torstai 29. syyskuuta 2016

MIKÄ AHDISTAA

Viittasin tuolla aiemmassa tekstissä, että mietin Ketunkierroksella asioita, jotka ahdistavat minua. En todellakaan ole mikään helposti ahdistuva ihminen, vaan perusluonteeltani sellainen yleistyytyväinen. Ehdottomasti enemmän optimisti kuin pessimisti.  Hyvin harvoin joudun ahdistuksissani valvomaan öitä tai murehtimaan asioita päivätolkulla. Pääosin tiedostan oikein hyvin hyväosaisuuteni suhteessa kehitysmaiden ihmisiin ja jopa moniin kanssakansalaisiin. Osaan tarvittaessa hävetä "ahdistuksiani" ja piirtää niihin lainausmerkit. Olla niistä hiljaa oikean hädän äärellä. Mutta jos ahdistaa niin ahdistaa, ymmärrätte kai. 

Ahdistuksen aiheuttajia minulla ei ole montaa, mutta ovat mahdottoman sitkeässä ja aalloittain päälle pukkaavia. Tämä ahdistuksen kultainen kolmioni on raha, paino ja Alzheimer. Näistä kahden vuoksi olen joutunut joskus murehtimaan jopa öitä. Siinä kävellessä tajusin, että jokainen ahdistukseni tulee lapsuuskodin perintönä. Auttaisiko niistä eroon pääsemiseen tällainen julkinen pohdiskelu?




Lapsuudenkodissa ei rahaa ollut liikaa. Isän mielestä äitien tehtävä oli olla kotona, joten perheessämme oli vain yksi tienaaja. En muista, että olisin lapsena kokenut puutetta, mutta tiedostin kyllä, että rahaa ei ollut liiaksi. Tai ehkä ennemmin sen, että oli ihmisiä, joilla oli enemmän rahaa kuin meillä. Äiti teki vaatteet farkkuja myöten itse ja uusia harvemmin kaupasta ostettiin. Pyörää ja muita isompia investointia piti aina odottaa. Onneksi koko senaikainen elämä oli huomattavasti pienimuotoisempaa ja vaatimattomampaa kuin nykyään, niin meillä kuin naapureillakin. Meillä oli sellainen peruskoti, jossa ei todellakaan sisusteltu tai tehty isoja remontteja. Talo ja samat tavarat sai palvella koko lapsuusvuodet sellaisenaan kuin ne 1974 oli sinne hankittu. Lasten elämäkään ei ollut mitään kilpavarustelua, kuten nykyään. Elomme oli perin antimaterialistista.

Vanhempien avioeroa edelsi isän yrityksen konkurssi, joka vei mennessään kaiken. Oli taattu yrityksen lainoja omalla omaisuudella. Yksinhuoltajan perheessä penni oli sen jälkeen tiukassa. Rahat ei vaan riittäneet. Murrosikäisenä aloin jo silloin tällöin kokea kavereiden seurassa, että olin köyhä. Ei voinut pyytää rahaa elokuviin, festarilippuihin tai vaatteisiin, kun näki äidin koittavan selviytyä niistä ihan välttämättömimmistä asioista. Tyhjän tilin ahdistus siirtyi tyttäreen. Tuntui jotenkin nololle, että ei ollut varaa tehdä asioita, jotka muille oli normaaleja. Rahasta alkoi tulla asia, jolla toiset sai asioita ja toiset jäi sen puutteesta ilman. 

