torstai 30. lokakuuta 2014

ALL HALLOW'S EVE

Istanbulissa halloween tuli elämäämme lasten koulun kautta. Minusta se oli "amerikkalaista hömpötystä" ja "yhtä turha juhla kuin vappu". Lapsista se oli sen sijaan hauska juhla, jota he halusivat juhlia kotonakin. Annoimme siihen tietenkin luvan sillä ehdolla, että toimivat itse järjestelymestareina. Isin täytyi joustaa kurpitsalyhdyn verran, sillä Istanbulin kurpitsat olivat niin kovakuorisia, että niihin tarvittiin talttaa ja vasaraa. Esikoinen oli seremoniamestari ja kodin halloween-juhlat sisarusten kesken kovasti odotettu tapahtuma.







Onkin ollut aika yllättävää huomata, että halloween on rantautunut myös tänne Suomeen meidän poissaollessamme. Kauppoihin ilmestyi jo muutama viikko sitten halloween-krääsät. Sen myötä löysin kai jonkun sisäisen halloweenini, kun huomasin ostelevani silmänmuna-karkkeja ja muuta asiaankuuluvaa rompetta. Esikoinen lupasi järjestää koko shown, mutta tällä kertaa meidät vanhemmatkin vaadittiin ohjelmaan mukaan. Kuopus oli askarrellut isin ja äidin naamarit ja esikoinen huolehtinut ruokapuolesta ja ohjelmasta. Juhlittiin kodin halloween hieman etuajassa, sillä tiedettiin H-hetkellä olevan sitten muut kekkerit tiedossa. Tänä iltana perheen kaksi pienintä ovat olleet vuorostaan koulun halloween discossa. Ja into on ollut pinnassa.



Äiti-apina ja Isi-leijona, sekä halloween smoresit.


Varsinaisena pyhäinpäivänaattona eli huomenna saamme rakkaita vieraita kylään. Karkki tai kepponen- väkeä varten on ostettu karkkeja, mutta odotuksen kärki on kyllä näissä taloon saapuvissa yövieraissa. Huomenna saapuu Turkista tuttujen ystävien odotettu osa yksi ja pyhäinpäivänä seuraa sitten odotettu osa kaksi. Mies käski vieraita ottamaan uikkarit mukaan, sillä "rantahan on kodin vieressä". Kirkkomuusikko epäili tämän olevan ihan vain läppä ja tuumasi, että "älkää noin tosissaan ottako tätä suomettumista ja paluumuuttoa!" Totta se kuitenkin on, sillä perheen isä kolmen nuorimmaisen kanssa ovat jatkaneet uintia saunan ohessa ainakin eiliseen asti. Naapurien mukaan uintia voi jatkaa ympäri vuoden, sillä meidän kodin kohdalla joki virtaa vielä siihen malliin, että vesi pysyy avoimena ympäri vuoden. Uikoon siis se, joka uskaltaa. Tervetuloa! Dört gözle bekliyoruz!

ps. Tänään laskimme äidin uurnan maan syvyyksiin. Jos halloween ei nyt vielä lempijuhliini nousisikaan, niin pyhäinpäivä tuntuu äidin myötä taas yhtä ihmistä rakkaammalle ja juhlimisemman arvoiselle juhlalle. Kynttilä jäi haudalle palamaan, mutta eiköhän sitä lauantaina käydä sytyttämässä vieraiden kanssa vielä toinenkin?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

OI KALLIS KOTIMAA

Muutimme silloin aikanaan markka Suomesta miljoonien liirojen Turkkiin. Siihen asti olin ollut koululainen, opiskelija, kesätyöläinen tai äitiyslomalainen. Eläminen oli siis ollut niukkaa emmekä olleet tottuneet suuriin seteleihin. Suomen kalleutta tai halpuutta ei ollut edes ajatellut, se oli vain vallitseva todellisuus vailla vertailukohtia. Turkissa meistä tuli miljonäärejä, ainakin paikallisella valuutalla. Turkin talousromahdus heti maahan muuttomme jälkeen aiheutti sen, että meillä oli oikeastikin hetkisen aikaa aika mukavat oltavat. Maa oli hetken halpa ja saimme kokemuksen siitä miltä tuntuu, kun voi ostaa asioita liiemmin miettimättä, että onko meillä varaa. 


