PIDETTY PERINTEITÄ YLLÄ

Tänään on pidetty perinteitä yllä. Laulettu Hoosiannaa ja tuotu pikkuinen joulu taloon. Valmistelut aloitettiin jo eilen, kun käytiin hakemassa sopivia pikkujoulukuusia. Toivottavasti se oli sallitun toiminnan rajoissa? En nyt varmuuden vuoksi sanokaan, että mistä:D.

Ensimmäisenä adventtina meillä on tapana pitää oman perheen pikkujoulut. Siihen kuuluu pikkujoulukuusi, juhlavampi ateria, pikkujoululahjat ja pieni ohjelmaosuus. Kaikki saatiin valmisteltua kuopuksen ollessa jumppamatkalla ja kun perhe oli koossa, oli aika astua pikkujouluun.

Isin ja äidin sängynpäätyyn on ilmestynyt toiveita.

Joulukuu näyttää mitä ilmestyy kalenterin taskuihin.

Oman perheen pikkujoulut on ollut hyvä perinne. Siellä kun ei tarvitse tehdä mitään sellaista, jota tarvitsee katua jälkikäteen. Eikä haittaa, vaikka päätyy samaan petiin "toimitusjohtajan" kanssa:). Tässä tapauksessa se on sitä paitsi erittäin toivottavaakin, kun jäi tuon edellisen yön unet melko vähiin. Kuopuksen jumppa-bussi lähti näet aikaisin matkaan ja heräsin sitten hyvissä ajoin pitämään huolta siitä, että emme myöhästy. 

Huomenna pikkujoulukuuset saavat siirtyä lasten huoneita joulustamaan. Katsotaan, että pysyvätkö neulaset paikallaan ihan sinne isoon jouluun asti. Nyt sitten viikon arki ja sitten taas juhlitaan. Tai ei nyt kuitenkaan ihan arki, sillä tontullahan alkaa työt jo tänä iltana. Olisi pysyttävä valveilla siiheksi asti, että nuoriso nukkuu ja tonttu pääsee täyttämään joulusukkia. 

OLEN MUSTAVALKOINEN JA HARMAA

Sinä perjantaina kuin puolet kansasta näki sateenkaaren värejä ja toisen puolen maailma oli pelkästään harmaa tai sysimusta, sain käydä rannassa. Aurinkoa ei näkynyt, eikä päivää parhaalla tahdollakaan voinut kutsua valoisaksi tai värikkääksi. "Kuukauden ajan vielä pimenee," tuumasi joku kanssaeläjistä merelle tähytessämme. Tällaisina hetkinä saattaa jo pelätä, että valo on kokonaan sammunut ja pimeys päässyt voitolle. Jos kuitenkin tietää, että lopulta valo voittaa, saa pimeyden ja harmauden keskelläkin olla rauhallisin mielin. Nähdä, että harmaa ja musta on hyvä ja oikein nähtynä varsin selkeä ja kaunis.

Marraskuu alkaa vedellä viimeisiään. Otin aikanaan haasteen kuvata tämän Suomen mustimman kuukauden ja nähdä siinä jotakin kaunista. Valoisan ajan vähyys aiheutti aikalailla päänvaivaa, enkä osaa siis sanoa, että kuinka haasteessa onnistuin. Kuvaus päiviä sattui kuukauden ajalle melko vähän. Marraskuu oli pimeä, mutta en kokenut sitä rumana. Minä olenkin mustavalkoinen tai harmaa, sulauduin siis kuukauteen varsin helposti?

Perjantain ja lauantain välisenä yönä satoi hentoinen lumipeite. Kiitos vaan säiden ja ilmojen säätäjälle. Huomenna on meidän perheen perinteiset oman kodin pikkujoulut, jota varten tänään käytiin tekemässä valmisteluja. Julistan siis jouluttelun tervetulleeksi ja huomisesta alkaen annan joululaulujen soida. Jokos ruudun toisella puolella on pikkujoulu-kausi avattu?

