sunnuntai 22. tammikuuta 2017

NÄILLÄ MENNÄÄN

Terveisiä parisuhdepäivästä, jossa vietimme kauniin lauantaisen pakkaspäivän yhdessä monen muun pariskunnan kanssa. Päivän aihe oli "vanhoilta poluilta uusille urille" ja aiheet pyörivät pitkälti miesten ja naisten eroissa, oman itsensä tunnistamisessa ja sitä myöten toisen erilaisuuden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä. Mukava päivä, jonne lähdimme hyvillä mielin ja niin saimme myös hyvillä mielin palata illaksi kotiin.




Luennoilla muistuteltiin mieleen, että pelkkä erilaisuuden ymmärtäminenkin auttaa suhtautumaan toiseen paremmin. Toista ei voi muuttaa, mutta itse voi muuttua.  Erilaisuuden ei tarvitse olla uhka, vaan se voi olla rikkaus. Erilaisina me täydennämme toisiamme ja voimme kasvaa ja kehittyä yhdessä. On siis tärkeää tunnistaa, että kuka minä olen ja miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin. Ja sen jälkeen ymmärtää, että kuka tuo talossani asuva mies on ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Ja lopuksi tiedostaa: minun tapani ei ole se talon ainoa oikea ja normaali tapa. Tuttua juttua, mutta kertaushan on opintojen äiti.

Päivän paras osuus on nyt tämän kahden kerran perusteella ollut se kävelypolku, jonka varrelta löytyy kysymyksiä yhdessä pohdiskeltavaksi. Tällä kertaa kysymykset liittyivät siihen, että miten olemme muuttuneet avioliittomme aikana ja mitä muutosta toivoisimme suhteeseemme. Etsittiin myös meitä yhdistäviä asioita ja niitä, joissa olemme puolisoni kanssa erilaisia. Huomasimme, että olemme aikalailla tainneet hioa toinen toistamme nämä vuodet ja siksi olemme toisillemme niin mukavasti sopivat. Meitä yhdistää samanlaiset arvot, yhteinen historia, lapset, kuluneet vuodet ja yhteiset haaveet ja toiveet. Olemme löytäneet puolisossa ihmisen, johon voi luottaa ja jonka kanssa on mukava jakaa elämää.


Purjeveneitä näkyy häämöttävän joka puolella. Jopa täällä keskellä jäätä. 




Vanhoissa poluissamme ei siis ole mitään vikaa, mutta voimme mielihyvin lähteä myös uusillekin urille.   Mitä me siis haluamme vahvistaa suhteessamme? Kirjoitin: yhteisiä hetkiä, unelmia ja päämääriä. Mies kirjoitti: yhteisiä asioita, jaettuja hetkiä ja toisen tarpeiden huomioonottamista.  Näillä mennään.

perjantai 20. tammikuuta 2017

VERTAISRYHMIÄ JA FANEJA

Naisvaltaisen työpaikan iloja on tietenkin työmaalla oleileva vertaisryhmä. Marras-joulukuussa me kiikutamme toimiston pöydälle konvehtirasioita, jotka tyhjenevät pikavauhdilla. Syömme kahvilla kaiken pöytään kannetun herkun ja lupaamme parantaa tapamme sitten joulun jälkeen. Teemme vertailevaa tutkimusta herkuilla saavutetuista eduista. Tammikuun alusta pöytään sen sijaan on saapunut toinen toisensa perään nainen rahkapurkkinsa, salaattinsa tai muun terveellisen ruokansa kanssa. Ja kun ne työyhteisön muutamat miehet hakevat kahvinsa seuraksi palan pullaa tai Suffelin, me naiset huokaisemme hiljaa, katsomme toisiamme merkityksellisesti ja keskitymme rahkaamme. 





