maanantai 25. syyskuuta 2017

SURU

Ensimmäisenä yönä suru pitää minua hereillä. Se sisältää järkytystä, vihaa, turhautumista ja loputonta kysymysten asettelua. Miksi? Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Mitä päässäsi liikkui? Etkö muistanut? Näin vähänkö ymmärsit? 

Kävin sinä yönä lävitse 20-vuotiaan minäni tunneskaalan siltä ajalta, kun oma isäni kuoli. Minut ja se isoveljeni 25-v. pistettiin paljon vartioiksi. Piti osata saatella rakas ihminen hautaan. Miten hautajaiset järjestetään? Huolehtia perunkirjoituksesta. Mitä se tarkoittaa? Ottaa yhteyttä sosiaalihuoltoon, koska sekä vainaja että hänen lapsensa olivat täysin varattomia. Miksi mikään ei ole muuttunut? Piti tyhjentää yhden alkoholistin koti, jossa oli kiljutynnyrit kylpyhuoneessa ja muualla käsittämätön määrä pois heitettävää roskaa. Ulostetta, sotkua ja silti niin paljon rakasta, että pakahduin. Rakas veljeni, miten ihmeessä sen kaiken läpi käytyäsi saatoit laittaa omat lapsesi käymään sen lävitse? Ja sitten vain sääliä. Surua, joka nielee kaiken muun. Voi sinua. Voi sinua rakas veljeni. Etkö nähnyt miten kaunis on maailma? Miten mahdollisuus parempaan oli koko ajan lähelläsi? 


Suru heittää tunneskaalani nollasta sataan alle sekunnin. Valvotun yön jälkeen suoraan iltavuoroon ja työtoverin lähtöjuhlaan. Kakkukahvit ja naamio naamalle. Ei tällaisessa tilanteessa voi sanoa, että "Muuten, veljeni tappoi itsenä eilen. En oikein tiedä miten jaksan tämän vuoron?". Minähän jaksan, koska a) äiti opetti, että pois ei olla, ellei ole kuumetta. Minulla ei ole. b) minä en ole kuollut. Veljeni on. c) koska varustaudun vuosia etukäteen näiden läheisteni lähtöön, muserrun yllättävissä tilanteissa, mutta katastrofeissa olen tyyni kuin tämän iltainen meri. Hyvää matkaa sinulle veljeni, terveiset täältä iltavuorostani. 

Seuraavina päivinä kerron vuoro toisensa jälkeen työtovereille: "Tässä on nyt tällaista. Veljeni on kuollut". Siitä seuraa vaivaantunutta hiljaisuutta, halauksia, sielujen sympatiaa, monenlaisia osanottoja, kokemusten jakamista, kyyneleitä ja vakuuttelua; minä pärjään kyllä. Veljeni ei pärjännyt. Ei nähnyt sitä enää tarpeelliseksi. Kiitos viesteistänne, kommenteistanne ja eleistänne. En ole yksin, vaikka olenkin yksin. Minun veljeni on kuollut, ei teidän. Tiedätte sitten, kun osuu kohdalle. Omalta kohdaltanne, mutta ette minun. En aina oikein itsekään tiedä. Usein tuntuu ettei edes tunnu.






Kuoleman äärellä elämä on kaikkein kauneimmillaan. Läheiset kaikkein rakkaimmat maailmassa. Pyhä on pyhintä kaikesta. Kauneus särkee silmiä. Hyvyys tuntuu sydämen pohjassa asti. Illalla on pakko ottaa kamera käteen ja lähteä ulos kuvaamaan auringonlasku. Veljeni, jos olisit tämän nähnyt, olisitkohan tajunnut elämän ihmeen? Kuka tästä maailmasta voisi kiirehtiä pois? Miten tämän kauneuden ääressä voisi olla toivoton, masentunut tai täysin lohtua vailla? Minä olen kaikesta juopunut. Minulla on kaikkea, kaikki puutteeni ovat menneet. Rakastan tätä elämää. Esitän taivaalle toiveen, että saisin elää siiheksi, kun on olen kaikesta kauneudesta kylläkseni saanut. Kaikkia sen ihmeitä kylliksi ihmetellyt. Rakastanut niin, että en epäilisi itseäni siinä lajissa vajaaksi.