EI MINULTA MITÄÄN PUUTU

Viime aikoina olen työkseni pohtinut syntyjä syviä. Nämä ajatukset eivät ole sieltä keveimmästä päästä, vaan välillä raskaita kuin kivirekka. Mustia kuin lumeton marraskuun aamu. Mutta onneksi on vielä löytynyt jostakin jokaiseen päivään se toivon näkökulma tai pimeydessä on näkynyt edes orastava valo. En tahdo uskoa toivottomien tapausten olemassaoloon. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Eikä toivo mielestäni aina kuole kuolemaankaan. Tuhkasta voi hyvinkin nousta Fenix-lintu.

Ajattelin kokeilla tähän viikon loppupuolelle tällaista jaettua pohditaa, jota mm. olen tässä viikon mittaan saanut pohdiskella. Mitä tekisin jos tietäisin, että minulla on elinvuosia todennäköisesti noin neljä? Käyttäisinkö päiväni eri tavalla, kun nyt? Entä jos aikaa olisi vain viikko tai kuukausi? Miten toimisin toisin, jos tietäisin varmuudella, että naapurin rouva tappaa huomenna lapsensa? Ajaako minua toimimaan pelkkä ajatus, tunne siitä, että jotakin pitäisi tehdä? Vai teenkö vasta sitten kun on liian myöhäistä? Milloin tietää viime hetken koittaneen ja milloin on vielä aikaa olla kärsivällinen? Entä milloin on aika todeta, että eihän tämä minulle kuulu, mutta toimin silti? Päätänkö toisen puolesta mikä on riittävää ja tarpeellista?

Viime aikoina on joutunut miettimään sitäkin, että miksi elämä tuntuu jakavan pelimerkkejä kovin epätasaisesti? Syntyykö toiset Hannu Hanhina ja toiset tuomittuina epäonnistumaan? Mikä on riittävän hyvä vanhempi? Entä riittävän hyvä koti, palkka tai elämänlaatu? Onko olemassa joku standardi, johon tulee pyrkiä vai riittäisikö se, että itse on tyytyväinen siihen mikä on ja mitä tekee? Ja mikä on se piste, kun muut saa puuttua minun asioihini ja tekemisiini? Entä sitten ajatuksiini? Tuleeko vielä aika, kun Suomessa vangitaan sen vuoksi, että ajattelee eri tavalla kuin enemmistö?

Tuntuuko kenestäkään muusta välillä siltä, että on epäreilua olla onnellinen? Ettei oikein kehtaisi kertoa, että parisuheessa ja kotona on kaikki ihan hyvin, on työpaikka ja rahatkin riittää nipin napin kaikkeen mihin pitääkin. Anteeksi vain, kun ei minulta nyt mitään puutu. 

ps. Kuvat Kymenlaakson markkinoilta, jotka pidettiin Kotkassa jokunen viikko sitten. Tämä viikko on ollut niiiiiiiiin pimeä ja musta, että kameraa ei todellakaan ole kannattanut kaivaa esille.

LUMEN SYYTÄ

Se on lumen syytä. Olisin kiltisti odottanut sinne 1. adventtisunnuntaihin asti, mutta valkoinen maa pisti joulutunnelman luontiin vauhtia. Perheen miesväki keräsi sunnuntaiaamuna luistimiaan ja kuopus kaipasi jotakin ihan muuta tekemistä. "Paistetaanpas pipareita," livahti suustani kuin ihan itsekseen ja samassa jo taikina oli sulamassa pöydällä. Kyllä meillä joka vuosi tehdään piparitaikina, mutta kaupan taikinaakin meinaan käyttää ihan surutta, kun sitä sattuneista syistä  on tänä vuonna niin helposti saatavilla.

Tarkoituksena oli leipoa koristepiparit keittiön ikkunaan ja saada kotiin vähän piparin tuoksua. Kun oli alkuun päästy, seisoi ovella serkkupoika ja kaksinhan tuo sujui serkuksilta kaunihimmin. Syntyi possuja, tähtiä ja sydämiä. Poro, muumimamma ja enkelikuoro. Paistohommat jäi äidille, kun piparinleipojat jo pujahtivat ulos lumitöihin.