Tammikuu etenee vauhdilla. Olin toivonut ruokaremontin lisäksi myös eneneviä kuvauskävelyitä ja arkivapaiden valjastamista taas retkeilylle. Todellisuus ei ole niitä tarjonnut. Arkivapaat on edelleen menneet kodin siivoamiseen, mainostenjakoon, ruoanlaittoon ja kolmosen korvaoperaatioon. Eilen kävimme poistamassa korvan vierestä tikkejä. Korvan sisällä oli kaikki niin kuin pitikin, eli kalvo paikallaan. Jihuu. Uutta tärykalvoa suojaa vielä toinen kalvo, joka poistetaan kahden viikon päästä. Tikkien poiston kanssa sen sijaan koettiin vastoinkäymisiä. Haava jotenkin repsahti ja oli koulussa ruvennut vuotamaan. Korvapotilaan saavuttua kotiin sitä putsailin ja huomasin, että keskellä haavaa oli lovi. Pari tuntia vierähti päivystyksessä, kun ensin odotettiin sisälle pääsyä ja sitten aprikoitiin kahden sairaanhoitajan ja kahden lääkärin voimin, että mitä sille tehdään. Päivystävä ylilääkäri käski vain lopulta putsata korvan, pistää teipit päälle ja toivoa parasta umpeen kuroutumisen suhteen.  Uusi lovi nuoren miehen kasvoihin entisten lisäksi. 




Korvalääkärin aulassa tapahtui myös yllättävä tapaaminen, kun omaa toimenpidettään odottava naisihminen tunnisti Paluumuuttajattaren ja kolmosen ja tuli tuomaan kiitoksensa. Miten ilostuinkaan, kun muistin, että joku minulle ennestään tuntematonkin käy täällä lukemassa. Vieläpä kokee voimaantuneensa siitä mitä kirjoitan. Kiitos sinulle. Sinun vuoksesi nousen nyt täältä sängyn pohjalta ja lähden hakemaan kuvat tähän tekstiin. Voimia sinulle siihen mitä sitten oletkin menossa läpi! Kiitos, kun tulit<3. Kun lähdit jatkamaan matkaasi, kolmonen katsoi minua ja sanoi: "Vau äiti, en tiennytkään, että sulla on fani." Että oikea fanitapaaminen:).






Turkissakin on muuten käytössä sana fani (kirjoitusasultaan fáni), sen merkitys vain on ihan toinen. Se tarkoittaa väliaikaista, ajallista, kuolevaista, hetkellistä tai maallista. Sitä mitä tämä elämä on. Siksi siitä kannattaa iloita ja nauttia tässä ja nyt. Tulppaanit tämän hetken kunniaksi. Oli ihana pakkaskeli ja auringonpaiste. Kyllä nyt jaksaa taas siivota!

Huomennakin on tiedossa vertaisryhmää, sillä lähdemme taas miehen kanssa parisuhdepäivään. Siitä taidatte siis kuulla ensi kerralla. Ellette ole sitten mukana paikan päällä.

torstai 12. tammikuuta 2017

KUVAAMISEN ARVOISET ASIAT

Ei sitten vuosi kirkastunutkaan kirkastumistaan. Mentiin päinvastoin ihan mustan maan kautta ja taivas veti hämärän hupun yllensä. Hetkittäin on  tuntunut taas ihan marraskuulta. Olen miettinyt, että jos ryhtyisi ajamaan sellaista lakialoitetta, joka takaisi vähintään viikon mittaisen lakisääteisen  aurinkoloman jokaiselle Suomen kansalaiselle marraskuussa. Ja toisen joulun jälkeen, jos maa menee mustaksi ennen maaliskuuta. 

Tänään heräsin pimeään päivään. Viikon ainoaan vapaapäivääni. Koska sää ei suosinut, joudin oikein hyvin tuhlaamaan vapaapäiväni kodin puunaamiseen. Kun siivousurakka oli lopussa ja olin juuri kauhonut makaronilaatikot lautaselle, huomasin, että ikkunan takanahan tapahtui ehkä koko viikon ainoa kuvaamisen arvoinen asia. Siispä lautanen pöydälle ja kiireellä rantaan. Ja saapui hetki sininen.





