perjantai 4. syyskuuta 2015

MAAILMAN TUSKAA, VAI MINUN?

Kuu on vaihtunut, mutta en ole tainnut vielä oikein tiedostaa sitä. Päivät on paremmat kun kesällä konsanaan ja yöllä niin raikasta nukkua. Työelämä kuljettaa siihen malliin, että päivien kulumisen ehtii tiedostaa maanantaisin ja perjantaisin. Joko se viikko meni? Tällä viikolla olen ollut useasti kiitollinen siitä, että minulla on työ josta pidän todella paljon. Olisihan se kurjaa viettää niin iso osa elämästään työssä, josta ei pidä. Vai olisiko? Kaupungissani on noin joka viides työikäinen työttömänä. Hirveä luku. Olisikohan heistä mukavaa tehdä mitä tahansa työtä, määräaikaisenakin?




Bodrumin rantaan ajautunut syyrialais-poika on takertunut mieleen ja sydämeen. Olen katsonut sen kuvan uudelleen ja uudelleen. Kotkassa on oltu valmiita avaamaan lisää tilaa pakolaisille, mutta taisivatkin mennä Kouvolaan? Olen erittäin häpeissäni maassamme käytävästä "keskustelusta" koskien pakolaisia. Ensin omat asiat kuntoon ja sitten vasta apua heille, jotka pakenevat henkensä edestä, joutuvat antamaan omaisensa merelle, joilla ei ole oikeasti enää yhtään mitään. Mitä he tekevät sen aikaa, kun me varmistamme oman hyvinvointimme säilymistä? Hukkuvat merelle ja tukehtuvat kuorma-autoihin? Milloin meillä on asiat niin hyvin, että voisimme auttaa?











Oikeastaan en ole tainut kantaa maailman tuskaa vaan ihan vaan omaani. On ollut surullista huomata, että olen kamalan itsekeskeinen. Vaikka kuinka tiedostan, että monella asiat on oikeasti huonosti, toisin kuin meillä, jään silti joskus vellomaan omiin typeriin "huoliini". Sietäisin saada selkääni. Enkä edes uskalla luvata, että parantaisin tapani. Vaikka haluaisin. Milloin minulla on asiat niin hyvin, että tajuaisin sen ja lakkaisin haluamasta lisää?




Tiedokseni: Minulla on asiat hyvin, kun voin ostaa ruokaa ja käydä nukkumaan vatsa täynnä lämpimän peiton alle. Olen etuoikeutettu, kun saat lyhennettyä lainaa ja käydä töissä. Saan olla superkiitollinen, että kaikki perheenjäseneni ovat terveitä ja elossa, vieläpä minua lähellä. Minuna puhkeaisin iloiseen huutoon siitä, että olen terve, tyytyväinen työssäni, onnellinen perheestäni ja maksanut laskut ihan ajoissa. Juhlan aihe on se, että saan asua kaupungissa, jossa on rauha. Maassa, jota hallitsee täyspäiset ihmiset, jotka oikeasti yrittävät ajaa tämän maan etua ja pistää asiat järjestykseen. Minulla on siis kaikki mahdollisuudet auttaa, juuri nyt. Olla onnellinen, tyytyväinen ja kiitollinen. 

ps. Kuvat Kotkan kirkosta ja matkalta Hovinsaarelta keskustaan.

9 kommenttia:

Jael kirjoitti...

Maailman tuskaa on helppo muistaa välillä kun se nousee pinnalle ja sitten se taas unohtuu hieman ja jatkamme elämäämme ,turvassa,toisin kun ne joilla sitä ei ole. Et sinä itsekeskeinen ole;pikkupojan surullinen kuva toi koko tilanteen niin koskettavana ja surullisena esille. Nyt juuri.
Kaunis kirkkko

Kirsi Cifci kirjoitti...

Kyllähän tämä maailman tilanne ja hätä saa mietteliääksi, turha kieltää....meistä kukaan ei välty inhimillisen hädän näkemiseltä kuvin ja kertomuksin uutisvirta on loputon -kuten pakolaisvirtakin...ihmiset kärsivär epätoivoisesti ja ovat valmiita mihin vaan päästäkseen paremman elämän luo!

Niin ja meistä useimmilla kuitenkin kaikki on aika hyvin vs.noihin uutiskuvien ihmisiin nähden-useimmat meistä tiedostaa sen, mutta on se aika käsittämätöntä, että keskuudestamme löytyy niitäkin jotka eivät sitä vaan ymmärrä?

Hurmioitunut kirjoitti...

On inhimillistä ajatella noita ajatuksia mitä on mieleesi noussut. Kulttuurit, elämäntilanteet ja valtion politiikat ovat erilaisia, eikä kukaan voi vaikuttaa siihen minne syntyy. Mutta on erittäin terveellistä sanoa välillä ääneen "kiitos" ja tiedostavansa etuoikeutensa, niin kuin sinä olet tehnyt. Joten suotta tunnet syyllisyyttä. Sinulla on kaikesta huolimatta sydän paikallaan, olet rakastava vanhempi ja puoliso ja arvostat sitä mitä sinulla on. Oikeasti.
Aurinkoisia syyspäiviä toivottaen! ♥

Leena kirjoitti...

