tiistai 27. kesäkuuta 2017

MUISTISÄÄNTÖNÄ MÖHKÖFANTTI

Juhannuspäivänä oli kulunut 19-vuotta siitä, kun minusta tuli äiti ja miehestä isi. Esikoinen ei silloin syntynyt juhannuksena, vaan vasta juhannuksen jälkeen. Nyt synttärit kuitenkin sattuivat keskikesän juhlan kanssa yksiin. Aamupalalla syötiin siis kakkua ja tehtiin päivälle retkisuunnitelma. Lähtisimme tutustumaan EU:n itäisimpään manneralueen kuntaan, joka tunnetaan myös Kalevala-kuntana ja Suomen ortodoksisimpana kuntana. Joko joku arvaa mikä paikka oli kyseessä?


 Ortodoksisuus tuli vastaan jo matkalla. Saarivaaran tsasouna. Oli kiinni.


Sukuhautoja etsittiin myös matkan varrelta. Täälläkin ortodoksisuus näkyi mm. risteissä.
Pystykuvat mokomat on nyt väärässä koossa, korjaan ne kunhan saan viriteltyä taas kovalevyn kiinni koneeseen.



Tämä oli erikoinen mökki. Näytti koiran kopilta, mutta oli hautamuistomerkki.


Mihin kaatuu, siihen maatuu?


Iloisten ihmisten Ilomantsihan se oli matkamme kohde. Täällä sijaitsee mummon ja M-tädin lakkasuot, joten muille matkakohde oli kovinkin tuttu. Minä ja lapset sen sijaan olimme täällä ensimmäistä kertaa. Nuoriso ei nyt mennyt ihan pähkinöiksi päivän kohteista, mutta minä osasin kyllä iloita mm. Ilomantsin valtavan suurista ja kauniista kirkoista. Nuorisoa sääliessä emme tulleet menneeksi sisälle Ilomantsin luterilaiseen kirkkoon, mikä jälkikäteen jäi kaivelemaan hampaan koloon. Luin nimittäin, että kirkko tunnetaan värikkäänä kuvakirkkona. Ilmeisesti luterilaiset ottivat mallia läheisen ortodoksikirkon runsaasta maalauskoristelusta ja ikoneista? Hitsi. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Olisi ollut hauska nähdä koristeellinen luterilainen kirkko. Nyt se ei tullut edes kuvatuksi ulkoapäin.  Ortodoksikirkko sentään tuli, kun käytiin pihalla ovia rynkyttämässä. Eivät auenneet.




Profeetta Elian kirkko vuodelta 1892. Ja yläkuvissa tietenkin pappila. Aikamoista.


Kirkkojensa lisäksi Ilomantsi on tunnettu karjalaisuuden vaalijana. Yksi vaalija on mm. Parppeinvaaran runokylä, jossa käväistiin pihalla kääntymässä. Vaara sai nimensä kanteleensoittaja ja runonlaulaja Jaakko Parppein mukaan, joka eli 1800-luvulla näillä seuduilla.Täällä kierteli myös Elias Lönnrot matkoillaan vuosina 1828 ja 1838 keräten runoja ja lauluja karjalaisen kertomarunouden mestareilta. Parppeinvaaralla olisi voinut kuunnella kanteleensoittoa tai syödä karjalaisen pitopöydän herkkuja, mutta ne jäi nyt meiltä väliin. Matka jatkui.






Seuraavaksi ajoimme Möhköön. Muistisääntönä käytän tietenkin Nalle Puhin möhköfanttia. Fantin kanssa tällä ei kuitenkaan ollut tekemistä, vaan Möhkössä sijaitsi vuosina 1837-1907 ruukki. Ruukin toiminnan päättymisen jälleen alueella toimi saha, höyläämö, mylly ja sähkölaitos. Vuosia sitten alue työllisti jopa 2000 työntekijää. Nyt paikalla oli valmisteilla juhannusjuhlat Möhkön Mantan kupeeseen.


Manta oli siis tämä laiva, joka oli rakennettu 1955-56 Ilomantsissa Enso-Gutzeitin työmaalle asuntoproomuksi. Laiva seisoi Koltareen ja Noorajärven rannoilla aina vuoden tai kaksi, kunnes se siirrettiin työmaan mukana uuteen paikkaan. Nykyään siellä toimii kahvila. Aika viehättävä paikka.




Meillä oli mukana omat kahvit ja eväät. Kierrettiin siis Mantan vastarannalle ja pistettiin piknik pystyyn. Me ja noin sata hyttystä. Lämpötila vaihteli siihen malliin, että paitaa piti ottaa pois ja laittaa sitten kohta takaisin. Välillä ripsaisi pienen sateen ja sitten taas paistoi. Ei valittamista säiden suhteen siis juhannuspäivänäkään.




