lauantai 4. lokakuuta 2014

PAKKO PÄÄSTÄ PUHUMAAN

Yksi purkaa itseään hikilenkillä. Toisen mieli tasoittuu syömällä suklaata. Kolmas kilauttaa kaverille.  Neljäs hukkuu pulloon. Konstit ovat siis monet mitä tulee tunteiden hallintaan. Minun kohdallani kaava taitaa olla tämä: Enimmät höyryt joutuu vastaanottamaan mies. Oli kyse sitten surusta, ilosta tai ärtymyksestä, minun on pakko päästä puhumaan. Sen jälkeen alkaa oma työstäminen. Käyn keskusteluja itseni kanssa siitä, että mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä toisin. Tai sitten annan itselleni positiivisen palautteen, jos kyse oli onnistumisen asiasta. Viimeinen silaus asialle saadaan jonkun konkreettisen tekemisen muodossa. Kävelylenkki, leipominen tai vaikka puiden pinoaminen, saa mielenkin uskomaan siihen, että maailma se pyörii radallaan, eikä taivas taaskaan tippunut niskaan.





Näitä asioita sivuttiin myös maanantain ja tiistain koulutuksessa. Opin sen, että tunne ja tekeminen asustaa "liskoaivoissa" ja tieto otsalohkossa. Joskus välimatka näiden kahden välillä voi olla suuri. On siis hyvä neuvoa lasta ja aikuista, eli itseään, että tunnereaktiossa odottaa sitä otsalohkon mukaan pääsyä. Istu siis vihaisena hetkeksi käsiesi päälle, ettet mottaa. Laske kymmeneen ja tarvittaessa vaikka kahteenkymmeneen. Nuku yön yli ja vastaa vasta sitten verenpainetta nostattaneeseen sähköpostiin. Tunnekuohussa voi myös kävellä metsään ja hengittää syvään. Vakuuttaa itselleen, että kohta jo helpottaa.







En ole koskaan kuulunut niihin, jotka patoavat tunteitaan. Yksityis-minusta näkee jo kilometrin päähän, että miltä tänään tuntuu. Toki vuosien varrella särmät hiotuvat ja pahimmat sammakot jää jo joskus livahtamatta ihmisten ilmoille. Perusminäni on silti tunnistettavissa ja sillä on itsensä kanssa vielä tekemistä. Ammatti-minäni sen sijaan pystyy ihmeellisen asialliseen käytökseen. Joskus roolit menevät sekaisin ja huomaan ammatti-minäni kertovan asioista kotona, joita yksityisminäni ei kykenekään toteuttamaan. "Ei se haittaa äiti, vaikka et toimikaan niin kuin sanoit, sinä nyt vain olet niin temperamenttinen tyyppi." Ehkä lasta lohduttaa, kun huomaa, että vanhemmillakin on vielä kasvunvaraa?





On ollut taas varsinainen viikko. Elämä on kuin monikaistainen tie, jossa erilaiset autot kulkee eri nopeuksilla eri suuntiin. Vaihtelen roolia ja tunnetiloja pitkin päivää. Aamulla työminään, joka vaihtuu neljältä ruokahuoltoa hoitavaan yksityisminään. Siirtyy sängyn laidalle saattohoitotyöhön ja palaa taas kotiin läksyjen, lakanapyykkien ja jumppaajan äidin mietteisiin. Kuinka saada tytölle kiharat kalenterikuvauksiin tai ennemminkin, että millaiset niiden täytyisi olla? 





Nämä yllä olevat kuvat nappasin eilen hoitokodilta kotiin palatessani. Huomasin näet, että roolin vaihto onnistuu paremmin, jos siirtymiseen liittyy joku juttu tai matka. Ei siihen tarvita montakaan minuuttia, muutama hetki rannalla hengitellenkin jo riittää. Kotkassa näitä rantoja riittää onneksi jokaiselle reitille. Tämä ranta oli Kotkan Korkeakoskella. 

Kotona odottelikin sitten seuraava mahdollisuus tunteiden käsittelyyn, eli puiden pinoaminen. Kolmonen oli saanut serkkunsa apuun ja yhdessä olivat jo päässeet pitkälle:). 




Vielä tuli yksi keino mieleen. Eli, puita saunan uuniin ja hikoilemaan. Sinne saunan lauteille ne on aiemminkin sulanneet meidän suomalaisten surut, vihat ja kivut. Sitten sukelletaan puhtaisiin lakanoihin ja annetaan unen viedä. Aamulla on taas uusi päivä ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet.

Kuinkas teillä hallitaan tunteita? Vai hallitseeko tunteet teitä?

21 kommenttia:

Petra kirjoitti...

