sunnuntai 12. helmikuuta 2017

PAINAMAAN PITKÄÄ PÄIVÄÄ

Käytiin eilen venemessuilla koko perheen voimin. Ei minulla ollut mitään vahvoja ennakko-odotuksia, mutta ne vähäisetkin jäivät täyttymättä. Meitä olisi kiinnostanut vain ja ainoastaan ne purjeveneet. Tarkennan: sellaiset normaalin työssäkäyvän ihmisen purjeveneet, joka meidän palkoilla tarkoittaa käytettynä hintahaarukassa 10 000-15 000 euroa. 20 000 euron yli meneviä veneitä emme edes katsele hifistelytarkoituksessa netistä. Olen aina ollut sitä mieltä, että kannattaa haaveilla asioista, jotka ovat mahdollisia saavuttaa. Kuu taivaalta-tyyppiset haaveet ovat mielestäni hukkaan heitettyä aikaa ja aiheuttaa ihan turhaa kateutta, mielipahaa ja tyytymättömyyttä. 


Venemessuilla oli moottoriveneitä, soutuveneitä, kumiveineitä, moottoreita ja kanootteja joka lähtöön ja joka hintaluokassa. Todella suuri valikoima eri kokoluokissa. Hyvä heille, joita kiinnosti moottoriveneet. Matkailuun tarkoitettuja purjeveneitä oli tuotu paikalle kolme. Ne maksoivat sellaisen 400 000 ja rapiat. Normaalin kuolevaisen hintaluokassa oli just just optimistijollia, jotka ovatkin tosi käteviä tällaiselle kuusihenkiselle perheelle, joka haikailee nimenomaan retkipurjehduksesta. 


Niihin muutamaan paattiin sai jonottaa sisään päästäkseen puoli tuntia. Komeita veneitä ei siinä mitään. Mutta mitä mieltä tällaisten tyhjätaskujen on sellaisia katsella? "Lottovoittoa odotellessa", tuumasin esittelijälle poistuessani paatista, vaikka jos totta puhutaan, en ostaisi niin järjettömän hintaista venettä edes lottovoitolla. "Tai sitten vain painamaan pitkää päivää," heitti mies. Taisi elää se mies vähän toisessa todellisuudessa kun meikäläinen. Meidän todellisuudessa, kun me kaksi painamme  molemmat pitkää päivää, saamme hyvällä tuurilla maksettua asuntovelkamme vuonna 2039, ja tämä asuntohan maksoi vajaat puolet tuosta kyseisestä paatista.





Kiersimme alueen. Lapset eivät selvästikään viihtyneet, mutta olivat hiljaa. Piristyivät hetkeksi, kun löydettiin pöytä, jossa oli ilmaisia maistiaisia. Minä löysin messuilta kaksi kivaa juttua. Yläkerran valokuvat, jotka katsottiin viimeiseksi ja tosi nopeasti, sillä meillä kakilla oli todella kova nälkä. Messukeskuksen ruokapaikat kun oli niin tupaten täynnä, että päätettiin suosiolla  syödä muualla. Toinen oli rähjäinen pikkuinen vene nimeltä Psycopaatti, jonka seikkailuista voitte lukea vaikka täältä. Uskomaton juttu. Minä näet tuossa muutama päivä sitten tuumasin tuolle miehelle, että olisi kiva joskus purjehtia Irlannin rannikolle. Mies mietti, että uskaltaisiko sitä koskaan tuon koko luokan veneillä lähteä isoille merille. Psycopaattia katsellessaa ajattelin, että jotkut ne uskaltaa mitä tahansa. Vene alla, ei ihme, että äitien mielestä idea Atlantin ylityksestä ei ollut ihan paras:D.


Venemessut oli siis turha reissu, mutta onneksi matkalla onnistikin. Mehän olemme lähdössä sinne Lappiin ja tarvitsimme laskettelusuksia. Messuille mennessä käytiin ostamassa sellaiset miehelle Arabianrannasta. Huuto-netistä löytyi sieltä sopivat sukset edulliseen hintaan. Mies niiden perään soitteli ja puhelimessa kyseli, että onko sukset hyvät. Suksien myyjä kertoi, että oli aikanaan mennyt niitä ostamaan suksiliikkeestä ja sanonut, että haluaa parhaat sukset mitä liikkeessä on tarjolla. "Maksoivat sellaisen tuhat euroa". No, mies maksoi niistä nyt 50€, joten hyvät kaupat tehtiin. Mietittiin, että ollaankohan koskaan ostettu mitään ajatuksella "parasta mitä kaupasta löytyy"? Ei kai ole tullut edes mieleen, että niinkin voisi tehdä:).