Yläasteen jälkeen pääsin kesätöihin ja koko lukioajan työskentelin lauantaisin ja kesäisin kesätöissä. Oman rahan ansiosta pystyin lopulta kulkemaan kavereiden mukana pizzalle tai elokuviin. Tarkka piti markoistaan olla ja koko elämän on markat, liirat ja eurot tiukassa olleetkin, joten on ollut syytä elää suu säkkiä myöten. Kunnia-asiani on ollut, että ei ole eletty lainaksi tai osteltu osamaksulla. Että laskut on maksettu ja tultu omilla toimeen. Toimeen on onneksi tultukin, mutta kyllä se on ollut sellainen jatkuva haave, että olisi joskus rahaa niin paljon, että sitä ei tarvisi miettiä. Kun tulisi ne kuukaudet, jolloin jäisi jotakin ylikin. Tyhjenevän tilin ahdistus yllättää siis kuukausittain, joskus laimeampana, joskus kovemmin. Suuri määrä lainaa pistää välillä mietteliääksi. 





Isällä oli ylipainoa, joka ei haitannut häntä. Kantoi mahansa ilman näkyvää murehtimista asiasta.  Äiti taas oli melko normaalipainoinen herkkusuu, joka oli jatkuvasti laihiksella. Hän ei tykännyt urheilla, mutta oli mehupaastoa, kaalisoppakuuria, laihista, joka kaatui joka ikinen kerta milloin mihinkin herkkuun. Kiusaus vain kävi ylivoimaiseksi. Pysyvästä painonnousua hillitsevästä elämäntavasta ei tullut äidille koskaan mitään. Minä taas sain syödä kaiken mitä mieli teki ja pysyin hoikkana. Muistan kuinka äiti antoi yläasteikäiselle minulle neuvon opetella elämään ilman herkkuja, koska jossakin vaiheessa ne jäävät vatsanseudulle, mutta niitä ilman ei enää voi olla. En  ottanut opiksi.

Kuopukseen saakka kaikki sujui hyvin painonhallinnan saralla, mutta viimeiset kymmenen vuotta on näyttänyt kyllä ihan justiinsa siltä, että ei ole omena kauas puusta pudonnut. Minä rakastan kaikkea sellaista, jonka johdosta painan koko ajan enemmän kuin haluaisin. Minun on äärimmäisen vaikea kieltäytyä herkuista tai oppia syömään tasaisen järkevästi. Minä en tykkää urheilla, mutta minä karppaan, toivon ihmettä puntarille mennessä, aloitan tänään sokeripaaston, mutta kun työpaikan kahvipöydässä oli taas kakkua. En nyt tiedä, että onko ahdistaa oikea sana tässä yhteydessä, mutta ottaa kyllä säännöllisesti päähän. Että ei aikuinen ihminen pysty laittamaan itseään ruotuun tässä asiassa. Mutta periksikään ei voi antaa ja siksi huomenna taas aloitan….



Kun vein äidin sinä kamalana jouluna muistitestiin ja Alzheimerin todellisuus iski täysillä päin naamaa, muutti minuun sairastumisen pelko. Ensimmäinen vuosi oli vaikein. Ahdisti todella usein. Luin perinnöllisyyden mahdollisuudesta, pelästyin joka ikistä unohdustani, laskin lasteni ikiä silloin kuin olisin äitini ikäinen hänen sairastuessaan. Vuosien myötä tilanne on toki helpottunut, enkä ajattele asiaa jatkuvasti, mutta toistuvasti kuitenkin. Luen jokaisen näkemäni artikkelin ja uutisen taudin hoitokeinoista, uusista kokeiluista jne. Rukoilen todella usein, että Jumala varjelisi minut ja läheiseni tältä taudilta. 