Minulla tunnekuohu on melkoinen, tosin on se vuosien myöta tasoittunut kun on huomannut etta elama jatkuu. Olen oppinut tilkitsemaan karkkaan kieleni ja pitamaan ensimmaisena mieleen tulevat sanat suussa, aika nopeasti se tunnekuohu jalostuu ja nakee asian useammalta kantilta. Nain on saastytty monelta turhalta riidalta niin kotona kuin suvun ja ystavienkin kanssa. Kaikki vaivaavat asiat pitaa kylla saada purettua jollekin laheiselle muuten vatvon niita yksin enka oikein paase normi arkeen kiinni.

Leena Lumi kirjoitti...

Kävely puutarhailu, suklaa ja saunominen, siinä ne kostit mielen kuohuihin.

Myös elokuva voi olla hyvä tasapainottaja, mutta riippuen tietenkin hieman leffasta.

Kaunista viikonloppua!

Pepi kirjoitti...

Välillä tuntuu, että jos on liiian monta liikkuvaa osaa ei auta mikään. Voi paiskoa kiviä tai repiä kasveja juurineen ja pää lyö tyhjää siitä huolimatta.
Joskus ne piuhat on niiiiiiiin pitkät, että ottaa aikansa ennenkuin järki pääsee sanomaan sanottavansa.

Mutta onneksi on oheistoimintoja. Ja onneksi pohjavire on eri päivinä erilainen.

Perusarki on sitten aina asia erikseen, siinäkin toki tietyt siirtymäriitit ovat paikallaan, olkoon se vaikka se kotimatka omia polkujaan, ajatusten nollaus yksin kulkiessaan.

Terhi kirjoitti...

Itsellä parhaiten toimii se hikilenkki tai kuntosali. Mielellään sen verran epämukavuusalueelle pitää mennä, ettei ehdi ja jaksa muuta ajatella kuin että miten siitäkin selviää taas hengissä. sitten kun on aikansa ähkinyt ja hikoillut, on pahimmat ketutuksetkin haihtuneet. Sauna ja puhtaat lakanat tietysti viimeistelee :)

Minä myös olen sitä sorttia, että kilometrin päähän näkee, jos asiat eivät ole mallillaan. Mutta temperamenttiseksi minua ei ole koskaan kukaan väittänyt; en kiukuttele ulkopuolisille (paitsi miehelle joskus), mutta naama menee kyllä kurttuun jos asiat eivät miellytä. Noh, oppia ikä kaikki, ehkä ne pahimmat kurtut kohta tasoittuvat. Eihän sitä kannata liikoja myrtistellä, voi vaikka vahingossa tulla ryppyjä! :D

Ulkohommat, vaikkapa sitten ne halkojen pinoamiset, ovat muuten myös erinomaisia tunteiden tasoittajia!
Ja olipa taas ihania syyskuvia...

Liivia kirjoitti...

Minä noudatan kanssa tuota koko kuorma miehelle joka on loistava kuuntelija, mieluiten vielä niin että käsillä on viinilasillinen ja suklaa. Sitten suollan jäljelle jääneen vielä mahdollisesti päiväkirjaan.
Saunaa en osaa, tulen siellä vain pahoinvoivaksi ja sen jälkeen pahantuuliseksi. Kävelylenkki on pahin, siellä on aikaa ajatella ja epäkohdat vain korostuvat-lisäksi tulen entistä vihaisemmaksi kun huomaan että taas on pistetty sileäksi lisää arvopuita ja vanhoja taloja.
Mieluummin peiton alle-puhtaisiin lakanoihin-ja hyvä kirja käteen. Dekkareita luen silloin kun on kaikkein rankinta.

Jaksamista sinulle.

Hurmioitunut kirjoitti...

Olen melko ailahtelevainen,siis siinä mielessä, että minustakin näkee kauas millä tuulella olen. Voin hiiltyä nollasta sataan sekunneissa, mutta toisaalta en ole pitkävihainen ja tykkään saada toiset hymyilemään/nauramaan. Olen joskus ollut tosi pidättyväinen tunteineni, mutta mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän olen alkanut ajatella että minulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin. :)

Kirsi Cifci kirjoitti...

Olen valitettavasti varmaan se nollasta sataan in seven seconds -tyyppi, peruspositiivinen ja yleensä aina hyväntuulinen, mutta, mutta;)Pois alta oksat ja männynkävyt ja ääntä mahtuu maailmaan!!!
Sitten kun joku aivan oikeasti on saanut minut pahalle tuulelle se ei varmaan jää keneltäkään huomaamatta, tosin kuten sanottua; ikä on tasoittanut varmaankin pahimmat ja nykyään osaa jo säädellä käytöstään- ja pitää suunsa oikeassa kohtaa supussa.Ja mikä sitten auttaa jos oikeen kovasti ketuttaa, luonto, lukeminen,musiikki ja se puhuminen tai puhumattomuus...sekin tepsii joskus, vaikkei keino parhaimmasta päästä olekaan ja tilanteen analysointi ja miettiä miten itse reagoi tilanteeseen ja miksi.

