keskiviikko 1. lokakuuta 2014

VIHOLLISISTA VIIMEISENÄ KUKISTETAAN KUOLEMA

Suhteeni kuolemaan on kai sellainen kohteliaan etäinen, mutta toiveikas. Olin 6-vuotias, kun mummoni kuoli. Muu perhe lähti hautajaisiin ja jätti minut siksi aikaa naapuriin hoitoon. Epäilivät kai sen ikäisellä olevan parempaakin tekemistä, kun notkua haudan partaalla. Totesivat takaisin tullessaan, että "Nyt meillä ei sitten ole enää mummoa." En kuulema jäänyt neuvottomaksi, vaan totesin: "Ostetaan uusi." Sittemmin olen oppinut, että jokainen meistä on korvaamaton. Ainutlaatuinen ja ostamattomissa.

Eno hukkui humalapäissään. Häntä pääsin jo saattamaan. Varmaankin siksi, että saattojoukko oli jo valmiiksi ihan olematon ja tarvittiin hautausmaan väkeä auttamaan kantamisessa. Ainakin luulen omaavani jo jotakin mielikuvia niistä hautajaisista. Sitä ennen hautaan oli saatettu pappa, joka ei jaksanut elää ilman mummoa. Ne juhlat eivät yllä muistiini, mutta on katsottavissa valokuvista.




Lukion ajan hankin taskurahoja työskentelemällä lauantaisin hautajaisten pitopalvelussa. Opin tekemään hienoja leipiä ja laulamaan virret "Päivä vain ja hetki kerrallansa" sekä "Kiitos sulle Jumalani." Rankoin hetki oli se, kun kaadoin kahvia lapsuuden ystäväni omaisille. Hän oli päätynyt juhlan kohteeksi nuoruuden tunnekuohussa. Tai sen puutteessa. Kun 21-vuotiaana hautasin omaa isääni, sain hautaustoimistolta alennusta hautakivestä. Vanhojen hyvien aikojen muistoksi.





Äidin sairastuttua Alzheimeriin, pelkäsin itsekin sairastuvani siihen. Ei siksi, että se johtaa kuolemaan, vaan siksi, että en pystyisi lähtemään tästä elämästä itsenäni. Nyt olen edes hetkittäin pelkojeni yläpuolella. Tai laskenut luottoni Häneen, jonka tietämättä ei edes yksi hius putoa päästäni. 


On riemullista nähdä elämää siellä missä odottaisi olevan vain kuolemaa.





Jotakin ylittämistä kai siihenkin liittyy, että viihdyn hautausmailla. Yhden kesän vietin sellaisella haravoimassa ja ruohoa kylvämässä. Monet kerrat kävelin lukemassa hautakivistä nimiä, joita kirjoitin ylös vihkoon ideaksi omia lapsia varten. Hautausmaat ovat kuuluneet turistikierroksiin vieraissa maissa ja vakilenkkikohteisiini Istanbulissa. Sinne oli mentävä myös Helsingissä. Hietaniemi olikin oikea hautausmaakävelijän unelma:).






Kuolema ei kysy arvoa, titteliä, tilipussia tai sukuopuolta. Siellä ne makaavat riisuttuna kaikki kuolleet. Mannerheim, Topelius, Leino, Pasanen, Kekkonen, Eronen, Meikäläinen. Eniten innostun haudoista, joihin on kirjoitettu joku miete. Viimeiset sanat tai viimeinen toteamus. Toive? Kuoleman edessä loppuvat selitykset, mutta jääkö toiveet?








Kaikki me joskus kuolemme. Sitä ennen saamme elää. Olen ajatellut, että viisainta on elää tietäen kuolevansa. Tämä on ollut jatkuvasti mielessä lähiaikoina äidinkin vuoksi. Siellä hän hiipuu elämän ja kuoleman rajamailla. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Mutta ei omin avuin.

16 kommenttia:

Hurmioitunut kirjoitti...

Teema on läheinen tällä hetkellä täälläkin, 11. päivä olen saattamassa enoa hautaan.
Edvin Laineen hautakivi pysäytti, sillä olen juuri lukemassa hänen muistelmiaan "Tuntematon sotilas ja pylvässänky: elämäni esirippuja ja valkokankaita".

Maria S kirjoitti...

Surullista mutta kaunista..ihana kirjoitus.

savisuti kirjoitti...