Itäkeskuksessa käytiin syömässä. Sieltä soiteltiin kuopukselle suksia, jotka haettiin kotiin lähtöä ennen Espoon lähiöstä, Siellä oli sen näköisiä kartanoita, että asukkaille tuollainen 400 000 olisi varmaan pikkuraha ja messuvene ihan mahdollinen investointikohde. Onneksi olkoon heille, on tehty joskus rahakkaampia ratkaisuja ammatinvalinnan tms. suhteen. Mikä meille hyvä, niin kuopus sai kukkasuksensa ja reissu tuntui näin ihan tekemisen arvoiselle. 

Oli ihanaa tulla kotiin. Täällä asiat palaavat omankokoiseksi. Voi unohtaa tämän ammottavan elintasokuilun, mihin hetkeksi jouduimme vasten tahtoamme. Olla onnellinen siitä, että osti Itiksen Arnoldsista donitseja kuusi viiden hinnalla. Maistuivat tosi hyvälle iltakahvin kanssa peiton alla nautittuna. Tietää, että toiste ei tarvitse mennä messuille. Voi nekin rahat käyttää johonkin josta varmasti saa hyvän mielen. Tai säästää sitä omankokoista venettä varten.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

ENTÄ JOS EI TAHDO?

Jatkan vielä liittyen tuohon edelliseen. Ennen sitä eilistä kauppaan menoa kävin kuvaamassa myös Pihkoossa Kymijoen koskia. Pakkanen sai vapaana virtaavan veden höyryämään ja maiseman niin kauniiksi. Tällaista tekisin elämässäni oikein mielelläni, eli viettäisin vapaapäiviä vailla huolta ja kiertelisin kuvaamassa kauniita paikkoja. On helppoa, kun kutsumus vie mukavien asioiden äärelle ja saa tehdä sitä mitä huvittaa. Mutta entäs sitten jos ei tahdo eikä kiinnosta? Jos onkin työssä, joka ei yhtään kiinnosta tai jota ei millään jaksaisi tehdä? Kun elämä ei suju niin kuin toivoisi ja ei jaksaisi nähdä vaivaa? Tuttua varmaan meille kaikille?




Onni on, jos työmaalle menee mielellään ja pitää työstään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vain sellainen työ olisi kutsumustyö. Kyllä ikäväkin työ pitää hoitaa niin hyvin kuin pystyy. Ethän voi olla hyvä äiti lapsillesi vain silloin, kun he ovat helppoja ja kilttejä, vaan äitiys jatkuu silloinkin, kun on  uhmaikä, kun piltti nukkuu huonosti vuoden läpeensä ja univelka tekee vanhemmista zombeja tai kun lapsi valitsee elämässään mielestäsi ihan väärät polut. Samoin kutsumus vaimona/miehenä ei voi olla  voimassa vain silloin, kun on hyvät ajat ja rakkautta ilmassa. Ainakin me luvattiin siellä alttarilla, että yhdessä mennään, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Kamalaa olisi, jos koko ajan pitäisi olla iloinen ja pirteä, ettei siippa sulkisi ovea selkänsä takana ja häipyisi. Eikä töistä voi jäädä saikulle heti kun väsyttää tai ei oikein jaksaisi katsella työkavereiden naamoja.




Yhdellä koululaisellamme on ollut vähän motivaatio kadoksissa. On päätynyt alittamaan rimaa sieltä missä se on matalin. Tällä viikolla olemme asetelleet uusia rimoja ja se tekee lisätyötä niin lapselle kuin meille aikuiselle, eikä ole kivaa. Kutsumus kantaa, niin hyvinä kuin huonoina päivinä olemme olemassa toisiamme varten. Jos itse ei jaksa, niin sitten muiden täytyy olla tuuppaamassa. Aiemmassa työssäni näin paljonkin sitä miten hankalaa monelle koululaiselle on nähdä nyt tehtyjen valintojen merkitys vuosien päähän. Silloin lapsella on oltava tukijoukkoja, jotka näkevät hänen puolestaan ja maalaavat asian lapsen eteen ymmärrettävällä tavalla. Vaikka toinen ei osaisi tai edes haluaisi nähdä.