Vuosien mittaan taloustilanne eli ja loppuvuosina Turkki tuntui varsin kalliilta maalta asua. Piipahdukset Suomessa vahvistivat sitä tunnetta, että Turkin ja Suomen hintatasolla ei ole kovin suurta eroa. Tämä tunne nousi lähinnä ruoan, polttoaineen ja vaatteiden hinnoista. Nämä kun olivat ne konkreettiset asiat, joihin Suomen lomilla törmäsimme. Polttoaine Turkissa oli todella kallista, ruokalaskuihin hupeni ainakin meidän palkoista iso osa ja vaatteiden hinnat kaupoissa oli minusta aika samaa tasoa Suomen vaatekauppojen kanssa. Lisäksi rahaa kului heti, kun lähdit ovesta ulos, sillä kaupungissa ei ollut kovinkaan montaa ilmaista huvia. Maksullisia kohteita sen sijaan riitti, kuten myös monia houkutuksia. Kaikki mikä tuli, myös meni. Se oli ihan luonnollista niillä palkoilla ja niillä menoilla. Toista se on siellä Suomessa, jossa on kunnon palkat ja paljon ilmaista tekemistä!


Nyt kun asumme täällä Suomi sulo Pohjolassa, alkaa tilanne näyttää taas erilaiselta. Suomi on se kallis kotimaa ja Turkki näyttääkin halvalle maalle asua. Palkat ovat täällä paremmat, mutta menojakin on sitten monin verroin enemmän. Palvelu maksaa, verot maksaa, kaikki maksaa, eikä etukäteen oikeastaan ollut mitään käsitystäkään siitä, että mistä kaikesta täällä maksetaan. Ruokakauppa, vaatteet ja polttoaine olikin vain siivu kakkua, mutta se kaikki muu pistääkin sitten mietintämyssyä päähän tihenevässä tahdissa. Gallup sukulaisten ja kollegojen kesken osoittaa, että tilanne on aika sama kaikilla muillakin meillä, jotka emme yletä Iltalehden tutkimusten mukaan edes sinne "keskituloisten kastiin", mutta maksamme silti asuntolainojamme ja laskuja laskujen perään.


Mikä täällä siis on kallista? Tähän astisen ymmärrykseni mukaan palkansaajat. Ihmisten palkkaaminen on kallista, joten palvelu vähenee ja siitä vähäisestä palvelusta saa sitten maksaa. Auton huolto,  asennuspalvelut, nokisutari tai korjausmies. Unohda siivooja, ravintolaillalliset ja hotelliyöt, sillä ainakaan meillä ei ole sellaiseen kovin tiheästi varaa. Tee itse minkä pystyt tai elä vallitsevan tilanteen kanssa. Kallista on myös remonttitarvikkeet, autonrenkaat, vakuutukset, verot, tontin vuokra ja julkinen liikenne. Lasten harrastukset. Maa, jossa on hienot julkiset pelikentät ja luonto ikkunan takana ja siltikin maksat  siitä, että lapset pääsevät urheilemaan. Tienaan nyt enemmän kuin koskaan elämässäni ja silti tili tyhjenee nopeammin kuin ikinä.


Harmittaako siis paluumuutto? Ei harmita? Tekeekö mieli kitistä veroista? Ei tee. (Tai no ehkä vähän tuhannen euron autoverosta.) Ärsyttääkö "huono palkka"? Ei ärsytä, sillä tätä työtä haluan nyt joka tapauksessa tehdä ja sitä ne muutkin tällä palkalla tekee ja tulevat sillä toimeen. Niin mekin tulemme, kun karsitaan, säästetään, kilpailutetaan kaikki mikä voidaan ja löydetään tarjolla oleva ilmainen hauska. Opitaan ennakoimaan yllätysmaksut, lykätään remonttia, siedetään keskeneräisyyttä ja eletään suu säkkiä myöten. Iloitaan verovarojen hedelmästä, eli ilmaisesta koulutuksesta, riittävästä terveydenhuollosta ja lapsilisistä, kirjastosta ja seurakunnan ilmaisesta sählykerhosta. Turkissahan jo opittiin, että kaikki mikä tulee, menee. Sama täällä Suomessa, mutta eri syistä.


