keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

VÄLITÄ, ÄLÄ VALITA!

Työpaikalle tulee Anna-lehti. Tänään oli sopiva rako kesken työpäivää ja istahdin lehteä lukemaan. Se laittoi aivosoluni liikkeelle heti pääkirjoituksesta alkaen. Lehdessä oli erittäin hyvä artikkeli valittamisesta. Siinä kehotettiin harrastamaan järkevää valittamista ja välttämään tyhjästä narisemista. Valittaminen kun nyt vaan on ikävä tapa ja sillä mokomalla on tapana levitä ympäristöönsä.    



Siirtolapuutarhojen portit ovat taas auki. Ei valittamista.



Lehden juttu kehotti meitä luopumaan turhasta jupisemisesta eli yleisestä tyytymättömyydestä ja negatiivisuudesta. Sen sijaan se kehotti valittamaan rakentavasti, eli nostamaan epäkohtia esiin siinä hengessä, että "mitäs näille voitaisiin tehdä". Saa valittaa, jos aikoo tai voi tehdä asialle jotakin. Jos taas tilanne on sellainen mille ei voi mitään, turha käyttää energiaansa sen voivotteluun. 




Siirtolapuutarhan söpö huussi. Ei valittamista tässäkään.





Itse jutussa haastateltiin toimittaja Anna Perhoa ja  kirjailija Tuomas Kyröä, jotka "valittavat työkseen, mutta hauskasti". Molemmat mainitsivat vähän samansuuntaisesti hyvän valittajan kriteeriksi sen, että valittaja aina selvästi pyrkii kohti ratkaisua. Satunnaisesti valittavat ihmiset olivat haastateltavien mukaan mielenkiintoisia, mutta krooniset valittajat ovat vain ympäristöään ja itseään kuluttavia. Suurin osa ihmisistä kun nyt lopulta kuitenkin olisi mieluummin hyvällä tuulella, kun jatkuvasti mielensä pahoittaneita. Perhon mukaan valittajat voi jakaa neljään tyyppiin. On kaikeen ylikriittisesti suhtautuvat Kriitikot, Uhrit, joiden mielestä mikään ei kannata, aina pahinta pelkäävät Huolestujat ja Täydellisyyden tavoittelijat, jotka hermostuvat jokaisesta virheestä.






En itse koe olevani Mielensäpahoittaja, Kriitikko, Uhri, Huolestuja enkä Täydellisyyden tavoittelijakaan. Pääosin olen hyvällä tuulella. Silti osaan mennä mukaan valittamiseen, jos seura siihen yhtään on ajamassa. Omat vakiovalituksen kohteeni on Suomeen muuton jälkeen ollut asioiden kalleus. Tämän artikkelin myötä päätin lopettaa asiasta valittamisen, koska en ole henkilö, jolla olisi valtaa niitä hintoja alentaa. Toiseksi eniten valitan palkkani pienuudesta. Koska en kuitenkaan ole valmis kouluttautumaan enemmän enkä menemään vuorotyöhön, lopetan tästäkin aiheesta marisemisen. Sen sijaan voisin miettiä mistä saisi lisätienestejä. Näin vaalien alla olen valittanut huonosta asioiden hoidosta valtion tasolla. No, koska en ole aikeissa hankkiutua kansanedustajaksi eikä oma ehdokkaani päässyt läpi, on kai aika lopettaa tästäkin valittaminen? Tai ainakin yrittää!



Se oma tästä artikkelista nouseva ahaa-ajatukseni taisi siis olla tuo otsikon lause: Välitä, älä valita. Nostetaan esiin epäkohtia, mutta miettien, että mitä olisimme valmis tekemään niiden korjaamiseksi. Jos emme ole valmiita tekemään mitään, ei valiteta. Oma mielipaha kannattaa purkaa, mutta rakentavasti ja kuulla se mitä muillakin on asiasta sanottavana. Suosin myös punnittua puhetta; mitä hyötyä on tämän negatiivisen ajatuksen esille tuonnista? Jos ei mitään, onko se pakko sanoa? 

12 kommenttia:

Pepi kirjoitti...

Sinäpä sen sanoit!

Satu kirjoitti...

Enpä olisi asiaa paremmin osannut sanoa!

Luin muuten juuri äsken Me Naisista Anna Perhon kolumnin, ja mietin taas, miten olenkaan tykästynyt hänen tyyliinsä.

Anonyymi kirjoitti...

Kääk !?!

Olenko mielensä pahoittaja ? -Olen
Olenko kriitikko ? - Olen
Olenko uhri ? - Olen
Olenko huolestuja ? - Olen
Olenko täydellisyyden tavoittelija ? - Olen

Olen siis kaikkea noista; välillä jotakin enemmän ja välillä vähemmän...

Valitan + kitisen + narisen mm. työni määrästä...esimiehen käytöksestä...epäonnistumisista...säästä...kiloista...hinnoista...työkavereista...kiloista...ohuesta tukasta...pyykistä...tiskeistä...veroista; listani lienee loputon. Valitan siitäkin. t: Tiina

Anonyymi kirjoitti...

...ja vielä kerran: kiloista...

Hurmioitunut kirjoitti...

