sunnuntai 23. marraskuuta 2014

OI, SANOI SIILI

Tänä viikonloppuna muistelimme lapsuuttamme. Se taisi loppujen lopuksi olla ihan onnellinen sellainen. Oli 70-luvulla rakentunut omakotitalokortteli ja aika, jolloin vielä naapureiden kanssa kyläiltiin. Naapurissa asuivat siskokset, joiden pihalla oli leikkimökki, mutta meilläpä oli ensin videot. Duran Duran  soi ja keittiössä vanhempamme pelasivat keskenään korttia. Viereisessä metsässä odotti aina seikkailu ja moottoritien varteen kipaistiin hakemaan suklaata venäläisiltä rekkakuskeilta. Uusi vuosi vaihdettiin usein yhdessä raketteja ampuen ja äiti leipoi meille kaaskintorttua. 





Isoveljelläni ja minulla on viisi vuotta ikäeroa. Jäätelö jaettiin viivoittimella, takapenkillä riideltiin matkatessamme Ouluun. Joskus muistelen, että aloimme tulla toimeen siinä vaiheessa, kun tuo muutti pois kotoa, mutta ei sekään ollut koko totuus. Olihan meillä hetkemme. Pelattiin korttia ja itku meinasi tulla kun ei pärjännyt. Joskus pääsi isoveljen kavereiden matkaan ja usein oli ne naapurin tytöt ja me. Isoveli oli myös se viimeinen kortti, johon tarttua, jos jonkun kanssa meinasi ihan mennä sukset ristiin. Luulisin, että se olisi puolustanut ja suojellut kaiken pahan edessä.





Lauantaina treffattiin perunkirjoitusten jälkeen. Ne naapurin tytöt ja me, sekä veljen ystävät uudesta kotikaupungista. Ymmärsin taas, että me olemme niiden ihmisten summa, joiden kanssa olemme elämässämme hioutuneet. Näiden kanssa meillä on pitkä yhteinen menneisyys, joka vaikuttaa myös siihen, mitä nykyhetkessä näemme ja koemme. Meillä on yhteiset muistot ja koetut hetket. Toki vuosien varrella olemme muuttuneet kukin omaan suuntaamme, mutta voimme edelleen katsoa kuoren ohi toisen sisimpään ja tietää, että siellä on jotakin jonka tiedän. Minä tunsin sinut, tunnen siis sinut jollakin tavoin edelleen?




Helmi tutustui lumeen ja taisi pitää siitä.


Paluumuuttajatar ja hänen veljensä ovat siis varsinainen parivaljakko. Olemme aika erilaiset ulkoisesti, maailmankatsomuksellisesti, arvojen ja uskonasioiden suhteen, elämäntilanteiden perusteella ja työelämänkin suhteen. Mutta väitän tuntevani hyvinkin sen, kuka on minun veljeni. Hän on se, josta Kirsi Kunnas olisi voinut kirjoittaa runonsa "Oi, sanoi siili." Sillä erotuksella, että tämä siili ei onneksi ole ihan surullinen yksinäinen siili.

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kelläpä, kellä
on vastaansanomista?

Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili….

Vielä viikon verras marraskuuta ja sitten saa joulutella. Otin tosin vähän varaslähdön tuon lumen innoittamana. Mutta siitä sitten ensi kerralla.  Kiitos lauantain pöytäseurueelle illan järjestämisestä!

18 kommenttia:

Pepi kirjoitti...

Tässä on useammankin kaverin/tutun/ystävän yms kanssa itse kunkin kuolemaa kohdatessa tullut puheeksi suku, ystävät, kaverit....miten erilailla ja kuitenkin yhdessä kaikki hiovat toisiaan, kulmia sileiksi, pintoja muihin sopiviksi.
Ja kuinka kummalla tavalla erilailla tuntee ihmisen, johon olet tutustunut seitsemänvuotiaan kuin jonkun johon olet tutustunut teininä tai aikuisena. Olet tuntevinasi paremmin jonkun, jota tapaat kerran kymmenessä vuodessa kuin jonkun jota olet tavannut harva se päivä? Onko sitä kenties ollut jossain kohden pehmeämpi pinnaltaan, alttiimpi hionnalle...

Cheri kirjoitti...

Muistan kun äitini aina sanoi, että huonoin puoli vanhuudessa on se, ettei enää ole ystäviä, joiden kanssa muistella elettyä elämää. Sellaisia vanhoja ystäviä, joiden kanssa on yhteistä historiaa. Yhteiset muistot ovat tärkeitä, ne muistuttavat kuka minä olen, mistä tulen. Veljet ovat veljiä, minulla niitä on ollut kolme :)

Vilho Koskela kirjoitti...

Voi voi rakas paluumuuttajatar... Niin miä oon tuo edellä mainittu isoveli.