Kaikilla meillä on haasteemme, kutsumusta joskus koetellaan. Moni ei ole koko kutsumusta löytänytkään tai tieostanut itsellään sellaisia olevankaan. Aika moni pitää työtä välttämättömänä pahana. Moni onneksi kuitenkin omaa tervettä ammattiylpeyttä ja hoitaa työnsä hyvin. Itse ainakin toivon olevani tuossa jälkimmäisessä ryhmässä. Se ihminen, jonka työhön tulo on asukkaiden ja työtovereiden  mielestä mukava asia. Sen oman paikan löytymistä toivon tietenkin myös jokaiselle lapsistamme. Että löytyy se sopiva puoliso, opiskelupaikka ja työ, jonka kokee omakseen. Jossa voi kokea olevansa hyvä.



Nyt sitten kohti päivän haasteita ja kutsumuksia tässä järjestyksessä: mainosten lajittelu nuorisolle, ruokaa perheelle ja illaksi töihin. Toivottavasti pysyitte mukana tässä postausten tiheässä julkaisutahdissa. Tämän pohdiskelun osa yksi siis edellisessä postauksessa. Oikein mukavaa päivää sinne missä oletkin ja iloa tekemiseesi ja olemiseesi siinä mitä päivä eteesi tuokaan!

tiistai 7. helmikuuta 2017

HENGITYS HÄMMÄSTYY

Tänään täällä näytti ja tuntui juuri sille mille talven pitääkin. Ulos mennessä hengitys oikein hämmästyy. Pakkasilma tuoksuu, mutta en osaa sanoa mille. Auringon valo kertautuu lumesta ja häikäisee kirkkauden lisäksi kauneudellaan. Kirsikkana tässä talvisessa kakussa oli tiistaille osunut vapaapäiväni. Mikä loistava päivä pitää vapaata, sillä vielä ei tarvitse siivota. Mies menee tiistaisin kymmeneksi töihin, joten nousin kuskiksi ja sain auton itselleni. Paluumatkalla pysähtelin moneen kertaan, kurvailin mahdollisimman monta sivupolkua ja päädyin vielä jäällekin ihmettelemään sen kantavuutta.


Keskellä jäätä näkyy pilkkijöitä Munsaaren kupeessa. Auton nokka sitä kohden. Jos jäällä näkyy renkaan jäljet, on sen kestettävä yksi Paluumuuttajatarkin. Ohitetaan ensin paikka auringossa ja sitten ollaan jo vetten päällä.



Jään takaa kuuluu Kotkan äänet; tehdaiden humina ja vaimea liikenteen kohina. Puissa laulavat linnut. Kameran naksahdus katsoessani talvea linssin läpi. Poskiani purraan punaiseksi. Vastarannalla näkyy kotiranta. Taivaalle piirtävät tehdaiden piiput savukiekuroitaan. 



Kotona on käyty keskustelua, joka sai alkunsa torstaisesta Uskonpuhdistus-luennosta. Siellä tuli puheeksi uskonpuhdistuksen vaikutukset ja mm. käsite luterilainen työetiikka. Kutsumus käsite annettiin uskonpuhdistuksessa kansalle, koskemaan rooleja, kaikkea työtä ja tekemistä, eikä jätetty papiston etuoikeudeksi. Näin ollen jokainen työ sai arvon ja työväki syyn hoitaa työnsä kuin rakkaalle Herralleen. Silloin työtä ei tehdä sutaisten, rimaa hipoen tai fuskaten, vaan niin hyvin ja huolella kuin taidetaan. Hyvin tehty työ on sen tekijälle suuri ilon aihe. Miten on nyt, kun monella ei ole rakasta Herraa, jolle työtänsä tehdä tai kutsumustietoisuutta? Kuinka moni vielä pitää kunnia-asianaan hyvin tehtyä työtä ja kuinka moni yrittää päästä niin vähällä kuin mahdollista? Kenelle työ on siunaus ja kuka kiroaa sitä aina töihin joutuessaan?