Niinpä! Jos negaiiviselle asialle ei voi mitään, miksi sitä pitää jäädä vatvomaan ja siten korostaa. Tyhjästä ja tyhmästä valittaminen missä tahansa ympäristössä ja yhteisössä on todella uuvuttavaa, se tarttuu ja pilaa tunnelman. Toisaalta en pidä tekopirteydestäkään, mutta jatkuva epäkohtiin tarttuminen tai oman elämän valittelu/surkuttelu on väsyttävää.
Olen huomannut myös sen, että peruspositiiviselta ihmiseltä uppoaa energiaa paljon enemmän "hukkaan" sellaisen ihmisen seurassa, jossa yrittää nostaa tai viedä sen keskustelun positiivisiin asioihin.
Myönnän itsekin retkahtavani valittajaksi seurasta riippuen, mutta yleisesti ottaen pyrin menemään tilaiteisiin positiivisuuden kautta. Luo muuten ihmisitä paljon lämpimämmän ja helposti lähestyttävämmän mielikuvan! :)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Pepi: Oikeastaan Anna sen sanoi, mutta minä olin samaa mieltä:).

Satu: Minä en ole vielä lukenut Mielensäpahoittajaa, enkä Anna Perhoakaan tätä artikkelia enempää, mutta aion vielä lukea.

Tiina: Minäkin valitan muuten kiloista. Mutta sille minä VOISIN jotakin tehdä, mutta useimmiten keskityn vain siihen marisemiseen ja voivotteluun.

Hurmioitunut: Ja siitä mistä puhutaan, siihen menee kaikki huomio ja energia. Ja jää huomaamatta taas ne asiat, jotka olisi ihan hyvin. Enkä ole sitäkään mieltä, että täytyy sanoa jonkun asian olevan hyvin jos se ei ole.

Petra kirjoitti...

Siina onkin hyva ohjenuora välitä, älä valita. Turha valittaminen on tosiaan turhaa, jatkuvasti sita harrastavat ovat energiasyöppöja.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Siitä tosiaan tulee tapa, mikä on oikeasti aika pelottavaa. Luulen, että moni ei edes itsestään huomaa, että on se henkilö, jolla koko ajan on jotakin ikävää sanottavaa.

Matkatar kirjoitti...

Kaikkia noita löytyy varmasti minustakin enemmän tai vähemmän. Hyvin kirjoitit valittamisesta, tekstisi saa taas kiinnittämään huomiota omaan ajatteluun ja valitteluun. Itse asiassa kun on seurannut viime aikojen onnettomuus- yms uutisia, ei meillä kellään ole aihetta valittaa yhtään mistään! Olemme elossa ja meillä on turvallinen maa, ruokaa ja kodit, näin ensihätään ajateltuna...

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Matkatar: Niin. Olen tässä vähän kahden vaiheilla. Toisaalta maailmasta löytyy ehkä aina niitä, joilla asiat on huonommin. Ei siis ole ikinä syytä valittaa omasta asiastaan? Ja toisaalta, jokaisella meistä on OMA todellisuutensa ja oikeus surra niitä asioita, joista kokee surua? Jos löytyisi se kultainen keskitie, jossa osaisi suhtauttaa itsensä koko maailmaan, mutta antaisi luvan omankokoisille iloille ja suruille?

Sanna Huttunen kirjoitti...

Niin. Tää on vähän konstikas juttu. Mikä lasketaan valittamiseksi ja mikä asioiden kriittiseksi tutkailuksi? Usein raja on häilyvä. Minusta on tärkeää saada sanoa epäkohtia myös ääneen. Minun kokoisessa elämässä, jossa on myös moni asia oikein hyvin ja onnellista, on monta kohtaa joiden toivoisin olevan toisin. Jos en koskaan saisi sanoa sitä ääneen ja osoittaa epätyytyväisyyttä tilanteeseeni, ahdistuisin tosi nopeasti. Vaikka tietäisinkin, ettei asia valittamisella parane, mutta oma päänsisäinen maailma hiukan kevenee :)

Nyt vaalien jälkeen olin ahdistunut ja "valitin" suomalaista radikalisoitunutta ilmapiiriä. Huomasin, että itseä monet mielipiteet suorastaan pelottivat. Ehkä se on sitten sitä asioiden tilan suremista. Mutta koen silti, että hyödyllistä valittamista tai oman pelon ääneen sanomista ainakin.

Mutta kyllä valittamisella saadaan paljon pahaakin aikaan, esimerkkinä työpaikan seläntakana puhujat ja toisten arvostelijat. Menee aika nihkeäksi mikä tahansa työilmapiiri sellaisesta. Valitettavaa sanoa, mutta kokemusta on...

- Sanna

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Sanna: Kyllä se on varmaan niin, että se muuttuu valittamiseksi silloin, jos jää pyörittämään samaa levyä eikä ole aikomustakaan yrittää ymmärtää tai omalta osaltaan tehdä asioille jotakin. Reipas ajatustenvaihto on oivat tapa tuulettaa omia ja muiden käsityksiä, herätellä horroksesta ajattelemaan jne. En siis ole hyssyttelyn kannalla. Ja omien elämän epäkohtien ääneen sanominen tulisi olla samalla huuto itselle: TEE NYT JOTAIN TÄLLE, jotta tähän tulisi muutos.