torstai 19. maaliskuuta 2015

MUISTAN KUINKA ODOTETTIIN IKKUNASSA

Muistan kuinka odotettiin ikkunassa kello kuusi. Nenät kiinni lasissa, niin äidillä kuin pikkuväellä. Milloin se isi oikein tulee? Lapset oli elämään haluamalla haluttu ja niitä teki mieli lisääkin. Päivään oli riittänyt hyviä ja huonoja hetkiä. Joka päivä kello kuusi voimat oli venytetty äärimmilleen ja laskin minuutteja siihen, että mies jo tulisi töistä kotiin. Ottaisi osansa viihdyttämisestä ja rakkaasta palvelutehtävästä. Mahdollistaisi hetken omaa aikaa. Jakaisi vaivan ja vastuun. Jakaisi ilon.




Muistan ne hetket, kun mies oli matkoilla. Erityiset päivät, jolloin oli asennoiduttava aamusta iltaan siihen, että oli yksin vuorotta vuorossa. Tuntui siltä, että sattui aina niihin hetkiin ne oksennustaudit. Tsempattiin koko porukka, niin äiti kuin lapset. Ei ollut mummoa eikä pappaa. Ei tätejä, setiä, enoja tai muitakaan apujoukkoja. Oli vaan me ja sillä oli toimeen tultava. Ja toimeen tultiin. Jokaisena miehen reissupäivänä mietin, että miten ne selviää, ne yksinhuoltajat. Mitä jos olisi aina se ainut, eikä olisi ketään, joka kohta tulisi?




Muistan, kun ystävät rupesivat tarjoutumaan apuun. Miltä tuntui, kun sanottiin, että "Menkää te vain, kyllä me katsotaan teidän lapset". Olen ikuisesti kiitollinen niistä hetkistä, sillä ne tulivat joka kerta tarpeeseen. Jokaisen reissun tai vapaaillan jälkeen tuntui se oma porukka rakkaammalta. Yksikin ilta poissa vastuusta latasi akut ja oltiin ehkä hetken aikaa taas paremmat vanhemmat. Nähtiin kirkkaammin se hyvä, jota meillä oli.




Näitä olen mm. muistellut kuunnellessani työkaverini tarinoita yksinhuoltajan arjesta. Töissä jo naurattaa, ainakin meitä kuulijoita, aamuiset taistelut tarhaan lähdöstä. Ehkä silloin aamulla kaiken sen hässäkän keskellä ei asianosaisia niin naurattanut. Olen nostanut hattua monesti tälle arjen sankarille, joka hoitaa hommaa itsekseen päivästä toiseen. Ollut kiitollinen vuoropäiväkodista, joka on mahdollistanut sen, että on voitu tehdä yhdessä töitä. Miettinyt seurana, että mitenhän ensi vuonna käy, kun esikoinen menee kouluun, eikä päiväkotijärjestelyä enää ole? 

Tiistaina kävivät kylässä. Äiti ja sen pojat. Paistettiin rannassa makkaraa, tutkittiin talo ja legolaatikot. Tunnusteltiin, että tultaiskos toimeen. "Hyvää yötä nainen", toivotti pikkuveli ja nauroi sanomalleen kuulema vielä kotonakin.  "Kiitos kyydistä. Me tullaan ehkä teille sitte huomenna", tuumasi isoveli. Tänään  soitin tukiperhevastaavalle ja sanoin, että: "Meidän puolesta prosessin voi pistää vireille. Jos vaan kelvataan, me ryhdytään näille tukiperheeksi". Viikon päästä tulevat kotikäynnille tutkimaan talon ja sen asukkaat. Sen jälkeen jäädään odottamaan kuinka tässä vielä käy.