Nämä ajat saavat jälleen miettimään, miten sairastaa tätä maailmantuskaa. Omat rahkeet eivät riitä ja vihamielisyys puistattaa.
Aina on joku huonompi- tai parempiosainen kuin itse, joko omasta mielestä tai sitten toisten.
Ehkä meidän tehtävä on työstää oma sarkamme niin, että se mahdollistaa muiden auttamisen. Jo se auttaa, että luomme ilmapiiriä, että ketään ei jätetä.
Lentokoneen turvakuulutuksessa sanotaan, että aikuiset laittavat ensin happinaamarin itselleen ja auttavat sitten lapsia. Minulle se tarkoittaa sitä, että auttaakseen on seisottava kantavalla jäällä.

sannabanana kirjoitti...

Oih, samat ajatukset täällä. Vain perjantai rekisteröityy, kun aika kiitää. Ainakaan ei ole tylsää, vaikka samaan aikaan kyllä väsyttää kovasti ja leppoisampi tahti olisi niin taivaallista...
Pakolaiskeskustelu mediassa täällä ja varsinkin siellä on niin täynnä vihaa ja pelkoa ettei siellä keskellä järjen ja rauhan sana paljoa paina. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että moni, joka ei pääse/mene otsikoihin auttaa ja tukee ja tajuaa. Toivottavasti asiat normalisoituvat noiden panikoijienkin keskuudessa ja pakolaisista tulee tavallisia ihmisiä heillekin. Monesti olen tosin voinut pahoin, kun olen lukenut kommenttikenttiä, varsinkin suomalaisia. Täysi rasismi ja viha on näköjään siellä ihan normaalia lehtien palstoilla?

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael: Sehän se juuri on pelottavaa, että me turrumme. Syyria oli pinnalla sodan alettua, mutta kuka jaksaa vuosia surra sitä mitä siellä tapahtuu? Kaikesta tulee lopulta arkipäiväistä. Istanbulissa hätkähdetiin siinä vaiheessa, kun ensimmäiset syyrianpakolaiset saapuivat kadun varrelle kerjäämään. Lopulta ei heihin edes kiinnittänyt huomiota. Mutta sille joka siellä hullunmyllyssä asuu, hänelle se on jatkuvaa selviytymistaistelua.

Kirsi: Kenelläkään suomalaisella ei ole kuoleman hätää, vaikka tuista vähän napsattaisiinkin. Nostan hattua Sipilälle ja toivon, että hän jaksaa työssään. Millaisen määrän vihaa ja törkyä hän onkaan saanut osakseen, vain yrittäessään kääntää Suomea pois Kreikan tieltä.

Hurmioitunut: Minä tiedostan hyväosaisuuteni ja kuopat sillä tiellä. Aina on jotain, jota voisi vielä haluta, kokean ihan tarvitsevansakin. On asioita, joissa kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Ja sitten tällaisten kuvien äärellä tajuaa, että oma elämä on silkkaa ruusutarhaa, päivänpaistetta ja pumpulia. Ja pelästyy, kun huomaa, että moni ei siltikään näe.

Leena: olen ihan samaa mieltä. Turha itsekin pudota suonsilmään. Tai sokean sokeaa taluttaa. Mutta miten saada väki ymmärtämään se, että heillä olisi kaikki mahdollisuudet olla armeliaita, anteliaita ja auttavaisia? Että heidän allaan ei suinkaan ole suonsilmä vaan vankka kivi?

Sannabanana: Minusta anonyymin kirjoittelun voisi kerrassaan kieltää. Olisi kiva nähdä, että kuka vielä aukoisi päätään omalla naamalla ja nimellä. Viha ja pelko on luonnollisia tunteita, mutta onhan meillä jokaisella velvollisuus ottaa asioista selvää, ettemme hellisi turhaa viihaa ja pelkoa. Saati, että levittäisimme sitä eteenpäin.

Petra kirjoitti...

Suomessa ollessa pakolaiskeskustelu tuntui oudolta, aivan kun kriisi olisi alkanut eilen. Turkissa pakolaisia on ollut jo muutaman vuoden ajan ja tilanne on paalla niin lahella. Monia tuntui pelottavan muutamien kymmenien/satojen pakolaisten saapuminen omalle paikkakunnalle, itseani ainakin pelottaa enemmin yleisesti ottaen sodan leviaminen ja ihmisten kyynisyys.

Aili Mummo kirjoitti...

Kiitos näistä pohdinnoista, Paluumuuttajatar! Oli niin hieno postaus, että laitoin sen kiertämään fb:en ja G+:aan.

Aurinkoista ja hyvää sunnuntaita sinulle & läheisillesi! ♥♥

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Juuri niin, mutta valitettavasti niin se tuntuu olevan, että asiat on pois sydämestä, kun ne on poissa silmistä? Kuinka monesti Turkki on valittanut sitä hurjaa pakolaismäärää, joka siellä on? Tai saati, että muut olisivat miettineet, että kuinka Turkki siitä pakolaismäärästä selviää? Täällä Suomessa on tuudittauduttu siihen turvallisuuden tunteeseen, että me emme koskaan voisi olla tuossa asemassa. Mitä sitten, kun minun pitäisi lähteä ja muut maat haluaisivat ensin huolehtia omista asioistaan?

Aili: Niinhän se on, että vaikka jossakin on kamala hätä, me vain vietimme täällä leppoista sunnuntaita. Eikä sen puoleen, turha sitä on jäädä sänkyyn elämän epäreiluutta suremaan, vaan on otettava omat leppoisat sunnuntainsa kiitoksella vastaan.