Möhkön jälkeen tehtiin vielä kierros Petkeljärven kansallispuistoon. Tässä vaiheessa tihkutti vettä, joten jätin kuvaamatta. Paikka oli kuitenkin kaunis, tuli Repovesi mieleen. Katsottiin korsu ja palailtiin Jänisjoen varrelle lohta loimuttelemaan. Osa porukkaa  rupesi puun kaatoon ja osa keskittyi siihen keittiöpuoleen. Kolmonen haki sille ahvenelle ne paistinkaverit.



Sankari itse.




Puu kaatuu.



Sunnuntaina sataa aina. Niin myös lähtöpäivän aamuna. Kokoonnuimme mökkiin sadetta pitämään ja lukemaan  vanhoja mökkikirjoja. Miten monet muistot nekin sisäänsä kätkevät. Toistivat ainakin sanaa "elämys" moneen kertaan. Ja monta elämystä rikkaampana mekin lähdimme paluumatkalle.



Tien päähän jäi hirsimökki ja sen ihana emäntä. Kiitos tuhannesti taas hetkistä M-tädille.  Pistämme ne muistoihin kultautumaan. Talletamme blogiin ja sydämiin. Kunnes taas tapaamme uusien seikkailuiden merkeissä. 

Nyt on palattu sitten arkeen. Takana kaksi aamuvuoroa. Mies kirjottaa aamusta iltaan. Esikoisella viimeinen kesätyöviikko menossa. Muut lomailee kukin tavallaan. Joko siellä on kesäloma mennyt vai vielä edessä?

maanantai 26. kesäkuuta 2017

KOTIIN PALATESSA

Istanbulissa asuessamme oli suomen kielellä olevista kirjoista jatkuva pula. Kun sellaisen sai käteensä, se oli aina onnenpäivä. Ei haitannut vaikka kirja olisikin ollut huono, se tuli kuitenkin luettua. Mutta mikä onni se olikaan, kun sai käteensä kirjan, jolta ei odottanut mitään, mutta joka vei ihan mennessään. Tällainen oli minulle Paulo Coelhon Pyhiinvaellus. Sain sen lainaan  vuosia sitten ystäväperheeltä ja siitä asti olen kantanut sisimmässäni pakottavaa tarvetta päästä joskus kävelemään Santiago de Compostelaan. En uskalla lukea kirjaa uudelleen, sillä aavistelen, että sen taika liittyi jotenkin siihen hetkeen, jota sen lukiessani elin. Silti ajattelen usein, että pyhiinvaelluksella minua odottaa jokin, joka minun tulee vielä löytää.


Tänä kesänä olisi suomen kielistä lukemista tarjolla niin paljon, kun vain jaksaisi kirjastosta kantaa. En vain ole joutanut lukemaan kovinkaan paljoa. Viimeksi kirjastosta kuitenkin sattui matkaan Paulo Coelhon Maktub. Se koostuu pienistä erillisistä kertomuksista. Kertomukset lukee, mutta harva niistä sytyttää. Muutamaan tarinaan olen huomannut kuitenkin palaavani. Käänsin kirjan sivun kulman muistiksi niihin kohtiin, että kirjoittaisin ne itselleni ylös muistiin. Miksei siis teille myös? Tämän ensimmäisen tarinan ajatus toistuu minulla muutenkin. Korostuen aina silloin, kun palaa kotiin poissaolon jälkeen.




Me lähdemme maailmalle etsimään unelmiamme ja ihanteitamme.
Kuvittelemme löytävämme luoksepääsemättömiltä seuduilta sen mikä on käden ulottuvilla.
Huomatessamme virheemme meille tulee tunne, että olemme tuhlanneet aikaamme.
Syytämme itseämme harhailusta, hyödyttömästä etsinnästä ja aiheuttamastamme mielipahasta. 
Oppimestari sanoo:
Vaikka aarre olisi haudattuna omaan taloosi, huomaat sen vasta sitten kun olet kaukana kotoasi.
Ellei Pietari olisi kokenut kieltämisen tuskaa, häntä ei olisi valittu kirkon johtajaksi.
Ellei tuhlaajapoika olisi jättänyt kaikkea, hänen isänsä ei olisi järjestänyt juhlaa hänen paluunsa kunniaksi.
Elämässä on asioita joihin on kirjoitettu leima:
"Ymmärrät arvoni vasta sitten kun olet menettänyt minut - ja saanut minut takaisin." 
Sitä tietä on turha yrittää lyhentää.