Tukiperhetoiminta on vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa ja Lastensuojelulakiin perustuvaa avohuollon tukitoimintaa. Toiminnalla pyritään vastaamaan perheissä syntyneeseen tuen tarpeeseen. Tukiperhe ottaa lapsia luokseen sovitusti noin yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa. Tukiperheellä on vaitolovelvollisuus eikä tuettavan perheen asioita saa kertoa ulkopuolisille. Tämän tekstin kirjoitin äidin luvalla. Koska Kotkassa tällä hetkellä noin kaksikymmentä perhettä  ja koko Suomessa yli 900 lasta jonottaa omaa tukiperhettä. Nenä kiinni ikkunassa, että joku jo tulisi. Ottaisi osan viihdyttämisestä… Mahdolistaisi hetken omaa aikaa… Jakaisi vaivan, vastuun ja ilon. 

19 kommenttia:

mimon mami kirjoitti...

Hienoa!!!

Anonyymi kirjoitti...

Ootte ihan yhtä ihania kuin täälläkin. Olkaa siunattuja tehtävässänne.

H-M

Matkatar kirjoitti...

Mieletöntä, tosi kiva kun ryhdytte tuohon! Olen itsekin asunut sijaisperheessä lapsena ja olen siitä aina ollut kiitollinen. En varmaan olisi tässä nyt jos ei tuota perhettä olisi ollut. Mekin olemme miehen kanssa miettineet että voisimme mahdollisesti ottaa kesälapsia. Olisi varmasti antoisaa itsellekin.

Saga kirjoitti...

Hienoa! Tulipa hyvä mieli päätöksestänne! Aikoinaan lastensuojelussa työssä olleena koen tämän kaltaisen avohuollon tukitoimet todella tärkeäksi.

Niinpä, myös minä ihmettelen kuinka yksinhuoltajat pärjäävät. En tosin vaivan ja vastuun vuoksi vaan siksi, ettei ole siinä arjessa puolisoa jakamassa niitä iloja, joita lapsi pelkällä olemassaolollaan ja jatkuvalla kehityksellään tuo.

MatkaMartta kirjoitti...

Ihana kuulla. Minä myös olen ollut lastensuojelussa työssä ja iloitsen siitä, että olette ottamassa tällaisen vastuutehtävän. Voin hyvin kuvitella teidät tuossa hommassa, ihana, turvallinen ja luotettava perhe kun olette :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihmettelinkin alkutekstejäsi lukiessa, mikä sai muistelemaan "nenä lasissa" aikoja. Tuntui tutulta.

Mieheni oli aikoinaan kolmeen otteeseen Etelämantereella. Kolme kuukautta siinä kerralla hupeni. Itse olin työssä, kolme lasta vastuullani, tukikuvioita ei juurikaan maisemissa. Muistan hyvin ensimmäisen kerran. Miehelleni kuitekin kiitos. Paluun jälkeen itselleni aikaa luontaishoitolassa - tosin aluksi migreenin kourissa.

Nostan sinulle ja perheellesi hattua. Se Istanbulin Mine alkaa nostaa päätään. Turhaan taannoin harmittelit energian vähyyttä. Itse olen makustellut isovanhemmaksi ryhtymistä. Jos ottaa niin antaakin. Anisi

Tiina kirjoitti...

Voi Nainen minkä teit. Sait minut kyyneliin, ja töihin tässä juuri bussissa köröttelen.
Aivan mahtavan tukiperheen saavat!
Onni on ihmiset, joilla on aidosti laaja, avoin sydän :)

Petra kirjoitti...

Hieno juttu, se monien jatkuva purpatus huonosti voivasta kansasta ei auta, onneksi on sellaisia kuin te jotka tarttuvat toimeen ja tekevat. Nostan isosti hattua teille, olette ihania ihmisia!

Pepi kirjoitti...

Sattuneista syistä nyt vetää sanattomaksi. Mutta HIENOA!!!

Allu kirjoitti...

On sulla sydän lämmin ja hellä♥

Kirsi Cifci kirjoitti...