Omillemme olemme koittaneet opettaa sitä, että niin työnsä, kun oman roolinsa lapsena, sisaruksena, oppilaana, vanhempana, työtoverina, kaverina jne. tulee ottaa vakavasti. On tärkeä kohdella jokaista ihmistä arvostavasti, tehdä kaikki se mihin ryhtyy niin hyvin ja huolella kun osaa ja pystyy. Oppia se, että helpolla tässä elämässä ei saa yhtään mitään. Onni on usein vaivan takana, se tulee palkinnoksi siitä mihin on käyttänyt aikaa ja minkä vuoksi on tehnyt työtä. Sutaisten tekemällä ei voita aikaa eikä rahaa, vaan joutuu korjailemaan tekemisiään usein myöhemmin korkojen kanssa. Viisas pääsee vähemmällä juuri siksi, että hän tekee työnsä kunnolla heti ensimmäisellä kerralla. 



Rannoilla mieleni lepää ja blogi saa kuvansa. Hoidettu siis oma mieli ja kutsumus tämän blogin pitäjänä. Sen jälkeen siirryin hoitamaan kutsumustani perheenäitinä. Ajoin rannalta kauppaan ja kotiin ruokaa laittamaan. Muistin hakea miehen töistä. Pidimme jälkikasvulle kasvatuskeskustelua jossa tuo kaikki yllämainittu oli vahvasti läsnä. Joku oppii helpommalla, jonkun toisen täytyy käydä asiassa kantapääkoulua. Huomenna on sitten taas aika toteuttaa luterilaista työetiikkaa työmaalla, olla niin hyvä hoitaja kun osaa. Kiitollinen olen kaikista näistä kutsumuksistani, joiden johdosta olen tullut minuksi.

perjantai 3. helmikuuta 2017

KÄÄNTYNYT KEVÄÄSEEN

Lumi tuli taas tammikuun 30 päivä. Osa siitä jo sulikin ja helmikuu jatkaa tammikuun tyyliä säiden suhteen. Mieleni on luovuttanut talven suhteen ja  kääntynyt kevääseen. Keväthän meidän perheessä tulee tarkoittamaan ylioppilasjuhlia ja silmä on ruvennut tekemään juhlahuomioita. Vessan oven pielessä ylälista retkottaa. Rappusista puuttuu listat kokonaan, tarkoituksella? Olohuoneen verhokisko ei pysy paikoillaan ja näyttää rumalta. Ikkunat on PAKKO pestä tänä keväänä, jokaikininen niistä. Tekee laskujeni mukaan yhteensä 26 ikkunaa ja kellarin ikkunat päälle. Eniten ärsyttää säleverhojen siistiminen. Verhot kaipaa myös pesua. Keittiön pöydän pitäisi saada uusi maali pintaansa. Keskiparvekkeen eteen voisi virittää sen verhotangon ja laittaa siihen verhot. 




Kuopus kävi hakemassa juoksuhalin, kun äiti ei muistanut antaa sitä ennen töihin lähtöä.


Takapiha kaipaa edelleen nurmikkoa. Talon ympärille täytyy tilata ja kärrätä singelit. Kasvilaatikkoihin kylvetään samat jutut kun aiempinakin vuosina: peruna, porkkana, kesäkurpitsa, sipuli, salaatti. Sitä vihannesportulakkaakin koitan tänä vuonna, aiemmin ei onnistunut. Kukkapuoleen ei aiempina kesinä ole riittänyt voimia muuten kuin ruukkujen suhteen. Tänä vuonna haluaisin köynnöshortensian terassin reunustalle suojaa antamaan. Se on vain niin onnettoman pimeä paikka, että siinä ei kasva mikään. Keskellä pihaa on pieni kukkapenkki, jossa saisi kasvaa pioneja. Ne muutama onneton siinä on nyt yrittänyt pari kesää, mutta kukan kukkaa ei ole vielä näkynyt. Joko tänä vuonna? Voisin kaivaa koko penkin täydeltä pioneja, jos vain siinä menestyvä. Helmin häkin edustalla on tyhjä rinne. Siinä on kolme ruusua, jotka toivottavasti kasvavat isoiksi ja piilottavat häkkiä ja sen takana olevia romuja. Mutta mitä laittaisin siihen eteen rinteeseen? Kasvimaan koreihin istutan ruusuja. Naapurin ja meidän yhteinen aita pitäisi kunnostaa.




Keskiparvekkeen mies remppasi viime kesänä. Tänä kesänä tahdon ottaa sen käyttöön. Juhlia ennen on siis haettava parvekkeelle kalusteet. Sopivat löysin IKEA:sta jo viime syksynä, mutta kun lähdimme niitä ostamaan, olivat jo loppu. Toukokuussa toivottavasti onnistaa. Aurinkopurje minulla jo onkin, se viritetään katosta roikkumaan ja suojaamaan parvekkeella olijoilta auringolta tai sateelta, riippuu kesän luonteesta. Tälle parvekkeelle toivon jotakin sellaista Istanbulin terassimme tunnelmaa.