Hautausmaat on myös minulle tärkeitä kävelypaikkoja. 16-vuotiaana olin bongannut tulevien lasten nimet kesämökkikkimme paikkakunnan hautausmaalta. Tosin nämä lapset ei ole saaneet syntyä mutta oli sentään nimet valmiina! :)

Kuolema ei pelota kun olen niin monta kertaa ollut sitä lähellä elämäni aikana. Paljon läheisiä on jo myös siellä mistä ei ole paluuta.

Hietsu on ihana ja kaunis hautausmaa. Tosin oravat on siellä joskus vähän liian hyökkääviä.

Kolme vuotta Turkissa kirjoitti...

Hietaniemi on hieno hautausmaa. Siellä minäkin kävin useasti kävelyllä kun asuin pääkaupunkiseudulla.

Petra kirjoitti...

Pala nousi kurkkuun tasta tekstista, monessakin mielessa. Minakin tykkaan hautuumailla kavelysta, asiat asettuvat aina jotenkin mielessa oikeisiin mittasuhteisiin niissa maisemissa.

Kirsi Cifci kirjoitti...

Hautausmailla on ihan omanlaisensa atmosfääri, ja oravat jotenkin kuuluvat sinne myös, Ihan oma tunnelmansa on myös joulunajan pimeällä hautausmaalla jota valaisevat tuhannet kynttilät!

Mielenkiintoinen kuvauskohde sinänsä, ja vuodenajallakin on merkitystä miten paikan kokee; talvella tai syksyllä on aivan erilaista kuin keväällä tai kesällä siellä pistäytyessä.

Jael kirjoitti...

Kaunis kaihoisa kirjoitus. Ja niin kaunis hautausmaa teillä siellä Kotkassa.Jotkut hautausmaat ovat kauniin levollisia;niissä kulkee mielellään joskus..
Kuolema on ollut niin usein lähellä,että yritän olla ajattelematta sitä...

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Hurmioitunut: Otan osaa, aihe on sitten todellakin konkreettinen.

Maria: Sitäkin olen miettinyt. Onko olemassa kaunista kuolemaa?

savisuti: Minullakin oli 16-vuotiaana nimet neljälle lapselle. Kahdelle tytölle ja kahdelle pojalle. Sellainen porukka saatiin synnytettyä, mutta kaikki nimet kyllä vaihtui.

Oli tosiaan pelottomia oravia:).

Kolme vuotta Turkissa: En ihmettele. Jos kaipaa luontoa, oli tämä varmaan sitä kaupungin keskellä.

Petra: Oikeaa realiteettiterapiaa:).

Kirsi: Jouluun kuuluu ehdottomasti kynttilöin valaistu hautausmaa! Ja silloin on toivottavasti lunta!

Jael: Vai vielä Kotkassa:D. Kyllä tämä oli ihan Helsingissä. Kotkan hautausmaalla ei ole viimeistä lepoaan viettämässä ihan yhtä kuuluisaa porukkaa.

Cheri kirjoitti...

Olen aina pitänyt hautausmaista. Lapsena vierailin haudalla erittäin usein mummoni kanssa, sitten äitini kanssa ja joskus ystävien kanssa kävelyllä. Nyt melkein kaikki muut ovat siellä hautausmaalla, minä vierailen siellä yhä. Lueskelen nimiä hautakivistä; tuossa on kotileipomon täti, tuossa on naapurin Bertta ja Kalle, tuossa on koulukaverini ja tuossa entinen poikaystäväni.... niin paljon tarinoita. Matkoilla vierailen myös usein hautausmailla, siellä näkee poikkileikkauksen elämästä.

Lissu kirjoitti...

Upea kirjoitus ja hienoja kuvia.

Minäkin viihdyn hautausmailla. Niistä löytyy oma rauha ja harmonia mikä puuttuu muualta. Mieheni ihailee kauniita suomalaisia hautuumaita joissa on päässyt Suomessa käymään. Hietaniemi on vielä näkemättä, mutta nyt se on listalla. Samoin "el dia de los muertos" marrakuun ekan päivän värikkäät meksikolaiset hautausmaat.

Täällä kalmistot eivät ole lainkaan yhtä hienoja ja hyvin hoidettuja. Usein aidot kukat ja istukset puuttuu. On niitäkin unohdettuja joissa hautakivet vinksin vonksin ja vain joku hassu muovikukka.