Hienoja kuvia jälleen kauniista syksyisestä ympäristöstä!

Matkatar kirjoitti...

Minä taidan olla aika pidättyväistä sorttia. Tunteet vähän niinkuin patoutuvat usein sisälle. Nuorempana kirjoittelin paljon, nykyään ehkä liikunta tai maalaus ovat parasta :) Joku meditointi voisi olla hyvä juttu opetella :)

Jael kirjoitti...

Minäkin olen sellainen etten patoa vaan pitää saada tunteet ulos jollain tavalla,ja puhuminen on se parhain tapa,itselleni.Sen jälkeen helpottaa.Kauniita kuvia olet taas ottanut,syksyiset värit ovat niin kauniita:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Aika onneksi näyttää tekevän tehtävänsä. Joskaan ei ikävä kyllä näytä korjaavan kaikkea. Vaikka sehän se tekee maailmasta mielenkiintoisemman, kun meitä ei ole luotu ihan samasta muotista.

Leena: Niin, hyvä elokuva tai kirja voi tosiaan olla hyvä terapeutti. Siitä muistuikin mieleen, että unohtui käydä kirjastossa.

Pepi: Minusta on mukavaa polkea työmatkat. Paikasta toiseen siirtyessä sitä jo sopivasti virittäytyy edessä olevaan paikkaan ja sen asioihin.

Pieniin tunnekuohuihin pienet rakaisut, isompiin isommat.

Terhi: En minäkään tiedä, että onko temperamenttinen nyt ihan paras sana kuvaamaan meikäläistä. Sukkela minä kyllä olen monessa mielessä ja joskus on ollut ihan tekemistä tuon suun sukkeluuden kanssa. Ja on välillä vieläkin, jos totta puhutaan.

Mutta kaikella on hyvätkin puolensa. Minä aika harvoin jään ihan sanattomaksi.

Liivia: Minä käyn kyllä saunassa, mutta en istu siellä pitkiä aikoja. Vain sen verran, että ehtii tulla sisäisestikin lämmin. Ja sen perään sitten tuo sinun repertuaarisi. Vain dekkari nyt puuttuu.

Hurmioitunut: Kaikilla tunteilla on oma tehtävänsä, eikä mikään niistä ole väärä. Se mahdollinen vääryys pukkaa sitten siinä tulkinnassa ja teoissa esiin, jos ei malta odottaa sitä tiedon tason mukaan ehtimistä.

Eli saa tuntea, kunhan muistaa käyttäytyä:).

Kirsi: Kun oikein vetää överit, saa itselleen hyvää opiskelumateriaalia itsestään:). Riittää siinä mietittävää pitkäksi aikaa, että miksi pitikin taas…

Matkatar: Vai meditointi? Eikös siinä juuri olla vähän itsensä kanssa käperryksissä? Mene mieluummin ilmaisutaidon kurssille ja pistä tunteet ilmoille:D.

Jael: On kyllä ollut niin kaunis syksy, että ei voi kun ihmetellä. Pakkasöitä odotellaan, niin saataisiin vielä lisäväriä elämään.

Kirjailijatar kirjoitti...

Oi voi, kyllä minäkin olen huomannut, että se matka liskoaivoista otsalohkoon on joskus todella pitkä. Kun malttaisikin aina odottaa, ennen kuin sanoo takaisin. Mutta eihän sitä aina malta.

Mutta sama minullakin on, että ammattiminäni on todella paljon kärsivällisempi ja tasaisempi tyyppi kuin tämä sivariminä.

Aili Mummo kirjoitti...

Joskus muinoin nuorena, saatoin huutaa ja raivota...en enää!

Miehelle sanon jos jokin suututtaa / harmittaa. Jaettu harmitus on vain puolikas siitä.

Parhaiten rentoudun lämpimässä saunassa, olen siellä kauan. Osaan jo erottaa asiat, joille en mahda mitään. Poikani kuoltua vuonna 1992 puhuin puhuin ja puhuin, mistä vain löysin kuulijan; ja olihan niitä. Asioita voi purkaa myös kirjoittamalla esim. runoja. Se on ollut minulle selviytymiskeino.

♥♥

Anonyymi kirjoitti...