Meillä asiat tuppaavat johtamaan toiseen. Kun piparinauha oli viritetty ikkunalle, kaipasi se seurakseen kynttelikköä. Ja samahan se oli sitten viritellä ne kaikki. Rappuun ripustettiin tähti, joka vielä kaipaa sähköä tuikkeensa saavuttamiseen. Tämän lisäksi en taida kaivata enempää valoja, paitsi tietysti kuuseen. Mutta se saa nyt kyllä odottaa ainakin sinne joulunalusviikolle asti. Tai jos nyt joku pieni kuusi löytyy, voidaan sellainen ottaa vastaan jo pikkujouluaikana...

OI, SANOI SIILI

Tänä viikonloppuna muistelimme lapsuuttamme. Se taisi loppujen lopuksi olla ihan onnellinen sellainen. Oli 70-luvulla rakentunut omakotitalokortteli ja aika, jolloin vielä naapureiden kanssa kyläiltiin. Naapurissa asuivat siskokset, joiden pihalla oli leikkimökki, mutta meilläpä oli ensin videot. Duran Duran  soi ja keittiössä vanhempamme pelasivat keskenään korttia. Viereisessä metsässä odotti aina seikkailu ja moottoritien varteen kipaistiin hakemaan suklaata venäläisiltä rekkakuskeilta. Uusi vuosi vaihdettiin usein yhdessä raketteja ampuen ja äiti leipoi meille kaaskintorttua. 

Isoveljelläni ja minulla on viisi vuotta ikäeroa. Jäätelö jaettiin viivoittimella, takapenkillä riideltiin matkatessamme Ouluun. Joskus muistelen, että aloimme tulla toimeen siinä vaiheessa, kun tuo muutti pois kotoa, mutta ei sekään ollut koko totuus. Olihan meillä hetkemme. Pelattiin korttia ja itku meinasi tulla kun ei pärjännyt. Joskus pääsi isoveljen kavereiden matkaan ja usein oli ne naapurin tytöt ja me. Isoveli oli myös se viimeinen kortti, johon tarttua, jos jonkun kanssa meinasi ihan mennä sukset ristiin. Luulisin, että se olisi puolustanut ja suojellut kaiken pahan edessä.

Lauantaina treffattiin perunkirjoitusten jälkeen. Ne naapurin tytöt ja me, sekä veljen ystävät uudesta kotikaupungista. Ymmärsin taas, että me olemme niiden ihmisten summa, joiden kanssa olemme elämässämme hioutuneet. Näiden kanssa meillä on pitkä yhteinen menneisyys, joka vaikuttaa myös siihen, mitä nykyhetkessä näemme ja koemme. Meillä on yhteiset muistot ja koetut hetket. Toki vuosien varrella olemme muuttuneet kukin omaan suuntaamme, mutta voimme edelleen katsoa kuoren ohi toisen sisimpään ja tietää, että siellä on jotakin jonka tiedän. Minä tunsin sinut, tunnen siis sinut jollakin tavoin edelleen?

Helmi tutustui lumeen ja taisi pitää siitä.

Paluumuuttajatar ja hänen veljensä ovat siis varsinainen parivaljakko. Olemme aika erilaiset ulkoisesti, maailmankatsomuksellisesti, arvojen ja uskonasioiden suhteen, elämäntilanteiden perusteella ja työelämänkin suhteen. Mutta väitän tuntevani hyvinkin sen, kuka on minun veljeni. Hän on se, josta Kirsi Kunnas olisi voinut kirjoittaa runonsa "Oi, sanoi siili." Sillä erotuksella, että tämä siili ei onneksi ole ihan surullinen yksinäinen siili.

Oi, sanoi siili,

olen tunteellinen siili,

olen hyvä, kiltti, hellä.

Ja kelläpä, kellä

on vastaansanomista?