On myös mietitty, että kannattiko naida rakkaudesta, vai olisiko pitänyt miettiä sitä rikasta miestä/vaimoa:D? Suunniteltu sivubusineksia ja unohdettu ne heti verotuksen ja aikapulan vuoksi. Ei ole tulossa rahallisia perintöjä, mutta äidin parasta perintöä on se, että tiesin jo pienestä: Raha ei kasva puussa ja omillaan on tultava toimeen. Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Rahalla ei rakkautta saa, eikä rakkaudella rahaa. Raha ei ratkaise eikä tee tee onnelliseksi. Eikä siltikään yhtään haittaisi, jos vaikka voittaisi lotossa.

Kun aikansa on surkutellut itseään ja ymmärtää kääntää asiat oikeisiin mittasuhteisiin, muistaa ne, joilla oikeasti on taloutensa kanssa tiukkaa. Ymmärtää, että sehän oli lottovoitto  syntyä Suomeen. Ja miettii, että miten siitä lottovoitosta voisi jotakin jakaa heille, joilla ei oikeasti ole oikein mitään. Eilen kävin siis lähistöllä olevalla mansikkatilalla, jonka isäntä olisi valmis ottamaan peshteralaisia heille ensi kesänä töihin mansikoita poimimaan. "Parhaimmat kerää itselleen 100€:n tilin päivässä. Töitä olisi noin kolmesta viiteen viikkoon." Isäntä oli valmis yrittämään, eiköhän siis mekin, jos tulijoita olisi. Voisihan siinä toisia tulkatessa ja opettaessa hommien alkuun itsekin olla katsomassa, että oliko isäntä oikeassa sanoessaan, että ei meistä suomalaisista tahdo enää olla siihen hommaan. Entäs paluumuuttajista?

torstai 23. lokakuuta 2014

MINÄ SANON SINULLE NÄKEMIIN, ÄITI!

Minä sanon sinulle näkemiin, Äiti.
Tyttäresi vilkuttaa: hei hei…
Minä, sinun rakkaudestasi syntynyt,
sydämesi alla kasvanut,
silmiesi edessä varttunut, 
toivotan sinulle onnellista matkaa.





Sinä lähdit kesän maahan.
Sinikellojen ja päivänkakkaroiden
toivon polkuasi reunustavan,
lintujen kehtolaulua laulavan.
Sinulle, joka minulle lauloit,
joka kukkasin tietäni tasoitit.





Kenelle olisin suruni sanonut,
kelle huoleni kertonut,
kuka paremmin iloni jakanut,
kuka onnestani enemmän ollut onnellinen…
Sinun hiljaiset ajatuksesi seurasivat minua,
sinun lempeä läsnäolosi toi lohtua. 
Onnellista matkaa sinulle, Äiti.
Onnellista matkaa minulle.


Sanotaan näkemiin,
tavataan auringon maassa.
Keskellä kesää, lintujen laulaessa
soi minulle suru.
Minun äitini lähti.
Hei, hei, sinun tyttäresi vilkuttaa sinulle.



Minä itken äiti, tämä itku ei lopu…
Keskellä tätä kesää, kissankellojen aikaan,
minä huudan tuuleen:
Minulla on ikävä, Äiti.
Minä katson taivaan sineen.
Isä Jumala, ota Äiti.
Anna saattojoukoiksi lempeimmät enkelisi,
anna ikuinen ilo, onni ja rauha.
Hän on matkasta uupunut.
Pidä hänestä huolta, hän on äitini,
minun äitini.


Would you know my name
if I saw you in heaven?


Isä Jumala, äidistä kiitän
- ja elämästä.
Minua siunaa.