Tarjoilut tuntuu juhlissa aina pienimmältä rastilta. Kunhan saan muutaman vapaapäivän ennen juhlia, niin johan syntyy. Onneksi on myös nämä apujoukot, jotka ovat aina saapuneet hätiin. Vanhoilla hyväksi havaituilla resepteillä mennään ja lisätään joukkoon jotakin uutta, jos ehditään. Juhlakalun mekko on ostettu jo New Yorkista, puuttuu vain se hattu. Niin, ja pitäähän tuon tietysti ensin vielä hoitaa ne kirjoitukset:D. Nyt kun ylioppilasjuhlat ja siihen liittyvät remontit on suunniteltu, puuttuu vain toteutus. Mikä onni muuten, että ne juhlat ovat heti kesän alussa, niin jää sitten koko kesä aikaa vain nautiskella pihasta ja kodista, kun kaikki vuoden projektit on jo tehty. 

Nyt sen sijaan on aika kääntää mielensä tähän kodin siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Viikon vapaapäivistä menossa numero kaksi. Sen ykkösen vietin lorvien, niin kuin vapaapäivänä kuuluukin, tämä toinen nyt sitten kotitöiden merkeissä. Viikonloppu menee tällä kertaa töissä.

maanantai 30. tammikuuta 2017

LEMMENTOHTORIN VILLAPAITA

Hups vaan ja viikko olikin mennyt. Näitä aikahyppäyksiä tuntuu tapahtuvan tämänhetkisessä arjessani turhan usein. Tässä yksi syy siihen miksi rakastan lomamatkoja. Niissä jokainen tunti tulee elettyä niin että sen tuntee ja muistaa vielä vuosien päästä. Mutta kysykääpä minulta vuoden päästä, että mitä tein tammikuun viimeisellä viikolla vuonna 2017, niin en varmasti muista. Etenkään kun en kirjoittanut mitään siitä blogiin. Esikoiselle viikko oli ainakin mieleenpainuva siksi, että hänen lukionsa tuli siihen pisteeseen, että tunnit ovat nyt ohi ja saa jäädä kotiin lukemaan kirjoituksia varten.

Viikonloppuna oli vapaata ja lainalapset olivat meillä. Minulla oli ajatus jostakin talvisesta retkeilystä, mutta pieleenhän se meni. Lauantain vastaisena yönä vietin laatuaikaa vessanpöntön ääressä ja koko lauantain makasin sängyn pohjalla siitä toipuessa. Huh huijaa. Ihminen joka on harvoin kipeä on kipeäksi tullessaan ihan kuoleman sairas. Muu perhe viihdytti siis pikkumiehiä, hoiti mainosten jaon, ruokki porukan ja mies vielä kaiken sen keskellä lähetti korjatun väitöskirjansa esitarkastajille. Arkeni sankari ja esikuvani siitä miten se joka leikkiin ryhtyy saa sen myös kestää. Nyt saa pitää peukkuja sille, että esitarkastajat ei enää ehdottaisi minkään sortin muutoksia työlle. Lainalapsia kiinnosti, että mitä se isäntä nyt sitten lähetti ja miksi se oli meille niin iso asia. Miehen selittäessä, että tämän työn tehtyään hänestä tulee tohtori, pojista pienempi tarkensi, että "ai niin kuin lemmentohtori". Kyllä sitäkin, mutta vain minulle:D.






Olisi siihen lauantain retkeilyyn tehnyt esteensä myös Kotkan sää. Tämä talvi on kyllä ollut varsinainen fiasko säiden suhteen. Lämpötilat heittelee jatkuvalla syötöllä. Ei ole ollut hiihtoladuille menemistä, vaikka mummo siellä kävikin onneaan koittamassa. Kertoi olleensa ainoa suksilla kulkija. Tuon tuosta oli joutunut ottamaan sukset jalasta ja kantamaan ohi jäämäkien, kohtien, jossa maa kurkki ladun alta tai oli muuten vaan mahdotonta hiihtää. Kodin vieressä oleva luistinrata sulaa ja jäätyy kiihtyvällä vauhdilla, onneksi on lyhyt matka käydä jäätilanne tarkistamassa. Kauniiden lumikuvien sijaan kuvasimme siis tällaisia harmaita otoksia, kun kävimme kuopuksen kanssa äitiä tuulettamassa ennen kuumeen nousua.