Se vain on surullista,

että piikkikuoren alla

siilin hellyys piili….

Vielä viikon verras marraskuuta ja sitten saa joulutella. Otin tosin vähän varaslähdön tuon lumen innoittamana. Mutta siitä sitten ensi kerralla.  Kiitos lauantain pöytäseurueelle illan järjestämisestä!

ENSILUMI

Ihan yllättäen se olikin täällä. Ensilumi. Pötkötellessämme työpäivän päätteeksi viltin alla, maa muuttui valkoiseksi. Kakkonen teki jotakin elämänsä ensimmäistä kertaa: polki pyörällä lähikauppaan lumista tietä pitkin. Hyvin kuulema sujui. Pyöräilijällä oli päällään takki ja shortsit. Eikä kuulema edes ollut kylmä. Minua on sen sijaan palellut monta kertaa. Talossa on välillä viileää, välillä suorastaan kylmä. Tilanne on itseaiheutettu, sillä koetamme pitää kodin lämpötilat suhteellisen viileänä ja lämmitellä sitten takalla  työpäivän päätteeksi. Viileä sisäilma on terveellisempää, edullisempaa ja takaa hyvät yöunet:).

Ensimmäiset jouluvalot on viritelty. Kyntteliköt odottavat vielä vuoroaan.

Autoon saatiin vaihdettua talvirenkaat ja asennettua lohkolämmitin viime maanantaina. Minäkin kävin illalla testiajolla lumisilla teillä, sillä olin saanut kutsun kyläilemään. Mennessä meni oikein mukavasti, mutta takaisin tullessa huomasin, että kaikkeen emme olleet osanneet varautua. Autossa ei ollut harjaa eikä raappaa. Vähän yletin reunasta rapsuttelemaan enimpiä lumia, mutta suurin osa etulasista jäi jään peittoon ja haittasi melkoisesti näkyvyyttä kotimatkalla. Pääsin kuitenkin perille ja lisäsin ostoslistaan: harja autoa varten. Teillehän tämä on ihan sitä normaalia juttua, mutta meillehän tämä on varsinainen seikkailu:D. Oikea talven ihmemaa!

NYKYNUORISO JA KYLLIN HYVÄT VANHEMMAT

Paluumuutossa minua jännitti ihan eniten lastemme sopeutuminen Suomeen. Meillä oli miehen kanssa vielä hyvässä muistissa oma nuoruus, jolloin ei auttanut erottautua massasta. Silloin oli nynny ja nyhverö, jos ei kilistellyt muiden mukana pussikaljoja perjantaisin tai halunnut kokeilla tupakointia koulun nurkalla. Päälle oli puettava Leviksen 501:set ja jalkaan laitettava purkkarit tai oli vapaata riistaa kiusaajille. Kerralla ei mahtunut nuorison mieliin kun yksi tyyli  ja tapa elää ja sillä oli mentävä jokaikisen, jos mieli pysyä porukoissa. Niinpä me pidimme pitkiä Suomeen valmistavia puheenvuoroja jälkikasvulle. Neuvoimme kuinka kieltäytyä tyylikkäästi tarjotuista tupakoista ja viinaksista. Kuinka vastata kiusaajille menemättä itse kyykkyyn jne. Mutta kuinkas sitten kävikään? 

Kuluneiden kuukausien aikana olemme huomanneet, että nykynuoriso on monessa mielessä vanhempiaan viisaampaa sakkia. Kakkonen on naureskellut meidän valistuksillemme. Hänen kaveriporukassaan ei kukaan polta eikä juo. "Höh, nehän urheilee, eikä urheilijat juo eikä polta." Vaatetus näyttää olevan vapaa ja muutenkin persoonallisuutta saa pistää peliin. Hieman kiusallisen leikkauksen jälkeen ehdotin poikaani puhumaan asiasta "hieman ympäripyöreään sävyyn", sillä epäilin leikkauksen olevan aihe kiusaamiseen. Olin siinäkin väärässä, sillä nuorukainen oli kertonut asiat niin kuin se oli ja kun kysyin reaktiota, ei sitä ollut ollut. "Nehän on mun kavereita, mitä sanomista nyt siinä on. Ihan luonnollisessa asiassa." Aika usein tuntuu, että muna opettaa kanaa:D.