Kasvot maassa. Pandakarhu?


Oikeastaan eilen oli kyllä toinenkin kuvaamisen arvoinen asia, mutta se kuva tallentui vain äidin sydämeen ja puhelimeen. Kävin viemässä kolmosen tärykalvon korjausleikkaukseen. Kotoa lähtiessä poikaa jännitti, äitiä ei. Jotenkin ajattelin sen olevan sellainen pieni toimenpide. Saattelin lastenosaston hoitajan kanssa pojan leikkurin ovelle kello 8. Kävin sairaalan kahvilassa kahvilla ja luin lehden. Siirryin lastenosastolle odottelemaan. Sukan varsi valmistui. Luin lehden toisensa perään. Selasin puhelinta kyllästymiseen asti. Kello mateli, odottavan aika oli erittäin pitkä ja rupesi jo epäilys hiipumaan mieleen. Kaikkiaan kolme ja puoli tuntia siinä kului, kunnes tulivat sanomaan, että nyt voidaan lähteä poikaa hakemaan osastolle. Mikä riemastuttava hetki se olikaan, kun sänky ilmestyi pökkeröinen verkkomyssyyn puettu poika mukanaan leikkurin ovelle. Otin siitä ihanasta näystä ihan kuvan. Kuvan kohde ei ehkä riemastuisi, jos julkaisisin sen täällä:D.

Nelisen tuntia pitivät poikaa osastolla tarkkailussa ja sitten pääsi kotiin toipumaan. Tänään soitti lääkäri hoito-ohjeita. Lauantaihin asti pidetään sidokset korvalla ja ollaan hissun kissun. Ei saa niistää ja jos aivastuttaa, niin pitää aivastaa suu auki. Onko kukaan kokeillut, miten se onnistuu? Kun pumpuli alkaa pysyä kuivana korvalla, saa poika lähteä kouluun. Viikon päästä menemme korvaa lääkärille näyttämään ja kuukauden loppuun asti sählyt ja muut urheilut on tauolla. Tänään poika on jo ollut ihan hajalla tähän kotona oleiluun. Muiden harjoituksia olisi pitänyt päästä katsomaan ja maanantaina nyt viimeistään olisi kuulema kouluun päästävä. "No, kuuletkos nyt paremmin," kysyin eilen illalla. Pyöritti silmiään ja osoitti valtavaa tuppoa korvallaan ja sanoi, että "no mietis nyt vähän". 


Kuusi lähti. 


Lunta on tupruttanut pitkin iltaa ja me olemme kotoilleet siistissä kodissa. Hormista tuulee keittiöön, kertoo jotakin siitä myräkästä mikä ikkunoiden takana on menossa. Takassa on palanut tuli pitkin iltaa. Sytytin myös koko kynttiläarsenaalin pimeyttä vastaan. Kotikin on siis ollut kuvaamisen arvoinen, kun vain saisi sen jotenkin kuvaan. Meidän alakerrassa on aikanaan ollut siis neljä huonetta. Edellinen asukas on kaatanut väliseinän kahden huoneen välistä ja näin puolet kerroksesta on yhtä tilaa; olohuone ja ruokahuone. Jotta katto ei tule niskaan, on tilassa useampi pylväs. Tämä on kiva huone, mutta kun yrität ottaa siitä kuvaa, tulee aina joku pylväs eteen. 