Kun surun keskellä elää, tulee tajunneeksi, että ei halua käyttää elämäänsä toivoakseen vaan toteuttaakseen. Ei halua elää itselleen, vaan mahdollistaa yhteyden. Tajuaa ajan juoksun ja sen aiheuttamat rajat. Rajansa on myös arjella. Käytän siis iltani silittämiseen, vaikka se ehkä rakkaimmilleni on tulevassa yhdentekevää. Sekin aika olisi ollut parempi käyttää yhteydenpitoon, kannustaviin sanoihin, hyväntekeväisyyteen ja halauksiin, mutta realiteetit kertovat, että elämä on. Suuri osa siitä menee välttämättömyyksiin. Onnellinen se, joka sen kaiken arjen ja rutiinin keskellä nauttii, rakastaa ja iloitsee. Edes pienissä hetkissä julistaa sitä mikä hänelle on tärkeintä. Kaikki te rakkaimpani, se ei ole sileät vaatteet vaan te:). Te puettuna sileisiin vaatteisiin:D.



Suru, niin kuin elämä itsessään, on matka. Sen kiirehtiminen ei hyödytä, koska se ottaa juuri sen ajan, joka on tarpeen matkan päättämiseen. Monesti päämäärään saavuttuaan vasta ymmärtää matkan merkityksen. Ilman matkaa päämäärä menettäisi osan merkityksestään tai hienoudestaan Joskus voi olla niinkin, että päämäärässä ymmärtää, että matkan rinnalla se ei olekaan mitään. En vielä tiedä mihin tämä suru päättyy. Nyt siinä viivähtäminen tuntuu erittäin tarpeelliselta osalta tätä elämäni matkaa. Minä pärjään kyllä. Ne veljeni rakkaat pärjäävät myös. Tämän päiväisen perusteella kulkevat tätinsä jalanjälkiä. Joskus se toisen jälkeensä jättämä sotku näet voi olla parasta mitä siinä hetkessä tarvitaan. Sen aiheuttaman kiukun voimalla voisi siirtää vaikka vuoria, edistää surutyötään monen kilometrin verran.

Ja sitten voi käydä niinkin, että koska veljesi kuolee, tulet lopultakin sopimaan serkkusi kanssa treffit Porvooseen. Ihan vain hyvien geenien tähden. Kunhan tästä(kin) kuolemasta taas selvitään.

20 kommenttia:

Airi kirjoitti...


Koskettava kirjoitus. Kiitos, etä olet ja kirjoitat juuri näistä asioista. Vahva ja rohkeakin olet - vaikka ehkä tunnet tässä kohtaa itsesimyös heikoksi ja väsyneeksi. Sen tunnustaminen on rohkeutta. Ja ylitse kaiken on rakkaus ja luottamus johonkin isompaan. Virtuaalihalaus! Ja hyvät geenit - yaşasin!

Anniina K. kirjoitti...

Voi kuinka hyvin osaat pukea sanoiksi tunteitasi surusta. Tunnistan niin monta asiaa kirjoituksestasi, saattelin äitini haudan lepoon toissapäivänä. Kuten sanoit, jokaisen suru on omanlaisensa ja se oma suru on niin ainutlaatuista ja erilaista myös samalla ihmisellä eri suruissa. Toivon sinulle voimia sinun suruusi.

Lisay kirjoitti...

Otan osaa suruusi ja lahetan huokauksen Taivaan Isan puoleen,joka lohduttakoon sinua surussasi...

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Airi: Kaikki se on meissä kaikissa: vahvuus, rohkeus, heikkous ja väsymys. Me vain käytämme niitä eri tavoin erilaisissa tilanteissa, miten selviytymiseemme tarvitsemme. Olen ajatellut selvitytyä, jopa nauttia tästä elämästä, koska ajattelen, että niin on myös Jumalani tahto. Minulle ja serkulleni on veljeni mukaan jaettu ne suvun hyvät geenit. Täytyyhän meidän nyt sen kunniaksi treffata ja skoolata, eikö vain?

Anniina: Surulla on kaavansa. Mutta jokaisen kohdalla se aaltoilee omaan tahtiinsa. Siksi on alhaista sanoa, että joku suree väärin tai väärässä aikataulussa. Otan osaa sinun suruusi. Pyydän sinulle tarvittavan määrän voimia sen kohtaamiseen. Tulla äidittömäksi. Niin tapahtuu useimmiten elämässä vain kerran, siksi siihen on mahdoton valmistautua. Siksi siihen tarvitaan voimia vähän muuta surua enemmän.

