...

Mulla on ystävä, joka ei ehkä enää montaa vuotta elä ja ihailen, miten hän pystyy nauttimaan siitä ajasta, joka hänellä vielä on, itse en varmaan pystyisi suhtautumaan asiaan sillä tavalla.
Jokainen on jossain mielessä oman onnensa seppä ja mielestäni ei ole epäreilua näyttää olevansa onnellinen, musta on kiva kuulla, että joku on onnellinen, parisuhde toimii ja lapset on fiksuja niinkuin teillä on.

Cheri kirjoitti...

Omaa iloa ja onnea voi jakaa, voi maailmaa,jossa kaikki olisivat murheellisia. Viime aikojen uutiset ovat saaneet pohtimaan mistä löytyisi ymmärtämisen näkökulma. Itse olen kerran joutunut puuttumaan radikaalisti toisten elämään, se oli tuskainen tie. Toivon kuitenkin, että jossain elelee nyt onnellinen nuori nainen, jonka lapsuuden painajaiset uusi elämä pystyi pyyhkimään pois.

Anonyymi kirjoitti...

Esitit todella syvälle käypiä kysymyksiä. Vastauksen löytää kukin omalla kohdallaan jos/kun elämä siihen pakottaa. Viime aikoina olen joutunut pohtimaan kysymystä, miten tukea, olla rinnalla toista kunnioittaen. Miten olla tuputtamatta omia näkemyksiä ratkaisuiksi silloin kun toinen haparoi, ei ole vielä valmis ottamaan seuraavia askeleita. Kun tulevaisuus on hämärän peitossa, toivon ja epätoivon vaihdellessa. Miten erottaa omat ja toisen tunteet ja aidosti viestiä, että ymmärtää toista. Auttamisen halu, toisen kärsimyksen näkeminen, oman avuttomuuden sietäminen. Suostuminen siihen, että elämää ei aina voi hallita, vaikka kuinka sitä haluaisikin. Ainakin voi olla läsnä ja pysyä rinnalla.

Nuo viime viikkojen tragediat nostavat ihmisissä ahdistusta. Tapahtunutta yritetään ymmärtää eri selityksin. Tuskin kukaan voi kuitenkaan tajuta sitä pimeyttä ja umpikujaa, josta ei ole löytynyt muuta ulospääsyä kuin äärimmäisen epätoivon teot. Helvetti voi joskus olla todellisuutta tässä elämässä. Jumala on kuitenkin rakkaus. Anisi

Voihan elämä kirjoitti...

Minusta sitä ei kannata "hävetä" tai piilotella, jos kaikki on hyvin. Minä ainakin hakeudun aina sellaisten ihmisten luo, joilla on asiat mallillaan. Siitä saa itselleenkin virtaa! Ihmisten synkistely vaan lisääntyy kun sitä porukassa ruoditaan.

Joskus tuntuu että Suomessa eläminen on tervejärkisenä pysymis taistelua!

Petra kirjoitti...

Tuttuja tunteita ja tarkeita kysymyksia. Monestihan olisi parempi kai vaan surkutella etta kaikki on huonosti, muuten tulee tunne etta sita turhaan ylpistelee sita etta kaikki on hyvin? Kummallista vaikka sen positiivisuuden pitaisi lisata hyvaa oloa muillekin.....

A kirjoitti...

Mine, kiitos hyvistä pohdiskelunaiheista!
Saat olla kiitollinen, kun asiasi ovat hyvin!

Ja vaikka asiat olisivat vähemmänkin hyvin, saa siitäkin olla kiitollinen.
Elämänhallinta on puhdasta puppua, ei ihminen hallitse elämää, omaansa eikä muidenkaan!

Levollista ja hyvää adventtia sinulle ja perheellesi, Mine ♥♥

Satu kirjoitti...