Äsken mies tuli tohkeissaan sisälle sanomaan että se sago palm ruukkukasvi on elossa. Koko kesänä siinä ei ollut mitään elonmerkkejä. Sen hävittäminen vaan oli unohtunut. Mutta tänäänpä siinä huomattiin 5 nuorta vihreää lehdenalkua... It's alive!!! Se kuoleman kuolemalla voitti. :)

Lämpimät ( mittarinkin mukaan +34C varjossa, huh...) terkut Teksasista,
Lissu

Anonyymi kirjoitti...

Minä jo ehdin ajatella, kun näin otsikon, että äitisi on kuollut. Voimia sinulle siellä äidin vieressä ja Jumalan läsnäolon tunnetta äidillesi!

Olin viikko sitten erään sukulaisen hautajaisissa. Oli jotenkin tyhjä tilaisuus kun papilla ei ollut mitään sanottavaa. Puhui geenien siirrosta ja mitä biologiakirja opetti puiden lehtien väristä jne... Ehkä hän ei uskaltanut puhua suoraan elämästä ja kuolemasta kun vainaja oli juonut itsensä hengiltä.

Sain kuitenkin samalla reissulla käydä entisen mieheni haudalla. Poikani sytytti kynttilän ja jätimme sinne palavan punaisen kanervan. Todellinen elämä on edessäpäin.

Kiitos kuvista ja ihanasta kirjoituksestasi. Olen käynyt muutaman kerran samalla paikalla ja voisin mennä sinne uudestaan kun on aikaa olla Helsingisää, sanoo kaijjaanilainen

Anonyymi kirjoitti...

Aivan Hietaniemen hautausmaan tuntumassa on myös ortodoksien hautausmaa. Käymisen arvoinen paikka sekin. Sieltä on löydetty Suomen oloissa harvinainen maanalainen hautaholvi. Parhaillaan kartoitetaan, onko niitä enemmänkin. Hautausmaat ovat levon paikkoja myös meille täällä vielä tallaajille. Anisi

Anonyymi kirjoitti...

Taitaa olla vasta toinen kerta kun kommentoin, vaikka vakilukijana olen ollut kauan. Nyt oli vaan pakko sanoa, että niin ihana postaus kuvineen, kiitos!

Joku aiemmin sanoikin, että hautausmaalla asiat suhteutuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Sitä minunkin piti sanomani. Kuljeskelen välillä kotikylän hautausmaalla ja kun katson tuttuja nimiä, tulee jotenkin turvallinen olo. Varsinkin läheisen kuoleman jälkeen kotikylän hautausmaa on tuonut omanlaistaan lohtua <3

Hyvää syksyä!
PaulaP

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Cheri: Kukaan meistä ei selviä hengissä. Ja silti elämä jatkuu ja on elämisen arvoista. Vähän sama, kun se, että jos ei olisi arkea, ei ymmärtäisi juhlaa.

Lissu: Risti haudalla on minulle merkki jälleennäkemisen mahdollisuudesta. Sen tähden vain kristillisiin hautausmaihin liitän sanan toivo. Ilman sitä kuolema on vain musta-aukko ja hyppy tyhjään. Toivon kanssa taas kuolemasta voikin viritä elämää. Kuin sinun kasvillasi:D.

Kajjaanilainen: Äidin päivät ovat todennäköisin laskettavissa sormin. Jos ei tunneissa. Maanantain jälkeen ei ole syönyt eikä liiemmin juonutkaan. Saattelemme. Olin siellä hetki sitten, mies nyt, minä taas sitten illemmalla. Olen aika coolisti tässä asiassa. Valmis?

PaulaP: Ihan totta, voi se olla lohdullistakin. Sellainen elämän laki, että vanhat lähtee ja uudet tulee tilalle. Ja silti jokaisella on oma ainutlaatuinen paikkansa tässä maailmassa. Juuri se, että kuolen, tekee elämästäni arvokkaan.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anisi: Katselin, että siinä olisi ollut lähellä monta mielenkiintoista hautausmaata, mutta aika riitti tällä kertaa vain tähän yhteen. Kommenttisi oli taas muuten pujahtanut roskapostiin, mutta löysin sen onneksi sieltä.

Aili Mummo kirjoitti...

Kiitos tästä syvällisestä postauksesta! ♥
Yhdyn viisaisiiin ajatuksiisi, Mine!
Levollista viikonloppua ja Mikkelinpäivää sinulle & perheelllesi ♥♥