Toivottavasti lumi nyt ymmärtää pysyä maassa ja lämpötila pysyttelee pakkasen puolella. Jos niin hyvin käy, voisin ensi viikon vapaapäivänäni retkeillä kuvaamassa siivoamisen sijaan. Sitä ennen pitää vielä tehdä aika monta työpäivää, joten taitaa olla aika pistää kello soimaan ja odotella Nukku-Mattia. Hyvää yötä.

ps. Jos lakialoitteeni menee läpi, mihin matkustaisit aurinkoa ottamaan? Minä voisin lähteä vaikka Sansibarille.

torstai 5. tammikuuta 2017

ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Jos vuoden ensimmäiset päivät antavat osviittaa koko tulevasta vuodesta, niin vuosi 2017 tulee olemaan päivä päivältä kirkkaampi. Kylmän kaunis ja jotenkin toiveikas. Se on myös työntäyteinen ja kuitenkin ajatuksia herättelevä. Olen siis ollut alkuvuoden töissä ja herännyt huomaamaan sen ihanan asian, että päivä on todellakin pidentynyt. Aamuvuoroista on paluuta saanut tehdä valoisan aikaan ja useimpina päivinä vielä sellaisen valoshown myötä, että on kokenut pakahduttavaa halua päästä ulos kuvaamaan, ihan vaan sitä valoa. Miten kauniita ovat nämä pakkasen puremat päivät. Pakkasta täällä on nimittäin riittänyt. Se on kiristänyt otettaan päivästä toiseen ja tänään mittari on näyttänyt jo 18 astetta. Jää leviää vetten ylle ja hentoinen lumivaippa kirkastaa Kotkaa.


Lainalapset, kakkonen ja kuopus kipaisivat kodin lähellä olevalle jäälle tänään pakkasta pelkäämättä. 



Tänään oli vuoden ensimmäinen vapaapäiväni. Oli se pitkä aamu, jonka jälkeen kävelimme kolmosen kanssa ihan naapurissa sijaitsevaan keskussairaalaan. Korvaleikkaus onkin jo 11.1 ja sitä varten piti tänään käydä verikokeissa, kuulokäyrässä ja lääkärin luona tarkistamassa, että korva on kuiva. Kaikki on tällä hetkellä kunnossa, joten nyt pitäisi vain pitää poika terveenä, että leikkaus saataisiin suoritettua. Meillä töissä on influenssa riehunut valtoimenaan. Olen itse onnistunut mokoman välttämään, vaikka tartunnan paikkoja on ollut päivät täynnä. Toivottavasti tauti siis vielä pysyy meistä kaikista kaukana, jotta emme taas joudu leikkausjonoon, vaan asia saadaan pois päiväjärjestyksestä.




Takaisin kävelin rantaa pitkin, vaikka kotona odottikin siivouspäivä ja nälkäistä väkeä. Talven valo on niin erilaista. Aurinko oli kirkas ja pakkasesta huolimatta se ikään kuin lämmittää. Jää oli kirkas monesta kohtaan ja mietin, että milloin sinne uskaltaa kävelemään. Täällä meillä ei näy koskaan pilkkijöitä, joten oletan joen virtojen tekevän jäästä hauraan?






Kunnon pakkaset piti tietenkin hyödyntää. Petivaatteet heitin pihalle jo aamulla ja siivouksen aluksi vietiin matot lumipesulle. Pakkasen kiristymisen on kotona huomannut. Villasukat kuuluu vakiovarustukseen, mutta nyt on tehnyt mieli vetää päälle jo villatakkia tai -paitaakin. Oli pakko vähän kääntää pattereita isommalle. Pidän silti tästä talosta, joka elää vuodenaikojen mukaan, hengittää kulloistakin vuodenaikaa sisäänsä.