Kyllä todellakin tuntuu! Olen tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan, ja olen huomannut, että onnea ei todellakaan tee mieli "julistaa". Paljon helpompi on jakaa ihmisten kanssa niitä hetkiä, kun elämä potkii. Eihän sitä vaan voi kertoa, miten hyvin asiat omassa elämässä ovat, jos tietää, miten paljon vaikeuksia toisella on. Mieluusti pidän onnen itselläni siitäkin syystä, että joillakin ihmisillä on taipumus latistaa toisen onni tavalla tai toisella - kai he saavat siitä jotain tyydytystä. Minusta onni on tarkoitettu jaettavaksi vain harvojen ja valittujen kanssa.

Kirjailijatar kirjoitti...

Kylläpä heititkin paljon tärkeitä kysymyksiä. En yritäkään vastata niihin kaikkiin, enkä edes pystyisi, olen kovin hidas muodostamaan omia kantoja ja mielipiteitä tällaisissa asioissa. Mietin varmaan asioita niin monelta kantilta.

Mutta kyllä minä voin onnestani kertoa, mutta julistamaan en lähde onneani enkä myöskään epäonneani. En ole omasta mielestäni kovin julistavaa tyyppiä. Mutta kyllä minä ihan avoimesti olen onnellinen. Se on sitten eri asia, jos kohtaa ihmisen, jolla ovat asiat surkeasti - silloin voi pitää suun ihan supussa.

Auringon alla kirjoitti...

Minun mielestäni on hyvin tärkeää, että ihmiset, joilla on asiat hyvin ja jotka ovat onnellisia, myös kertovat/näyttävät sen ympäristölleen, koska sillä on positiivinen vaikutus muihin ja koko yleiseen ilmapiiriin. Jos vain ongelmista ja tyytymättömyydestä puhutaan, antaa se sellaisen kuvan kuin kaikilla menisi huonosti ja niin pitää ollakin. Onnellisuus ei mielestäni johdu ulkoisista tekijöistä, vaan kumpuaa ihmisestä sisältäpäin olosuhteista riippumatta, joten tyytyväisellä onnellisella ihmisellä voisi olla arvokas läksy opetettavana muille asenteen saralla. Saarnaamista pitää kuitenkin välttää, mutta missä kulkee se raja, jolloin toisten asioihin olisi syytä väkisin puuttua - siinäpä hyvä kysymys!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Allu: Minulla kai vain on sellainen positiivinen perusvire, joka ruokkii lisää positiivista? Ei niin, että elämä olisi ruusuilla tanssimista vaan niin, että asiat on ihan ok ja se riittää. Välillä meinaan lipsahtaa murehtimaan tuota rahan hupenemista, mutta sitten kun muistuttaa taas itselleen, että mistäs sitä on muka jääty paitsi, pääsee taas oikeille raiteille. Ei ole liikaa, eikä liian vähän, on se riittävä määrä juuri tähän hetkeen.

Cheri: Hienosti sanottu: ymmärtämisen näkökulma. Sitä koitan löytää jokaiselle päivälle. Ja sitten on ne hetket, joissa pitäisi tietää, että nyt riittää ymmärtäminen, on pakko toimia.

Anisi: Minä mietin, että tarvitseeko aina ymmärtää. Tai voiko kaikkea aina ymmärtää. Onko joskus vain niin, että toinen on luonut oman helvettinsä ja se pitäisi sellaiseksi myös nimetä yhteisen hyvän tähden. Ettei luoda toimintamallia, jossa on ihan ok tappaa lapsensa, kun on niin rankkaa ja vaikeaa. Onneksi ei nyt ihan näin rankkoja tapauksia ole omassa piirissä, mutta monta pienemmän mittakaavan asiaa, joissa jo pitäisi toimia. Vai pitäisikö sen sijaan vain ymmärtää? Siinäpä se minun pulmani:).

Suomi uusin silmin: Kuten jo aiemmin postasin; Suomi on mielestäni jakautunut. On ne, joilla asiat on kunnossa ja joilla pyyhkii hyvin. Ja ne, joilla asiat menee solmuun ja elämä on selviämistä. Mutta niinhän se taitaa olla joka maassa, eikös vain?