Toki muitakin ahdistuksia tulee ja menee. Heittelen niitä aika helposti olan yli, mutta nämä kolme löydän jostakin syystä aina uudelleen ja uudelleen edestäni. Onko se sitten niin, että jokaisen elämässä täytyy olla joku ahdistus-vakio? Mikäs sinua ahdistaa vai oletko keksinyt jonkun viisastenkiven, joka upottaa ahdistukset lopullisesti? Vai luuletko, että ahdistukseton elämä on ylipäänsä mahdollista?

ps. Kuvat siltä samaiselta illalta, kun kuopuksen kanssa käytiin kuvaamassa. Silloin ei ahdistanut kyllä yhtään mikään.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

RETKI REPOVEDELLE

Lopulta saapui tämä ihana neljän vapaapäivän viikko. Vaikka vapaapäivät eivät ole putkeen, tuntuu siltä, että minulla olisi pidempikin loma. Olin jo ehtinyt UNELMOIDA retkestä Repoveden kansallispuistoon monet kerrat. Säätiedotus lupasi alkuviikolle kaunista ja keskiviikosta eteenpäin alkoi sateen mahdollisuus kasvaa siihen malliin, että päätin lähteä heti tiistaina matkaan. Kotka oli peittynyt sumuun, mutta sumuhan ei minua olisi haitannut. Päinvastoin, teki jo mieli jäädä kuvaamaan sumuista Kotkaa. Matkaa Repovedelle oli kuitenkin puolitoista tuntia, joten oli jätettävä sumuiset Kotkat toiseen kertaan. Heitin siis miehen töihin ja lähdin menemään. Jo Karhulan kohdalla paistoi kirkas aurinko eikä sumusta ollut tietoakaan. Valkealan ABC:ltä koukkasin hakemaan eväät ja sitten jo olinkin Ketunlenkin alussa. 

Repovedellä on siis monenlaisia reittejä, joiden pituudet ja vaikeusasteet vaihtelee. Minulla ei ollut käytössä koko päivää, sillä olin luvannut hakea miehen töistä kolmen jälkeen ja ajomatkoihinkin tuota aikaa siis hurahti. Olin aikeissa kiertää viisi kilometriä pitkän Ketunlenkin. Jostakin syystä lähdin heti lossin suuntaan ja päätin jättää riippusillan viimeiseksi, sokeriksi pohjalle. Lossille oli matkaa vain vajaa kilometri. Metsässä oli hyvä ja helppokulkuinen polku, joka myötäili järven reunaa. Lossi itsessään oli tietenkin siellä toisella puolella. Myöhemmin tulin kyllä ymmärtämään, että miksi reitti normaalisti kierretään juuri toisin päin, kun itse sen kuljin. Ei siis auttanut kun ruveta kiskomaan lossia omalle puolelle.




Sieltä se tulee ja hauis kasvaa.




Tarvitseeko erikseen edes kertoa, että retkipäiväkseni sattui syksyn takuulla kaunein päivä? Lämpötilat nousivat ja kaikkialla oli niin kaunista, että piti oikein ääneen ihailla. Minulla siis on tapana puhua ja etenkin ihastella itsekseni ääneen. Ruska nyt ei vielä anna parastaan, mutta ei ollut huonokaan. Vesi kuin peilityyni peili, joka kuvasti ympäröivän kauneuden. Tarvoin itsekseni ja hiljaisuudessa putkahteli ajatuksia päähän siihen malliin, että harmitti vain se kotiin jäänyt muistivihko. Käsittelin mm. asioita, jotka tuppaa ahdistamaan. Niitä ei ole monta, mutta ovat sitkeitä. Mietin noita unelma-asioita, jotka kirjoitinkin teille jo eilen ylös. Katso edellinen postaus, jos et ole pysynyt tässä valtavassa postaustahdissani mukana:D. Ja tietysti ihastelin. Pistin peffan kalliolle ja katselin. Söin eväitä. Syleilin maailmaa ja syksyä. Kyllä oli kerrassaan ihanaa.





Kalliolla pistelin rahkaa naamaan ja katselin, kun seuraavat lossinkäyttäjät saivat suoraan astua lossiin.