Tuula-Maija Javanainen

------------

Äiti siunattiin tänä torstaina, jolloin aurinko paistoi, taivas oli tumma ja lumihiutaleitakin leijaili kohti maata kappelille ajaessamme. Meitä oli koolla pieni läheisten porukka. Vaihdettiin urut kitaraan ja juhlatila meidän olohuoneeseen. Papille kirjoitin etukäteen: "Juhlat ovat meillä kotona, joten mitään pönötystä emme tästä tee…".  Voiko hautajaiset olla hyvät? Jos voi, niin sellaiset hautajaiset minusta meillä oli. Puheista tunnistin äidin, muisteltiin häntä kuvien myötä, syötiin ja pakattiin eväitä matkaan. Olohuoneessa pappi luki mm. tuon yllä olevan Tuula-Maija Javanaisen runon. Ei pönöttänyt, vaan muistutti, että menetyksen sijasta saamme muistaa sen, mitä hän meille oli. Äiti ei ole hukassa, vaan turvassa. Ja sinne missä äiti on, on olemassa tie. Me saamme tavata vielä siellä. Kiitos Petri-pappi, kun tulit! Ja kiitos koko muu saattojoukko!

 Isä Jumala, äidistä kiitän - ja elämästä. Minua, meitä kaikkia jotka vielä jäimme, siunaa.

lauantai 18. lokakuuta 2014

KOSKA NIIN VOI TEHDÄ

Viime kuukaudet aika on ollut niin kortilla, että myrskyn jälkeen seurannutta tyventä osaa arvostaa erityisen paljon. Eilisillan vieraat pöydän ääressä ja  keskustelut takkatulen loimussa. Hidastakin hitaampi lauantai aamu, jolloin sai miettiä peiton alla, että paljonkohan kello on. Tietäen, että on vapaapäivä ja sillä kellolla ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Aamukahvit vällyjen välissä ja vain elämää. Ilo tarttuu, se tuli taas todettua yhtä hymyilevää artistia katsoessa. Sen jälkeen santsikuppi torikahvilassa, ihan vain huvin vuoksi. Koska niin voi tehdä.






Muun perheen suunnistaessa kirjastoon, menin hiljaa markkinoille.  Kaunis sää oli kutsunut muutaman muunkin Sapokkaan markkinoita ihmettelemään ja maistiaisia ostelemaan. Itse selvisin halvalla, sillä keskityin ihan vain katsomiseen, haistelemiseen ja olemiseen. Näiden markkinoiden pääartikkeli oli kala, mutta olisi sieltä löytynyt myös monenlaista muuta ostettavaa koreista munkkeihin ja hilloihin. 













Muu perhe saakin nauttia ensi viikosta lomaillen. Paluumuuttajatar-parka ei lomasta mitään tiedä, paitsi äidin hautajaispäivän ajan. Vaihtelukin toisaalta virkistää, joten mitä sitä lomattomuutta suremaan. Eikä ainakaan näin kauniina syyslauantaina, jolloin maa on kuurassa, veden pinta jäässä ja ilma raikas kuin vuoristopuro. 






Ehdin kävellä ja kuvata teille Sapokan puistonkin, mutta säästän sen ensi kertaan. Uhkaavat näet meitä huomenna sateilla, joten silloin on muutenkin hyvä palata tämän päivän aurinkoisiin kuviin. Nyt kuitenkin hyviä vapaapäivän jatkoja meille ja teille kaikille. Kannattaa nauttia, koska kerran voi.

Tästä "koska kerran voi"-sanonnasta on muuten tullut jonkinasteinen motto tässä viimeisen viikon aikana. Se aiheuttaa kaikenlaista extempore-toimintaa. Torstaina makkarakeiton ääressä päätettiin lasten kanssa lähteä joulukalenteri-ostoksille. "Miksein, kun se kerran on nyt mahdollista." Vaattet vaan päälle ja niin jäi makkarakeitot pöytään ja hurautettiin kauppaan. Kalenteriostoksilla päätettiin järjestää "kaupallisen joulun odotuksen avajaiset", "koska kerran voidaan." Siispä torttuhillot, taikinat ja glögitarpeet kyytiin ja illaksi pystyyn avajaiset elokuvan kera. Elämä on niin lyhyt. Päivä loppuu niin pian. Viikko vierähtää hetkessä. Kannattaa siis tarttua hetkiin, niin kauan kuin voi. Koska kerran vielä niin voi tehdä!