Muistan kyllä kuinka paluumuuttajatar käänti edesmenneen äitimme kirjoittaman lapun jossa Paluumuuttajatar käskettiin käymään Leinon kaupassa ostoksilla ympäri ja siihen lappuun oli äidin nimissä kirjoitettu, että Vilhon on mentävä sielä kaupassa käymään... No Vilho kävi ja sitten ku kotiin tulin niin pikkusiskoni kolttoseksi asian ymmärsin... monesti ku jonnee tarvi mennä ni sain käsykyksi ottaa ärsyttävän siskoni mukaan... kyllä silloin harmitti Perkele. Mutta kuten Paluumuuttajatar kertoi niin Duran Durania kuunneltiin naapurin Kettutyttöjen kanssa. Ja itseasiassa oltiin kolmestaan tuon siskosparista vanhemman ja Paluumuuttajattern kanssa sangen tiukasti yhdessä viihtyvä kolmikko... Kyllä meistä voi senkin sanoa, että ei menny keenit ihan tasan tässä jaossa. Miä olen iso ja karun näkönen mies ja paluumuuttajatar on vielä 40 vuotiaanakin sangen viehättävän näkönen ja muutenkin empaattinen ihminen. Samoilla hoodeilla kun aikanaan elettiin niin Paluumuuttajattaren mies on ollu mulle sangen tuttu kaveri pikkupojasta asti, olen hänet itseasiassa tuntenu kauemmin kuin paluumuuttajatar konsanaan... Mutta kaikki kaikessa tuosta postauksesta itseni tunnistin ja olen siitä sangen otettu.

Paluumuuttajatr asui 13 cuotta perheineen Istanbulissa ja meidän tapaamiset rajoittui suurinpiirtein kerran vuoteen tai kahteen kun lomailivat Suomessa... En kuitenkaan sanoisi että olisimme vieraantuneet toisistamme mutta lähellä sekin oli.

Lauantaina kun oltiin porukalla ravintolassa syömässä niin se oli eka kerta koskaan kun siskoni kanssa olin ravintolassa ja todella toivon että se ei ollut viimeinen kerta... juu karuna miehenä tunnustan... miä rakastan mun siskoa, se on ihku ihminen ja tuosta yllä olevasta tekstistä olen hyvin otettu....

Terhi kirjoitti...

Ihana kirjoitus ja ihana kommentti :)

Mutta mitä kummaa on kaaskintorttu??

Suomi uusin silmin kirjoitti...

Samoilla linjoilla Terhin kanssa. Ihana, kaunis kirjoitus samoja ajatuksia omasta veljestäni....mutta mitä on kaaskintorttu?

Vilho Koskela kirjoitti...


Mokkapaloina kai se tänäpäivänä tunnetaan. Kaaskintortuksi se muuttui kun naapurin äijä sano, että ne oli kyörännu vastaavan leipomuksen kaaskille, eli kaatopaikalle... ei ilmeisesti arvostanut sitä hyvää...

mimon mami kirjoitti...

Hieno kirjoitus ja veljen kommentti. Olis kiva "omistaa" tuollainen veli tai sisko, näin ainokaisena.

Anonyymi kirjoitti...

Jänniä nuo veljet. Olen Paluumuuttajattaren isoveljen tytär. Ja aika tarkalleen osasta Paluumuuttajattaren tekstiä osasin löytää myös oman veljeni, siis tekstissä mainitun isoveljen pojan. Vaikka minun veljeni on pikkuveli, eikä isoveli niin ikäero on kai niin pieni, että minun pikkuveljeni on varsinkin viimevuosina ollut minulle kuin isoveli.

Veljeyden ilmentäminen taitaa siis noilla miehillä kulkea perintönä isältä pojalle? ;)

Merve kirjoitti...

Vanhojen tuttujen kanssa on mukava nähdä. Joku joka tietää sinun taustasi ja jonka taustat itse tietää. On yhteisiä muistoja, jaettuja hetkiä. Vaikka olisikin aikojen saatossa erkaantunut niin silti siellä sisällä on jotain jonka voi sanoa tuntevansa, niin kuin sanoit. Mukavaa joulun odotusta!

Allu kirjoitti...

Hyvä kun sun veljes kääntää ulkosuomalaisille noita leivonnaisten nimiä, possoja ja kaaskitorttuja jne. Taisin tuntea paremmin turkkilaiset nimet kuin kotkalaiset.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Pepi: Minä luulen, että se on justiinsa niin. Joskus hiotuu helpommin tai jopa löytyy joku ihminen, jolle on jostakin syystä jo valmiiksi hiotunut paikka omassa elämässä.

Cheri: Jos taas onnistuisi säilyttämään kaikki vanhat ystävät mahdollisimman pitkään, olisi tosi monta vuotta, joita yhdessä muistella.

Vilho: Niin, Paluumuuttajatar on ollut aina nopsa ajattelemaan:D. Ja sen myötä syntyneiden sanojen ulos pulauttelemisessa sitä onkin ollut työsarkaa. Niinpä hymyilen sisäisesti joka kerta, kun joku kuvailee Paluumuuttajatarta "eteeriseksi", "rauhalliseksi", "tyyneksi" tai "harmoniseksi". Vaikka onneksi elämä on kyllä vienyt enemmän siihen suuntaan. Ainakin olen testien mukaan hyvin harmoniakaipuinen. Olen onnellinen silloin, kun lähellä kaikilla on kaikki hyvin.