Petra: Onhan se niinkin, että jos omat asiat on solmussa, ne solmut korostuvat toisen onnen paisteessa. Ja toisaalta oma elämä voi paljastuakin ihan seesteiseksi, kun kuuntelee toisen solmuista.

Aili: Olen päätynyt siihen, että vähempikin riittää ja sen voi nimetä onneksi. Ei ole pakko saada kaikkea.

Satu: Kiva, että jaoit kuitenkin. Hetki sitten taisi asiat olla sinulla aika toisin? Sitä on se toivon näkökulma. huomenna asiat voi olla ihan toisin, joten riittää kullekin päivälle sen omat murheet ja ilonaiheet.

Kirjailijatar: Ei tarvitsekaan julistaa. Mutta huomaan, että on jotenkin helppoa lähteä marinaan ja haukkumiseen mukaan. En halua sellaista. Eikö voisi mieluummin olla aiheuttamassa positiivista hyrinää lähiympäristöönsä?

Auringon alla: Niin sitä luulisi. Mutta täällä "liian onnellisesta" voi tulla jotenkin epäuskottava. Jotenkin se on ihan hassu ajatteluketju, eikö vain? Olen samaa mieltä siitä, että onnellisuus on sisäsyntyistä, eikä se ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä. Toki jatkuvat vaikeudet syö ihmistä..

Anonyymi kirjoitti...

Täysin ei toista voi koskaan ymmärtää, en ainakaan minä. Aina on mukana minusta itsestäni nouseva tulkinta. Ja ymmärränkö ja tunnenko lopulta itseänikään? Siihen en usko, että kukaan haluaisi luoda oman helvettinsä. Siihen ajaudutaan "huonojen lähtökorttien", elämän mukanaan tuomien koettelemusten, mielenterveyden horjumisen, tuhoavien asioiden kasautumisten, oman kyvyttömyyden ym kautta.

Helsingin sanomissa oli taannoin yleisönosaston kirjoitus. Äidin, joka viime hetkellä oli välttynyt pahimmalta. Hänelle itsensä tuhoaminen ja lastensa mukaan ottaminen oli siinä hetkessä näyttäytynyt rakkauden osoitukselta, lasten säästämiseltä kärsimykseltä. Epätoivon syvimmilläm hetkillä terveen ihmisen ajattelu ja rationaalisuus on kaukana.

Tunnistan, että kysymyksesi heräävät ainakin osin nykyisessä työssäsi kohtaamista tilanteista.
Se, että näitä asioita pohdit, osoittaa, että olet oikea ihminen tekemään juuri sitä työtä, mitä teet. Toivottavasti sinulla on mahdollisuus työnohjaukseen, jossa työssä heränneitä kysymyksiä voi työstää. Ainakin voit sitä esittää. Anisi

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anisi: Hyvä korjaus. En minäkään ajattele, että kukaan ehdoin tahdoin luo itselleen helvettiä, vaan nimenomaan joistakin syistä tulee tilanteeseen, jonka kokee helvetiksi ja sen tähden saattaa nähdä siitä poispääsemiseen olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Mutta tässä tilanteessa se tulisi sellaiseksi sanoittaa, sen sijaan, että luo tilanteesta normaalin. Äiti oli nyt väsynyt ja tappoi siksi lapsensa. Kamalan pelottava viesti kaikille lapsille, joiden jokaisen äiti on joskus väsynyt, eikö vain?

Pohdin työkseni, mutta eivät onneksi tule uniin eikä liiaksi vapaa-ajalle:).

sannabanana kirjoitti...

En ehkä tajua kaikkia juttuja, mihin viittaat ja mitä siellä on tapahtunut, mutta itse ainakin saan omien solmujen avaamiseen paljon voimaa ja toivoa siitä, että jollakin ihmisellä on kaikki hyvin = sellainen tilanne on mahdollinen!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Sannabanana: Hyvä vain, jos et ole joutunut lukemaan täkäläisiä uutisia:). Minäkin tahtoisin uskoa, että hyvä mieli tarttuu. Valitettavasti näyttää siltä, että paha mieli tarttuu nopeammin?