Eilen onneksi alkoi elämä voittamaan. Lähes kahden vuorokauden paaston jälkeen olikin aika mukava istahtaa iltapäivällä tuonne lasten tätilän pöytään. Ruoka maistui ja elämä. Illalla kotiin kävellessä satoi vaihteeksi lunta. Muut ehtivät kotiin ennen minua ja valaistu koti oli kotoisan näköinen. Yön aikana on piha peittynyt valkoiseen, joten nautitaan siitä nyt sen aikaa kun sitä kestää. Kuopus sairastaa, mutta jos ehtii paranemaan tämän sään aikana, olisi pihaan ehkä mahdollista saada vuoden ensimmäinen lumiukko.



Syksyllä 1994 olin tuore vaimo. Opiskelujen vuoksi asuimme viikot siipan kanssa eri paikkakunnilla. Siellä asuntolassa ikävissäni neuloin tuolle lemmentohtorilleni villapaidan. Se oli harmaa ja niin perusyksinkertainen paita, kun olla voi. Taidot ei olisi ehkä muuhun riittäneet siinä vaiheessa käsityöläisen uraani. Rakkaudella tehty paita on ollut kaikki nämä vuodet ahkerassa käytössä. Mies kutsuu sitä edelleen lempipaidakseen. Ajattelin, että olisi ehkä aika kutoa uusi. Lähes sama väri, hieman paranneltu malli hihojen suhteen. Sama koko kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Etenee hitaasti mutta varmasti. Harmaata harmaaseen säähän.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

NÄILLÄ MENNÄÄN

Terveisiä parisuhdepäivästä, jossa vietimme kauniin lauantaisen pakkaspäivän yhdessä monen muun pariskunnan kanssa. Päivän aihe oli "vanhoilta poluilta uusille urille" ja aiheet pyörivät pitkälti miesten ja naisten eroissa, oman itsensä tunnistamisessa ja sitä myöten toisen erilaisuuden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä. Mukava päivä, jonne lähdimme hyvillä mielin ja niin saimme myös hyvillä mielin palata illaksi kotiin.




Luennoilla muistuteltiin mieleen, että pelkkä erilaisuuden ymmärtäminenkin auttaa suhtautumaan toiseen paremmin. Toista ei voi muuttaa, mutta itse voi muuttua.  Erilaisuuden ei tarvitse olla uhka, vaan se voi olla rikkaus. Erilaisina me täydennämme toisiamme ja voimme kasvaa ja kehittyä yhdessä. On siis tärkeää tunnistaa, että kuka minä olen ja miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin. Ja sen jälkeen ymmärtää, että kuka tuo talossani asuva mies on ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Ja lopuksi tiedostaa: minun tapani ei ole se talon ainoa oikea ja normaali tapa. Tuttua juttua, mutta kertaushan on opintojen äiti.

Päivän paras osuus on nyt tämän kahden kerran perusteella ollut se kävelypolku, jonka varrelta löytyy kysymyksiä yhdessä pohdiskeltavaksi. Tällä kertaa kysymykset liittyivät siihen, että miten olemme muuttuneet avioliittomme aikana ja mitä muutosta toivoisimme suhteeseemme. Etsittiin myös meitä yhdistäviä asioita ja niitä, joissa olemme puolisoni kanssa erilaisia. Huomasimme, että olemme aikalailla tainneet hioa toinen toistamme nämä vuodet ja siksi olemme toisillemme niin mukavasti sopivat. Meitä yhdistää samanlaiset arvot, yhteinen historia, lapset, kuluneet vuodet ja yhteiset haaveet ja toiveet. Olemme löytäneet puolisossa ihmisen, johon voi luottaa ja jonka kanssa on mukava jakaa elämää.


Purjeveneitä näkyy häämöttävän joka puolella. Jopa täällä keskellä jäätä. 




Vanhoissa poluissamme ei siis ole mitään vikaa, mutta voimme mielihyvin lähteä myös uusillekin urille.   Mitä me siis haluamme vahvistaa suhteessamme? Kirjoitin: yhteisiä hetkiä, unelmia ja päämääriä. Mies kirjoitti: yhteisiä asioita, jaettuja hetkiä ja toisen tarpeiden huomioonottamista.  Näillä mennään.