Sielu voi virkistyä, vaikka ruumis nuokkuisi. Siltä se nyt tuntuu. Meillä on menossa sellainen aika, jolloin viikot vie uusi työ ja viikonloput vanha työ. Perjantaina pitää tsempata itseään matkaan, mutta perillä jo on hyvillään siitä, että on saapunut. Samaan aikaan virkistyy ja väsyy. Muistutamme itseämme perusasioista. Riittävästi unta ja säännöllisesti ruokaa, sillä jo jaksaisi melko pitkälle. Se ruokapuoli oli ainakin tänä viikonloppuna kunnossa. Asiaan auttaa myös päämäärän maisemat, seura ja illan saunapolku.
Lähestytään rakkainta vuodenaikaani eli Suomen syksyä. Sitä onkin jo 14-vuotta kaivattu kaukaa. Kun muu perhe heittäytyy kotona pitkälleen ja huilii kukin tyylillään, hiivin hiljaa kamerani kanssa ovesta ulos. Istanbulissa en kaivannut luontoa ovelleni, mutta kun se nyt kerran on tässä, päätän hyödyntää sitä useammin. Ensin suunnistaen viereiseen venerantaan.
Rannan lähistöllä on toinen asuinalueemme siirtolapuutarha-alueista. Toissa viikonloppuna siellä olisi ollut pienet markkinat, mutta emme valitettavasti olleet silloin paikalla. Avaan siis portin ja käyn ihastelemassa asukkaiden kädenjälkiä. Miten monta kaunista pientä mökkiä ja puutarhaa. Mikä määrä työtä niihin kaikkiin kätkeytyykään. Samalla voi kerätä ideoita omaan puutarhaan ensi kevättä varten.
Ainakin tätä! Ja paljon, kiitos!
Saisipa lisättyä tähän sen ihanan kirpeän tuoksun, joka tuon portin pielessä leijui! Onneksi minullakin on omat omenapuut!
Toisesta portista ulos ja pian olen taas venerannassa. Haaveisiin on ilmestynyt pieni vene. Sellainen, johon voi pakata eväät ja ajaa saareen. Antaa lastenkin kokea millaista on kiertää saari, hyppiä kiveltä kivelle, haukata ruohosipulia ja nuotiomakkaraa, istua auringon lämmittämällä kalliolla onkimassa ja pulahtaa uimaan. Sammuttaa nuotio ja palata kotiin savun tuoksu hiuksissa ja vaatteissa. Ehkä jo ensi kesänä?
Ihan ihan pienikin riittää, jos se vain jaksaa kantaa meidät kuusi.
Puiden välissä pilkottaa oma koti. Sitäkään en ole vielä ihan todeksi käsittänyt.
Jokos juoksitte hamstraamassa Putinin juustot? Meidän poissa ollessamme mummo ja toipilas kävivät kierroksen Prismassa ja nyt sitä riittää! "Ostakaa nyt ainakin viisi," sanoin ja niin tekivät. Syömme näet juustoa edelleen kuin henkemme pitimiksi, kaikkien niiden Turkin juustokatovuosien edestä. Näiden syöminenhän on nyt ihan säästöä. Tätä menoahan ne venerahatkin alkoi jo karttumaan...
Tiedän, tiedän. Kyllä ne tulee ne syksyn synkät päivät, räntäsateet ja loputon pimeys. Kyllä se loppuu tämä kuherruskuukausi. Hyytyy se joskus tämänkin äidin hymy. Sen tähden kannattaa nyt iloita senkin edestä tästä valosta ja kuhertelusta. Sillä ihana se on tämä elokuu, toisiksi paras kuukausi. Edessä se kaikista ihanin syyskuu, minun kuuni. Ihana, ihanampi, ihanin.






























