Lisay: Kiitos sinulle. Olen kiitollinen jokaisesta huokauksesta, halauksesta ja muusta inhimillisestä merkistä, joka sanoo: välitän siitä mitä sinulle nyt tapahtuu. Tässä maailmassa, kun joskus erehtyy luulemaan, että jokainen välittää vain omasta itsestään. Näissä hetkissä tajuaa olevansa niin väärässä.

MatkaMartta kirjoitti...

Voi kuinka koskettava, vahva ja herkkä kirjoituksesi oli. Monta samaistumiskohtaa löysin myös omaan elämääni. Jos olisin lähempänä, niin halaisin, mutta halaus täältä kaukaakin sinulle rakas Paluumuuttajatar! Lainaan tähän vähän Maaria Leinosta, joka tuli mieleeni lukiessani ja noita kauniita kuvia katsellessani.
"Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilven raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on."
Maaria Leinonen

Sennie kirjoitti...

Olen kovin pahoillani. Osanottoni.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Juuri tätä suru on. Sinua auttaa se, että osaat sanallistaa tunteesi etkä kätke niitä mykkyyteen.
Olet myös valtavan sisukas ja luja nainen.

Toisia huono kotitilaanne painaa ja toisia nostaa. Sinun veljesi oli heikko, sinä luja.
Minulla on samantyyppinen tilanne. Olen ainoa selviytyjä, ja olen kokenut valtavasti syyllisyyttä siitä, etten pystynyt nostamaan sisariani. Äitini kuoli, kun olimme kaikki koululaisia. Veli kuoli heti perään, isä mykistyi, toinen sisaristani vaipui parin vuoden kuluttua veljen poismenosta teini-iässä skitsofreniaan ja toisella meni elämä muuten mönkään. Selviytyjän traumakaan ei ole helppo.

Nuo kuvat ovat hyvin hyvin kauniita.

Lämpimiä ajatuksia sinne!

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Voimia sinulle ja etenkin veljesi lapsille, suureen suruunne♥

Angelina kirjoitti...

Olen surussasi hiljaisena mukana.....

Pepi kirjoitti...

Sinä sen sanoit ❤️

Anonyymi kirjoitti...

Minä mietin samaa sisareni jälkeen- etkö nähnyt tätä maailman kauneutta, etkö nähnyt jokapäiväistä uutta mahdollisuutta? Hassua lukea ajatuksiasi, jotka ovat kuin omasta päästäni. Olen menettänyt sekä sisareni että veljeni liian aikaisin ja joskus tuntuu kuin jo heidän muistonsa tähdenkin minun täytyy ahmia elämisen ihmeitä. Kauniiden asioiden ja onnellisten tapahtumien ääreltä laitan sydämelläni viestin aina heillekin. Me olemme vielä täällä ja oikeutenamme on nauttia jokaisesta päivästä. Menetyksemme ovat tehneet meistä vahvoja ja hioneet sielua. Minä myös toivon, että saan elää ja kokea pitkän elämän - olen jo nyt (kuopuksena) paljon vanhempi kuin kumpikaan heistä ehti olla elämänsä aikana. Voimia sinulle - jäähyväisten tuskan muistan vielä niin hyvin.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Matka Martta: Etähalaus ja osuva runo ajavat saman asian. Kiitos. Niin ajattelen, että aina on syytä hymyyn, aina. Sen vuoksi aina on myös syytä eloon.

Sennie: Minäkin olen. Kiitos.

Marjatta Mentula: Minä lähdin psykiatriaa lukemaan. Sairaanhoitajaksi sairaitani hoitamaan. Ratkaisemaan heidän ongelmiansa. Myöhemmin ymmärsin, että ongelmia ei voi ratkaista, jos niitä ei anneta ratkaistavaksi. Sairasta ei voi parantaa, jos hän ei halua tulla terveeksi. Ajat sitten opin, että jokainen pystyy elämään just ja vain oman elämänsä. Ei kenenkään toisen. Jos sen verran saisi toivoa, että ei ole ole ollut rakkailleen taakka vaan mieluummin tuki. Ei surun tuoja, vaan ilon herättäjä. Ei toivottomuuden, vaan toivon lähettiläs. Mutta syyllisyyttä en suostu kantamaan siitä, että valitsivat mitä valitsivat. Elivät niin kuin elivät. Kuolivat turhan aikaisin ja omasta syystään, nuo elämäni molemmat miehet. Muistelen mieluummin sen hyvän mitä elämääni toivat. Annan anteeksi sen kaiken muun.