Melkoisen muutosten matkan olen minäkin tehnyt tunteiden taipaleella. Olen monella tavalla - eikä aina niin rakentavalla - osannut kaataa tunteeni muiden niskaan. Onneksi vuosien mittaan jotain muutosta on tapahtunut. Hyvä niin itselleni kuin lähimmilleni.

Meditaatiomenetelmiä voi soveltaa myös arjessa. Jos tunteiden tuiverruksessa pystyy hetkeksi pysähtymään ja katsomaan tunnettaan, voi nähdä sen taakse. Ymmärtää ehkä paremmin, mistä tunteessa kysymys. Tunnetta se ei hävitä mutta se ei vie mukanaan. Parhaassa tapauksessa oppii jotain itsestään.

Minusta tunteet pitää uskaltaa kohdata ja jakaakin. Aina se ei ole helppoa. Loukatuksi itsensä kokeminen, häpeä, pettymys, kateus, toivottomuus .... Ei niitä mielyttävimpiä tunteita. Viha ja kiukku ainakin minulle helpompia. Ilon ja onnen tunteita voisimme laittaa surutta jakoon!

Miksiköhän kommenttini ovat ohjautuneet roskiin? Onko niin ollut useinkin? Mielestäni minulla ei ole ollut vaikeuksia hahmottaa "robotintunnistussanoja". Anisi



Anonyymi kirjoitti...

Terve, eiköhän kokeilla lenkin tehoa vuoden verran. Marraskuussa 2015 sitten Istanbulin maratonille. En ole ennen juossut noin pitkää matkaa, mutta nyt yritetään ja loppumatka kävellään. Puolisoni lupasi myös yrittää. Pääsee ainakin näkemään Istanbulia. Täten haastan teidät myös. t.esa

Anonyymi kirjoitti...

Laittakaa 14.11.2015 kalenteriin suurena urheilujuhlapäivänä. ��. t.esa

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Kirjailijatar: Ja se on varma, että sitä ammattiminää ei voi huiputtaa toimiin kotona. Se tietää kyllä milloin siltä on työt loppu.

Aili: Minä en osaa kirjoittaa runoja, mutta muuten kyllä kirjoitan harmitkin pois. Tai ainakin järjestykseen.

Anisi: Aiemmin postisi menivät useinkin roskikseen, mutta nyt ne ovat yleensä heti löytäneet oikeaan paikkaan. En tiedä miksi bloggeri poimii tietyt postit pois. Onneksi näkyvät kuitenkin sähköpostilla, niin osaan käydä ne etsimässä esille.

Tunteita pitää osata tuoda esille ja tunnistaa. Sen jälkeen voi opetella hillitsemään toimintaansa.

Esa: Hui kamala, tuli jo tuskan hiki pelkästä ajatuksesta. Voihan Istanbulin mäet. Mutta jos rahatilanne sallii, niin voin tulla hurramaan tien varrelle:D.

Anonyymi kirjoitti...

Katso netistä reitti. Ainakin tänä vuonna tasainen. Tässä on vielä yli vuosi aikaa, joten teillä on vielä talvi aikaa miettiä. Aletaan reenaa lumien sulettua ja talvi henkistä valmistautumista.

Jael kirjoitti...

Tsemppiä! Näin Sadun(Kukkapilli) blogissa kommenttisi ja tuli surullinen olo puolestasi,.Vaikka tuo kuolema ei tule yllätyksenä ja on ehkä helpotus että hän pääsee pois,on se kuitenkin niin vaikeaa ,se odotus.Tiedän,koska minulla oli myös pitkä odotus äitini kanssa,tosin eri sairaus oli kysymyksessä;Toivottelen paljon voimia ja tsemppejä sinulle!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Esa: istanbul ei ole mistään tasainen! Mutta eihän sitä koskaan tiedä ja joskus lehmätkin lentää:).

Jael: Kiitos tsempityksistäsi. Onhan tämä ollut varsinainen pari viikkoinen. Tai pari kuukautinen. Pitkän kuoleman ainut etu on se, että omainenkin tajuaa pyytää: voi pääsisit jo pois.

sannabanana kirjoitti...

Ihana tuo lapsesi temperamentti-kommentti :)
Saunaa ikävöin vuosi vuodelta enemmän, se on niin hyvä moneen asiaan.
Minäkin pulputan, sitten juoksen ja mietin. Mutta usein ahdistelen ongelmia öisin. Kamala tapa mistä ei ole mitään hyötyä ja pitäisi oppia siitä pois!

Anonyymi kirjoitti...

Ei edes Bosporin rannalla, jota reitti seuraa?
http://www.istanbulmarathon.org/media/11887/2013parkur.jpg