Terhi ja Suomi uusin silmin: Tulkki kerkesikin jo kertomaan:).

Mimon mami: Minustakin meitä oli VAIN kaksi, ja jo hyvin nuorena päätin, että vähintään kolme, mieluummin neljä, jos Luoja lapsia suo.

Kummityttö: Pojat on poikia ja veljekset kuin ilvekset.

Merve: Joulunodotus on nyt tosiaan käynnistynyt. Ensimmäiset joululaululevyt kaivettu esiin ja kyntteliköt viritelty. Parasta kun on se odottaminen.

Allu: Kunhan ei rupea ottamaan tulkkipalvelustaan maksua:D.

Päivi Lemström kirjoitti...

Katselin ihania kuviasi, metsäkuvia katsellessani tunsin sammaleen tuoksun ja meri, mikä ihana meri, senkin tuoksu suorastaan tuntuu, kun katsoo viehättäviä kuvia. Mietin täällä entisenä Kotkansaarelaisena, että asutteko Kotkan saarella Puistolassa vai jossakin muualla, meren läheisyys on kuitenkin se jota itse kaipaan...
Ihanaa joulun odotusta sinne!
XX

Kirsi Cifci kirjoitti...

Minunkin ystäväni ovat useimmat lapsuusvuosilta tai nuoruudesta, toki muutama aikuisiälläkin saatu ja heistä kaikista olen tavattoman iloinen ja onnellinen, ihanaa että on yhteisiä muistoja, tapahtumia ja juttuja; jotka ovat niitä meidän yhteisiä, Ystäväsi tuntevat sinut perinpohjin ja sinä heidät, vuosilla välissä ei ole juurikaan merkitystä, välillä on pidetty yhteyksiä tiiviimmin, välillä höllemmin,hankittu vaimot, miehet ja perheet... Veli on minullakin , meilläkin aika iso ikäero,lähennyimme jotenkin samalle viivalle kun minusta tuli aikuinen...sitä ennen taisin olla se "rasittava"pikkusisko-joka huuteli veljen tyttöystäville hassuja kommentteja tai esitteli pitsi/frillapikkupöksyjään, olin niistä tosi ylpeä ne olivat iki-ihanat ja aniliininpunaiset...;) ja pääsihän minä veljen kavereiden mopon kyytiinkin..mutta ne oli niitä lapsuuden kulta-aikoja,jolloin aurinko paistoi aina pilvettömältä taivaalta..kai? enää emme ole tekemisissä...sellaista elämä on, jos niikseen sattuu...ikävää, mutta elämää.Tänään on tasan kuukausi Jouluun...ihanaa, kohta voi aloittaa jouluhömpötykset...toiset rakastavat niitä ja toiset taas eivät, minä kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan;)

Anonyymi kirjoitti...

Aina, kaikki nämä vuodet on Paluumuuttajatar perheineen ollut sydämessäni. Aikoinaan saanut sieltä paikan niin siellä on ja pysyy. Lauantainen tapaaminen oli tärkeä tapahtuma jossa sain huomata että se on se sama naapurin tyttö, sydän paikallaan ja edelleen omalla paikallaan mun sydämessä.
terv. Se vanhempi Kettutyttö

Jael kirjoitti...

Kaunis kirjoitus kuvineen. Veljet...ne voivat olla mukavia;minunkin veljeni on usein mielessä ,välimatkasta huolimatta.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Päivi: Emme saarella, vaan täällä Metsolassa joen ja meren yhtymäkohdassa.

Kirsi: Täällä myös toinen jouluhömpöttäjä. Parasta on se joulun odotus ja valmistautuminen. Ja meillä taisi olla tuo isoveli-pikkusisko kuvio ihan samanlainen.

Isosisko-Kettutyttö: Ehdittiinhän sitä aika monta vuotta hiotua, joten ihmekös tuo. Ja nythän tuota välimatkaa on huomattavasti vähemmän, joten tervetuloa vain käymään!

Jael: Niin, veli minulla on, joten siitä voi jotakin tietää. Siskot onkin sitten ihan vieras laji:).



Anonyymi kirjoitti...

Kiitos. Se oli mahtava ilta, eipä oltu paluumuuttajattaren kanssa aikuisiällä tavattu kertaakaan, silti oli jutustelu helppoa, ei vaivautunutta. Lapsuuden ajoista muistan mm. Sen kun istuttiin teidän aidalla, hopeapajun takana ja heiteltiin ohikulkijoita karviaisilla ja eiköhän me muitakin kepposia keksitty. Välillä taisitte tämän nuoremman kettutytön ottaa matkaan mukaan ilman pakottamista. Tuo Vilho se vaan oli vähän pelottava pienen ihmisen silmin, niikuin muutkin saman kulmakunnan isot pojat.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Se nuorempi kettutyttö: Kiitos itsellesi. Se minusta aina oli tuossa Vilhossa selvää, että se saattaa näyttää pelottavalta, mutta sisältä se on ihan pehmo!