Niin hienoa, että haluatte ryhtyä tukiperheeksi, kuten tiedät niille on tarvetta, ja uskon että teistä on juuri tuohon hommaan ja voin kuvitella myös miten joku toivottavasti on kiitollinen ja arvosta sitä, että hän saa hetken irrottautua raskaasta omasta arjestaan ja ladata omia akkujaan taas jaksaakseen.

Hattua nostan kaikille, jotka syystä tahi toisesta "pyörittävät" arkea yksin ilman toisen ihmisen tukea!

Rentouttavaa ja mukavaa viikonloppua!

Anonyymi kirjoitti...

Hei!!
Olipa hyvä kirjoitus.....
Minäkin olen tällä hetkellä yksinhuoltaja, mutta vain puoli toista vkoa ja yhden lapsen kanssa😉
Nostan hattua yksinhuoltajille, minusta ei siihen olisi, tarvin ja haluan toisen siihen rinnalle jakamaan vastuuta.
Mekin olemme tukiperhe, kannustan ryhtymään siihen.

Mukavaa kevättä toivottaa Ulla

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Hei kaikki, olen täällä mieheni luentoreissulla mukana tämän viikonlopun ja en siis ehdi pidemmin koneella käymään ennen sunnuntai-iltaa. Laitan siis nyt yhteisesti kiitokset kauniista sanoistanne. Me olemme ihan kelpo perhe, mutta niin tässä maassa on monta muutakin kelpo ihmistä ja perhettä. En siis nyt suostu ottamaan mitään erityisen hyvää leimaa tästä kyseisestä asiasta. Etenkin kun tässä koko ajan mietitään, että riittääkö meillä rahkeet...

Olen oppinut elämäni aikana sen, että antaessaan saa ja hyvä kannattaa laittaa kiertämään. Olen myös oppinut sen, että jos jää odottamaan jotakin "aikaa, jolloin jaksaisi tai ehtisi paremmin tehdä jotakin muidenkin hyväksi", sitä aikaa ei ikinä tule. Ihminen luonnostaan täyttää aikansa ja elämänsä itsellään. On siis vain päätettävä ja ryhdyttävä toimeen. Ja kummasti se vaan sitten palkitsee, voimat tulee juuri siihen tarpeeseen mikä kulloinkin on ja jälkikäteen on aina ollut hyvä mieli. Niin uskoisin nytkin käyvän!

Oikein aurinkoista ja ihanaa viikonloppua teille kaikille! Ja meille myös:).

Aili Mummo kirjoitti...

Hieno päätös, Paluumuuttajatar!
Siunausta teille ja perheelle, jota tuette! ♥♥

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Aili: Minäkin ajattelen, että se on hieno päätös. Toivotaan, että saamme hoidettua homman kunnialla ja olla siunaukseksi pojille ja heidän mainiolle äidilleen.

Anonyymi kirjoitti...

Rakkaat ex-naapurit, voimia arjen keskelle kouluun, töihin ja tähän uuteen haasteeseen. Uhraus oman perheen ajasta, mutta tuokoon iloa ja toisenlaista rikasta jakamista! Pojat ovat onnenpoikia saadessaan teidät tuekseen.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Rakkaat ex-naapurit: Kiitos. Voimia tarvitaankin joka päivä:). Ja jokaisesta päivästä on selvitty seuraavaan. Onnenpoikia taitavat jo olla ennestäään, sillä heillä on erittäin reipas äiti.

Anonyymi kirjoitti...

Jos lapset tulevat hyvin juttuun niin homma toimii helposti.
Olemme olleet tukiperheenä 9 vuotta. Omia neljä ja viikonloppulapsia kolme. Muuta ero viikonlopuissa ei ole kun pitää perunoita keittää vähän enemmän. Lapset touhuavat keskenään.
Äiti•4

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anonyymi: Meidän lapset on jo sen verran isoja, että ei ole tuota teidän etua käytössä. Toivottavasti ottavat kuitenkin vähän sellaisen isoveljellisen/sisarellisen vaihteen päälle.