Matkoilta kotiin palatessani koen usein syvästi, että "tässä on kaikki hyvin". On nähnyt ja kokenut uusia asioita, joista jotkut ovat sykähdyttäneet kauneudella, jotkut täyttäneet ilolla. Joistakin asioista ei pitänyt, jotkut ovat olleet jopa vastenmielisiä. En pidä niistä mitään ajan tuhlaamisena tai virheenä, sillä niillä on ollut oma tarkoituksensa. Kotiin palatessa kuitenkin tiedän, että loppujen lopuksi kaikkein mieluiten olen juuri nyt tässä. Elän tätä elämää. Pidän tätä paikkaa kotinani. Tähän kuulun. Siinä mielessä jokainen kotoa pois tehty matka tai retki on ollut pieni pyhiinvaellus, löytöretki. Miten hyvä tietää jo matkalla, että tien päässä odottaa kotiinpaluu. Mutta jos ei olisi lähtenyt, ei tietäisi. Ei ainakaan yhtä syvästi.

Juhannusyönä istuin laiturin nokassa ja odotin soutajiani. Matkani yksi kohokohdista. M-tädille tämä on (kesä)koti. Aarre molemmilta puolin katsottuna. Jännää ajatella niinkin, että toisen matka on toisen koti.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

AJETTIIN MÖKKITIE

Terveisiä Pohjois-Karjalasta. Vaihdettiin farkut verkkarihousuun. Ajettiin mökkitie. Yllätyttiin ilmoista, oikein positiivisesti. Vietettiin perinteitä täynnä oleva juhannus, niin syömisten kuin tekemisten suhteen. Perjantaina startattiin auto aamusella. Parikkalassa satoi, mutta Jänisjoen rantamilla paistoi aurinko armas. Tien vieressä oli kokko, tien päässä hirsimökki ja mökissä odotti lounas.




Mökin emäntä oli jo ruvennut savusaunan lämmitykseen, välistä vain lisättiin puita. Saunaa odotellessa oli tietenkin narrattava kaloja. Soudeltava koskelle. Sulateltava ruoat, jotka ehti upota parempiin suihin ennen kuin muistui mieleen koko kamera. Korjasin sen vahingon kyllä seuraavissa ruokailuissa. 


Mummo testasi, että syökö kala laiturin päästä. Ei syönyt.


Kolmosta onnisti yhden ahvenen verran. Onki sille paistinseuraa seuraavana päivänä.


Tuplasti koukussa.




Vasta vai vihta? No tietenkin vasta. Tässä niitä syntyi siskosten käsissä. Ja sitten kylvettiin ja vihdottiin. Vai vastottiin? Kaikki muut minua lukuunottamatta taisi pulahtaa jokeen, joka lämpömittarin mukaan oli noin 17 astetta. Yleensä olen täällä rohkaissut mieleni, mutta tällä kertaa en kyennyt. Ennen kokkoa syötiin iltapala, joka oli tietenkin lettuja mansikkahillolla ja kermavaahdolla ja karjalanpiirakoita savulohella. 










Koleasta kesästä on hyötyä ainakin näin juhannuksena. Ei ollut tietoakaan metsäpalovaroituksista, joten tuikattiin kokko tuleen. Nykypäivän uusi perinne on tietenkin ottaa tilanteessa tuhat kuvaa, selfietä ja videonpätkää blogissa, facessa, instassa, snapissa jne. jaettavaksi. Muistaako kukaan enää sellaista aikaa, kun joku ei halunnut olla kuvassa?




Ja sitten tietenkin katsotaan minkälaiset päivitykset on tullut kaikilta muilta. 


Miten paljon mahtuukaan yhteen kesäiseen päivään ja miten nopeasti sitä irtautuu työarjesta ja nousee koko arjen yläpuolelle, kun on reissun päällä. Täällä M-tädin mökillä aika saa uudenlaisen merkityksen, tai sen tahti muuttuu. Toisenlaiset asiat nousevat esiin, ne sellaiset, jotka omassa arjessa eivät aina muistu mieleen. Lintujen laulu, veden virtaus, päätään nostavat taimet ja kukat. Kuksasta juotu kahvi. Itikoiden ininä, tuulen humina ja nuotiossa naksuvat puut. Savun tuoksu. Mutta ihan parasta on ne kaikki jaetut tarinat ja muistot. Kuinka mies pienenä poikana tippui tuosta puusta jokeen. Mitä kylällä onkaan tapahtunut. Muistatteko, kun...