Toivottavasti sinun traumasi ei ole leimannut elämääsi. Saat elää heidän kaikkien puolesta!

Hannele: Kiitos. Heitä kannattelisin minäkin, jos osaisin ja voisin. Olisivat ansainneet parempaa tässä suhteessa.

Angelina: Kiitos. Joskus hiljaisuus kantaakin monin verroin enemmän kuin äänekäs tukijoukko:).

Pepi: Sanojahan riittää. Toivottavasti myöskin tarvittaessa tekoja.

Anonyymi: Suru on jokaisella oma, mutta samalla niin yhteinen. Toivon sinulle monia armorikkaita ja kauneuden täyteisiä vuosia. Jos joskus pääsen 55 vuoden yli järki ja muistot päässäni, niin pidän juhlat elämälle. Isä oli kuollessaan 50v, veli 48v ja äiti sairastui Alzheimeriin ennen 55 ikävuottaan. Kuollessaan oli 64 vuotias.

Leena Lumi kirjoitti...

On asia, jota en jaksa kokea. Olen elämänjanoinen, mutta on suru, jota en jaksa. Toivon, että se suru ei tule. Ei ole totta, että meille annetaan vain se, minkä jaksamme. Tiedän sen nyt. Kerran kun olin todella, todella surullinen, mutta se ei ollut täysin jaksamaton suru, vain valvomista ja paljon kyyneiliä. Silloin sain ystävältäni tämän Maaria Leinosen runon:

Katsot peiliin. Pitkään.
Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt?

Ehkä silmien pohjalla jotain vapisevaa
ehkä huulien kaari vavahtavampi.
Eihän se vielä kerro että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus oli niin todellinen
että silmät kysyvät onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko, älä laske,
toivo, älä katoa,
elämä, pidä minusta kiinni!

- Maaria Leinonen -

Jael kirjoitti...

Otan osaa suruusi; paljon voimia sinulle, ja vaikeaa varmaankin ymmärtää miksi veljesi valitsi saman tien kuin isäsi. Ja miten vaikeaa varmaankin kun pitää selittää työtovereille, että mikä painaa,ja tehdä töitä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Täällähän on viikko vapaata kun lähiomainen on kuollut,ja kuollutta muistetaan sinä aikana, mikä helpottaa. Paljon tsemppihaleja,olet ajatuksissani.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Leena: Jos etukäteen pitäisi selvitä, olisi ehkä minultakin saattanut jotakin katketa jo aikoja sitten. Siksi päivän vain ja hetki kerrallansa pitää sisällään äärimmäisen viisauden. Jos olisi voimaa tähän hetkeen, eikä miettisi tunnin päähän, huomiseen tai kahden vuoden mahdollisia murheita. Senkin olen saanut kokea, että mitä suurempi on murhe, sitä vahvempi on lohtu. Ja kaikenlaisten myrskyjen keskelläkin huomaat, että elämä piti kiinni. Sinua kannatteli itseäsi isompi.

Jael: Olisi kai täälläkin mahdollista jäädä kotiin, mutta en halua. En kuitenkaan jaksa miettiä kuin tipotellen. Töissä voi surua helpommin säännöstellä, aina hetkittäin autuaasti jopa unohtaa. Yritin tässä miettiä, että miten siinä isän kuoleman jälkeen pystyinkin olemaan Kotkassa asioita järjestelemässä, kun olin opiskelija? Ehkä silloin jäin surulomalle?

Tiina kirjoitti...

Osanottoni.

Anita Lehtinen kirjoitti...

Osanottoni! Karhuemonvoimia!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Tiina: Kiitos.

Anita: Kiitos, niitäkin usein tarvitaan.

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa ja pyydän sinulle Taivaan Isän lähettämää lohdutusta suruusi. Lisäksi yhdyn pienen serkkupoikani toiveeseen kolmien peräkkäisten hautajaisten jälkeen: ”Nyt teistä ei saa kukaan vähään aikaan kuolla - mä en jaksa!”
toivoo Suometar

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Suometar: Kyllä sekin on mielessä ollut, että jos tätä lajia nyt olisi riittämiin hetkeksi. Onneksi on ollut tasapainottamassa myös toisenlaisia juhlia. Viikon päästä perjantaina häämöttää mm. se miehen väitös ja karonkka. Sitä lajia elämässäni vasta ensimmäiset juhlat. Samalle viikonlopulle näyttäisi tosin tulevan veljeni viimeiselle matkalle hyvästeleminenkin.