Jos minun äitini olisi ilmestynyt kouluuni kesken päivän, olisin juossut karkuun tai kirkunut kauhusta. Kun nyt itse silloin tällöin kohtaan lapsiani kesken heidän päiväänsä, olin alkuun varovainen. Etten nyt vain olisi se nolojen tilanteiden äiti. Sen sijaan olen saanut löytää itseni jututtamassa mukavia nuoria ja lapsia lasten kavereiden vieraillessa meillä, tavatessani heitä koulun käytävillä tai törmätessämme heihin vapaa-ajalla. Huomannut, että lasten mielestä taitaa olla ihan kiva nähdä kesken päivää sellainen tuttu ihminen kuin oma äiti. Tai kaverin äiti. Iloinen asia on ollut sekin, että edelleen meidän lapsille kelpaa oikein hyvin yhteiset retket ja elokuvaillat oman perheen kesken. Kaverien seura ei välttämättä mene perheen seuran edelle täällä Suomessakaan. Ainakaan vielä.

Lauantaina oli mm. lopulta ihan mukava paistella yhdessä makkaraa tuulisella rannalla.

Viime viikolla sain olla Kotkan Höyrypanimolla kuuntelemassa Jari Sinkkosen luentoa tunnehäiriöisten lasten kohtaamisesta. "Ei ole tunnehäiriöisiä lapsia, vaan lapsia, joita on häiritty," totesi Sinkkonen. Jarin mukaan nykylasten suurimmat ongelmat kumpuavat vanhempien riitaisista eroista. Perheiden hajoaminen ja omien asioiden ajaminen lasten kustannuksella ei voi olla vaikuttamatta lapseen. Lapsella on oikeus isään ja äitiin, lapsuuteen ilman stressiä. Ja toivottavasti myös vanhempiin, jotka eivät stressaa. Lapselle riittää ne "kyllin hyvät vanhemmat", toivottavasti meille vanhemmillekin kelpaa ne "kyllin hyvät lapset", joista kasvaa "kyllin hyviä nuoria". Ja hyvä olisi, jos meille riittäisi myös ne "kyllin hyvät puolisot", ettei tarvitsisi koko ajan vaihtaa ja pistää niitä lapsia kiertoon. (Enkä nyt väitä, että jokainen ero on turha ero. Olenhan itsekin "tarpeellisen eron" lapsi, eli ei ole pakko mieltänsä pahoittaa, jos elämässä on tullut ero.)

Meidän kyllin hyvät lapset, nuoret ja vanhemmat kiipesivät saunan lauteille retken jälkeen. Vielä nuo hurjat juoksevat tien yli hyiseen mereen ja pitävät tällä menolla taudit loitolla. Olipa muuuten vaikea kuvata tuota meidän saunaa. Oli liian hämärää ja lisävalolla liian väärän värinen. Huomaatte ehkä kuitenkin, että turkkilaiset pyyhkeet ja suomalainen sauna sopivat hyvin yhteen. En muuten Turkissa kaivannut saunaa ollenkaan, mutta nythän olen ihan koukussa meidän puusaunan lempeisiin löylyihin!

Kuvaajan kuvatessa oli sauna vasta tuloilla.

Sinkkosen luennon ehkä tärkein anti itselleni oli se, että emme kohtaa tunnehäiriöitä, diagnooseja ja käytöshäiriöitä, vaan niiden takana olevan lapsen. Yksilön. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja hänellä tulisi olla kaikki mahdollisuudet edessään. Toivottavasti siis jokainen, joka näitä lapsia kohtaa, näkee hänessä olevan mahdollisuuden. Auttaa sitä kohden, että edessä voisi olla loistava tulevaisuus.