Oli vastaantulijoita. Pääosin vanhoja pariskuntia retkivarusteissa ja hatuissa. Jokainen tervehti vastaantulijaa ystävällisesti. Oli myös ystävättäriä, iltapäivään ehtineessä iässä hekin. Työikäiset kun luonnollisesti ovat töissä näin tiistaipäivisin. Paitsi minä. Kamerat kaulassa kulkevat olivat kiinnostuneita kuvallisesta saaliistani. Jokunen halusi päivitellä yhdessä ympäröivää kauneutta. Ruuhkaksi asti ei vastaantulijoita ollut, joten sain nauttia pääosin ihan itsekseni. Ja niinpä minä istuin laiturilla. Nautiskelin poluilla, jotka noin kolmen kilometrin ajan lossilta eteenkinpäin olivat erittäin helppokulkuisia ja leppoisia kulkea. 





Sydämelliset terveiset. T. Suomen luonto.


Viimeinen kilometri veikin sitten yllättävän paljon aikaa. Ja aloin ymmärtämään, että miksi reitti ehkä sittenkin kannattaisi kiertää aloittaen sieltä riippusillalta. Muiden alamäki oli minun ylämäkeni ja sitähän riitti. Huh huijaa. Tajusin hyvin, että olen ollut liian vähän lenkeillä vime aikoina. Katajavuoren laelta aukeavat maisemat oli hienot, kunhan sai ensin hengityksen tasaantumaan:). Tässä vaiheessa alkoi tulla puuskuttavia ihmisiä jo vastaankin. Selityskin löytyi pian, sillä sain laskeutua aikamoisen monta rappusta. Aloittaakseni kohta taas nousun riippusillalle. Toisinpäin kiertävien ainoa isompi nousu oli siis vain ne pitkät rappuset.







Kaikkiaan reitti kesti minun kävelemänäni kaksi tuntia. Koko aikaa en tietenkään kävellyt, sillä tajusin tartua hetkeen ja nautiskella. Kiskoa lossia edestakaisin. Puuskuttaa ylämäkiä. Ajatella paikallaan. Kannatti ehdottomasti lähteä. Hyrisin koko paluumatkan. Tullessa hain vielä kahvit ja karjalanpiirakat kaupasta kotimatkaevääksi. Mies odotti kiltisti töissä, kun kurvasin sinne lopulta puolituntia myöhässä.

Mihinhän seuraavaksi lähtisin? Onko kellään kivoja vinkkejä 100 kilometrin säteellä Kotkasta? Tänään en lähtenyt mihinkään vaan jäin kotiin kiskomaan talvivaatteita kaappien kätköistä. Vielä olisi silitystäkin jäljellä. Yksi lasagne pitäisi tehdä. Ja joka välissä pitää pistää pitkälleen ja lukaista uutiset tai blogit tai vaikka kutoa taas vähän sukkaa. Olenkos koskaan maininnut, että tällaiset arkivapaat on ihan parhautta?

tiistai 27. syyskuuta 2016

AARREKARTTOJA UNELMIIN

Viime päivinä olen törmännyt useampaan kertaan eri tahoilla aarrekartoista touhottaviin naisihmisiin. Oli siis pakko ottaa selvää, että mistä siinä nyt oikein on kyse. Selvisi, että kyse on vähän niin kuin "pyörän keksimisestä uudelleen" eli omien unelmien toteuttamispyrkimyksestä  aarrekartan avulla. Aarrekartta-ajattelussa ajatellaan, että unelmat voi toteutua, kun niihin uskoo. Kartan avulla unelmat tehdään konkreettiseksi ja opastetaan mieltä oikeaan suuntaan, jotta unelmat voisi toteutua. 