Kuusi sai vielä armonaikaa, vaikka miehen teki se jo tänään mieli heittää pihalle. Juhlitaan nyt ensin se loppiainen. Koululaisten loma alkaa vetää viimeisiään. Kohta arki vie meidät kaikki mukanaan. Olen myös aloittanut tammikuun perinteisen kuurin. Tässä iässä ei näköjään jaksa olla ihan kamalan ehdoton pitkään. Näin ollen olen arkipäivä-skarppaaja, mutta vapaapäivisin otan löysemmin. Onhan kesään kuitenkin vielä aikaa ja bikineihin ei tässä iässä ole muutenkaan enää mitään aihetta pukeutua. Parempi ruoka, parempi mieli. Toiveissa kai aina sellainen mukava elämä, jossa ei ole liikaa kiristäviä tekijöitä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

VUODEN MUISTOT osa 2

Iltavuorosta kerkesin vielä hyvin vuotta vaihtamaan. Kotkassa oli ollut hulppeat ilotulitukset, jota muu perhe oli käynyt kotirannasta katselemassa. Illalla olivat kokoontuneet lasten tätilään herkuttelemaan. Puoli kymmeneltä liityin seuraan. Puolelta öin riitti raketteja vielä varsin hyvin, joten ei jäänyt vaille säihkettä minunkaan vuoden vaihteeni. Nyt ollaan sitten taas tammikuussa, jonka pääasiallinen tarkoitus omassa vuodenkierrossani on perinteisesti ollut sellainen "takaisin ruotuun"-tyyppinen yritys kohtuullisuuteen palaamisesta. Mutta sitä ennen vielä katsaus viime vuoteen heinäkuusta jouluun.

Heinäkuussa palattiin reissukesäkuusta Suomeen. Oma maa oli sekä mansikka että mustikka. Tämä marjashow vei kuukauden lähes kokonaan. Ehdittiin kuitenkin miehen kanssa juhlimaan hääpäivää kaipaamassani Kaunissaaressa. Työttömyyteni loppui ja aloitin työt, mutta olihan vielä ne illat.











Elokuussa käväisimme miehen ja tyttöjen kanssa naapurikaupungin tattoossa. Vuorotyöni avasi eteeni akivapaiden ilot. Perheen logistiikkaa helpottamaan moottori tuli rantaan. Lukijan pyynnöstä summasin, että mitä meille on jäänyt käteen Turkista. Viimeisimmän kuvitin yhden arkivapaani aikaansaannoksella eli kävelyretkellä Haminan Pitäjänsaareen.








Syyskuussa käytiin pienissä häissä. Heräteltiin haaveita omatekoisella jokiristeilyllä. Käytiin lainalasten kanssa retkellä Valkmusassa. Ajoin vapaapäivää viettämään Repovedelle. Vanhenin ja esittelin elämäni kuvat 1 ja 2.








Lokakuussa oltiin terapian tarpeessa. Saatiin kutsu talvihäihin. Tervaleppälehdossa kuunneltiin ystävien kanssa, kun sirkutti ja soi. Kolmosen korvasta löytyi reikä ja hän jäi leikkausjonoon.







Marraskuun kohokohtia oli harvinainen sukutapaaminen tädilläni. Muuten koko kuukauden voisi mielestäni poistaa kalenterista. Parasta oli, kun se oli ohi ja mennyttä.





Joulukuussa ajoin auton päin moottoritien kaidetta ja saatoin olla kiitollinen siitä, että olemme elossa. Vuokra-auton turvin pääsimme kuitenkin juhliin ja nauttimaan Helsingin kulttuuritarjonnasta. Sitten olikin aika pistää päälle jouluvaihde.




Kiitollisena jätän taakseni tämän vuoden. Se oli hyvä vuosi monella tapaa. Mielenkiinnolla odotan vuotta 2017, joka tulee todennäköisesti muuttamaan perheemme elämää. Esikoinen kirjoittaa ja huokuu halua päästä jo omilleen. Kuopus siirtyy yläkoulun puolelle. Kolmosen koulu siirtyy vuoden alusta väistötiloihin. Joko mies väittelee? Toivon, että jotakin tapahtuu matkailun saralla. Entä saammeko ostettua sen veneen? Mitä muuta kirjoitankaan vuoden päästää koosteeseen. 

Armorikasta vuotta toivon, niin meille kuin teillekin.