maanantai 13. lokakuuta 2014

OLEN TOTISESTI ELOSSA

Kun parin kuukauden piirileikki kuoleman kanssa on nyt ohitse, olen totisesti huomannut olevani elossa. Alkuun se tuntui jotenkin väärälle. Teki mieli pyytää anteeksi sitä, että aamu seurasi yötä ja elämä jatkui. Äitiä ei ole, mutta meillä pestään pyykkiä ja mietitään, että mitä tänään syötäisiin.  Ikään kuin olisi reilumpaa lamaantua ja olla itsekin poissa tästä elämästä. Tai ainakin nousta jonnekin ylemmälle henkisyyden tasolle ja unohtaa tämä kaikki välttämätön arki.

Seuraavaksi huomasin minulla olevan vapaa-aikaa ja energiaa. Siivosin siltä istumalta yläkerran komerot ja pesin viisi koneellista pyykkiä. Pistin hautajaisjärjestelyissä tuulemaan. Ajattelin, että se olisi äidistä varmaan hupaisaa. Sanoisi, että muistahan tyttö silittää lakanat, jotta komerot ovat mukavamman näköiset katsella. 




Kun omainen kuolee, saa hautajaispäivän ottaa vapaaksi. Muuten suru ei ole kuulema sairautta. Niinpä olin kiltisti töissä heti kuolemaa seuraavana päivänä. Sekin on kyllä ihan äidin vika. En ollut yhtäkään päivää poissa koulusta ala-asteella, sillä äidin mielestä kouluun mentiin ellei ollut kuolemaa tekemässä tai kamalassa kuumeessa. Silloin se tuntui ihan vääryydeltä, mutta nyt olen itsekin äitinä ihan samanlainen. Ja ominut ajatuksen selkärankaani. En ole sairas enkä kuolemassa. Olen vain yksi äiditön muiden äidittömien ketjussa ja siksi työkykyinen elävä ihminen.









Kuoleman äärellä aistit terästäytyvät. Näkee kirkkaammin elämän ihanuuden. Aamut ovat pimeät, mutta sitten tulee valo. Puiden värit ja luonnon virittäytyminen talvea varten. Kaikessa siinä on oma merkityksensä. Tuntuisi tuhlaukselta olla kiittämättä siitä, että itse saa vielä kokea tämänkin päivän. Nähdä nämä kellastuvat puut. Kävellä tämän kadun. Asua tässä talossa. Osallistua tähän palaveriin. Leipoa nämä sämpylät. Hoitaa hautajaisiin papin, kukat, arkun ja miettiä siunaustilaisuuden laulut. 




Isän pihapiiri.





Kuoleman äärellä muistaa myös muut kuolleet. Vierailin siis tämän päivän kokouksen jälkeen yhdellä viehättävimmistä pihapiireistä mitä Kotkasta löytyy. Siellä asui aikanaan isäni. Hän jätti kuollessaan jälkeen sellaisen sotkun, että selvisin siitä kuolemasta ehkä sen sotkusta johtuvan ärtymyksen siivittämänä. Siivosin isän elämästäni, vain huomatakseni, että hän elää minussa elämäni loppuun asti. Ja mikä parasta, en muista heidän puutteitaan ja sotkujaan, vaan sen hyvän, mitä he toivat elämääni. 

Isä muisti ihailla pientä tyttöään. Oli kalaretket ja yhteiset iltakävelyt. Turva. Äiti oli läsnä. Parasta oli herätä ja tietää, että hän on jossakin lähellä. Kesäaamuna terassilla juomassa kahvia. Ja monessa minuuteni sopukassa muistuttamassa, että tästä äitikin piti. Minä olen tämä isän ja äidin vuoksi.

Kiitos teille kaikille kauniista sanoistanne, myötäelämisestänne ja kukista, jotka kaunistavat kotiamme. Elämä jatkuu. Ihmeellistä, mutta totta.