En ole koskaan ryhtynyt aarrekarttaa piirtämään, mutta tietyllä tavalla olen elämässäni toteuttanut tällaista metodia. Minulla on unelmien kirjoja. Yksi niistä koski vanhoja puutaloja. Tein sitä monta vuotta Istanbulissa ja notkuin vuosikausia lähes päivittäin etuovi.com-palvelussa katsomassa Kotkan talotarjontaa. Nyt asun täällä. Yksi kirja on koottu viimeisenä vuotena koskien tätä taloa ja sitä miltä täällä sisällä tulee näyttämään ja millainen puutarha tänne tulee. On ollut ne listat neljän lapsen nimistä teinikalenterien takakansissa ja lukuisat hautausmaakävelyt, joilla bongailin nimiä hautakivistä:). Matkahaaveet kerätty vuosien myötä lehtien artikkeleista olohuoneen sivukaappiin ja aina toteutuneen haaveen kynnyksellä ostettu matkakirja kyseiseen paikkaan. Jne. jne. Minun haaveisiin on liittynyt aina jotakin konkreettista. Olen pistänyt haaveet näkyviin. Näin olen voinut silmäillä niitä vuosien varrella ja tehdä myös tarkennuksia ja muutoksia. Unelmiensa kohdallahan on luvallista muuttaa mieltään:D.






Aarrekartta, unelmien kirja, nopeasti kirjoitettu lista tai sydämessä kannetut asiat. Kaikki minusta lähtee tästä: Ota selvää tai tiedosta mikä sinulle on tärkeää ja rakasta. Mikä tekee sinut iloiseksi ja onnelliseksi? Mistä unelmoit ja mitä toivot? Sano ne asiat jollekin ääneen tai kirjoita ylös, on ne kuinka pieniä ja mitättömiä tai suuria ja jopa utopistisia tahansa. Jostakin syystä se vain on niin, että ääneen lausutut asiat lähtevät elämään pontevammin, kun ne, joita haalii jossakin syvällä sisällään. Usein jopa niin syvällä, että ne katoavat jopa itseltä. Ei ole myöskään kiellettyä, vaan päinvastoin oikein suotavaa, adoptoida puolison unelmia ja yhtyä niihin, tehdä niistä yhteisiä unelmia. Jotta tietäisi puolison haaveet ja unelmat, olisi nekin tuotava tietoiseksi puheen avulla, sillä harva meistä osaa lukea toisen ajatuksia, vaikka niin väittäisikin. Kun tiedät mitä haluat, elä sitä kohden. Tee päätöksiä, jotka vievät unelmien suuntaan. 

Tiedän kyllä, että elämässä on myös velvollisuuksia, jotka täytyy hoitaa, vaikka niistä ei pitäisikään. Sitä tärkeämpää on, että on että jokaisessa päivässä on myös niitä ilontuojia. Ja että elämässä säilyy positiivinen vire ja luottamus siihen, että minunkin toiveeni voivat toteutua. Olen tavannut liian monta ihmistä, joka eivät  mielestään unelmoi enää mistään. Eivät tiedä mitä haluavat tai edes mistä tykkäävät. Ymmärrettävästi nämä ihmiset eivät ole kovinkaan tyytyväisiä elämäänsä.





Joku on toteuttanut unelmansa purjeveneestä. 


Monen utopistiseksi luokittelemansa haaveen edessä usea luovuttaa. Olen kuitenkin saanut monesti kokea, että jotenkin käsittömästi ne ihan mahdottomiltakin tuntuvat asiat vain ovat ajan kanssa tulleet mahdolliseksi. Mieli muuttuu, sattuu ihmeitä ja asiat loksahtelevat paikoilleen. Meillä näin on sattunut monta kertaa. Tuo mies mokoma oli monta kuukautta sitä mieltä, että minä olen hänelle liian nuori. Siinä 15-vuotiaan nuoren naisen uskoa onnistumiseen horjutettiin. Mutta sainpas tuon lopulta! HAH! Mies taas haaveili siitä ulkomaille muutosta pitkän aikaa ja minä harasin vastaan. Tiedättekin, että 14-vuotta hurahti Istanbulissa lopulta ihan molempien toiveesta ja halusta. Minä haaveilin vanhasta puutalosta (ja kolmonen siitä, että se sijaitsisi meren vieressä) vuosikausia. Mies oli silloin joskus uuden kivitalon kannalla, koska se on helpompi hoitoinen, sitten sitä mieltä, että voisi asua kerrostalossakin ja lopulta siinä kävi niin, että me kaikki koimme tulleemme kotiimme, kun tähän taloon astuttiin. Vastoin kaikkia pankkitilimme mukanaan tuomia todennäköisyyksiä meillä on tuo kolmosen toive eli meri  ja vielä joki bonuksena vieressä. 




Olenko aina saanut kaiken mitä olen halunnut? En tietenkään. Moni asia on  vuosien varrella muuttunut merkittömäksi tai toive vaihtanut raidetta. Miten iloinen olenkaan, että unelmani jostakin ala-asteen pojasta eivät käyneet toteen:D. Raha ei vaan riitä jokaiseen haavematkaan, toivehuonekaluun tai idean toteuttamiseen. Ainakaan vielä. Harvemmin meille tulee mitään pikavastauksia, vaan useimmiten toiveiden toteutuminen on ollut vuosien tie. Se on toisaalta opettanut sen, että toivoa saa ja kannattaa pitää yllä. Unelmaa ei tarvitse tappaa, vain koska se juuri nyt ei ole mitenkään mahdollinen. Kymmenen vuoden päästä se voikin yllättäen syntyä. Sen tähden unelman tiedostaminen on tärkeää, jotta matkan varrella voi hivuttautua sitä kohti.







Isojen toiveiden rinnalla kannattaa pitää pikkutoiveita yllä. Niiden toteuttaminen kun on helpompaa ja näin voi iloita toteutuneista toiveista tiheämpään. Nämä on myös niitä mielihyvä-asioita arjessa. Kun tietää mistä tulee iloiseksi, kannattaa altistaa itseään sille usein. Ja sitten se tärkein: koko ajan ei tarvitse haluta, unelmoida tai toivoa jotakin uutta, vaan nauttia niistä jo olemassaolevista asioista, toteutuneista unelmista ja toiveista. Elämästä, jota saa juuri nyt elää.

Minun mielipaikkani on takkatulen ääressä sohvalla, metsässä, meren, järven tai joen rannalla,  rantakalliolla, nuotiolla, ruokapöydässä, illalla peiton alla, makkarin nurkkatuolissa, kesäiltana terassilla, autossa ajaessani jonnekin. Tänään olen ollut monessa noista ja kylläpä minulla olikin ihana vapaapäivä. Tulette vielä siitäkin kuulemaan. Tämän tekstin kuvat on myös otettu mielipaikoissani. Kuvasin ne eilen illalla kuopuksen kanssa, kun odotimme esikoista ja kakkosta nyrkkeily-harkoista. Miten kaunis ilta se olikaan. Merta, metsää, veneitä, autoilua, rantaa, puutalokatuja ja taivaallinen väri-iloittelu.



Vanhan talon haaveisiini kuului aina lasi-veranta. Minulla on niistä monta kuvaa unelmien talo-kirjassani. En saanut sitä. Ei haittaa. Kaikkea kun ei voi saada ja montaa asiaa ilmankin voi olla onnellinen. Onneksi kuvan talossa asuva sai verantansa. Ja noin kauniin vielä.


Unelmat siis saattavat toteutua, siksi kannattaa unelmoida. Perustaa vene-tilejä ja surffailla myynti-ilmoituksia netissä.  Kirjoittaa listoja maista, jossa haluaisi vierailla, toivoa lottovoittoja ja päivää, jolloin ei ole yhtään velkaa. Elää tiedostaen, että onni on tässä, vaikka yksikään unelma ei enää toteutuisi. On saanut jo yllinkyllin. Kirjoitin sen ajatuksen tuonne alakuvaan: "Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?" Älä siis ikinä erehdy luulemaan, että vasta unelmasi saavuttaminen tekisi sinut onnelliseksi.