sunnuntai 17. elokuuta 2014

HÄIVÄHDYS SYKSYÄ

Sielu voi virkistyä, vaikka ruumis nuokkuisi. Siltä se nyt tuntuu. Meillä on menossa sellainen aika, jolloin viikot vie uusi työ ja viikonloput vanha työ. Perjantaina pitää tsempata itseään matkaan, mutta perillä jo on hyvillään siitä, että on saapunut. Samaan aikaan virkistyy ja väsyy. Muistutamme itseämme perusasioista. Riittävästi unta ja säännöllisesti ruokaa, sillä jo jaksaisi melko pitkälle. Se ruokapuoli oli ainakin tänä viikonloppuna kunnossa. Asiaan auttaa myös päämäärän maisemat, seura ja illan saunapolku.




Lähestytään rakkainta vuodenaikaani eli Suomen syksyä.  Sitä onkin jo 14-vuotta kaivattu kaukaa. Kun muu perhe heittäytyy kotona pitkälleen ja huilii kukin tyylillään, hiivin hiljaa kamerani kanssa ovesta ulos. Istanbulissa en kaivannut luontoa ovelleni, mutta kun se nyt kerran on tässä, päätän hyödyntää sitä useammin. Ensin suunnistaen viereiseen venerantaan.




Rannan lähistöllä on toinen asuinalueemme siirtolapuutarha-alueista. Toissa viikonloppuna siellä olisi ollut pienet markkinat, mutta emme valitettavasti olleet silloin paikalla. Avaan siis portin ja käyn ihastelemassa asukkaiden kädenjälkiä. Miten monta kaunista pientä mökkiä ja puutarhaa. Mikä määrä työtä niihin kaikkiin kätkeytyykään. Samalla voi kerätä ideoita omaan puutarhaan ensi kevättä varten.



Ainakin tätä! Ja paljon, kiitos!




Saisipa lisättyä tähän sen ihanan kirpeän tuoksun, joka tuon portin pielessä leijui! Onneksi minullakin on omat omenapuut!



Toisesta portista ulos ja pian olen taas venerannassa. Haaveisiin on ilmestynyt pieni vene. Sellainen, johon voi pakata eväät ja ajaa saareen. Antaa lastenkin kokea millaista on kiertää saari, hyppiä kiveltä kivelle, haukata ruohosipulia ja nuotiomakkaraa, istua auringon lämmittämällä kalliolla onkimassa ja pulahtaa uimaan. Sammuttaa nuotio ja palata kotiin savun tuoksu hiuksissa ja vaatteissa. Ehkä jo ensi kesänä?




Ihan ihan pienikin riittää, jos se vain jaksaa kantaa meidät kuusi.


Puiden välissä pilkottaa  oma koti. Sitäkään en ole vielä ihan todeksi käsittänyt. 


Jokos juoksitte hamstraamassa Putinin juustot? Meidän poissa ollessamme mummo ja toipilas kävivät kierroksen Prismassa ja nyt sitä riittää! "Ostakaa nyt ainakin viisi," sanoin ja niin tekivät. Syömme näet juustoa edelleen kuin henkemme pitimiksi, kaikkien niiden Turkin juustokatovuosien edestä. Näiden syöminenhän on nyt ihan säästöä. Tätä menoahan ne venerahatkin alkoi jo karttumaan...


Tiedän, tiedän. Kyllä ne tulee ne syksyn synkät päivät, räntäsateet ja loputon pimeys. Kyllä se loppuu tämä kuherruskuukausi. Hyytyy se joskus tämänkin äidin hymy. Sen tähden kannattaa nyt iloita senkin edestä tästä valosta ja kuhertelusta.  Sillä ihana se on tämä elokuu, toisiksi paras kuukausi. Edessä se kaikista ihanin syyskuu, minun kuuni. Ihana, ihanampi, ihanin.

perjantai 15. elokuuta 2014

KUUSI LUKUJÄRJESTYSTÄ JA AVAINKAULALAPSET

Meillä on nyt kuusi lukujärjestystä ja neljä avainkaulalasta. Meiltä lähdetään aamulla neljään tai viiteen eri kouluun. Kävellen, pyörällä ja joskus autollakin. Ensimmäisenä koulupäivänä satoi kesän ensimmäiset kunnon sateet. Saatiin jo aavistus syksystä sateenvarjojemme alla. Saattelin hiljaista ja jännittynyttä porukkaa alaluokille ja yhden ei niin hiljaisen lukioon. Yläkoululainen hurautti matkaan ihan itsekseen. Koulun oven sulkeuduttua äidin selän takana, ei voinut kun toivoa parasta.


Puolilta päivin seisoin portin suussa ja odotin. Aurinko oli päässyt piilosta pilven takaa. Saapui neljä iloista serkusta. Koulussa oli ollut kivaa, oli löytynyt kolme kaveria, opettaja oli ollut ihana ja ruoka hyvää. Jos ei muuta, niin oli tarjolla hyvä alku. Tunne siitä, että oli kelvannut ja tästä oli hyvä jatkaa.



"Iltapäiväkerhoa" pitää nyt mummo, sisko ja veli, serkut tai kaverit. Näitä avainkaulalapsia ei siis tarvitse surkutella. On hauska tulla töistä kotiin ja katsoa, että millaisella kokoonpanolla täältä porukka kotoa löytyy vai ovatko menneet mummolaan. Illalla opetellaan aikaisemmin nukkumaanmenoa, jotta kello seitsemältä soivan herätyskellon kestää. Arkirytmin muodostuminen ottaa varmasti aikansa, mutta onhan tässä aikaa opetella.


Viime yönä neljän jälkeen yksi lapsista heräsi koviin kipuihin. Vajaan tunnin istuin sängyn laidalla ja odotin särkylääkkeen vaikutusta.  Ei vaikuttanut mitään. Kuuden jälkeen jätin jo lapsen leikkaussalin ovelle ja minut ohjattiin lastenosastolle odottamaan. Keitin kahvit vanhempien huoneessa, soittelin läpi koulut ja työnantajan. Yhden aikaan palasin korjatun lapsen ja hoito-ohjeiden kanssa kotiin seurailemaan toipumista. Liian positiivinen ei täällä selvästikään saa olla, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Täytyi vain ihailla Keskussairaalan henkilökuntaa ripeästä ja osaavasta toiminnasta. "Muistatko äiti, kun mummin luona toivoin, että saisin sellaisen sairaalasängyn," tuumasi potilas lastenosastolla sänkyä ylös ja alas ohjaillessaan. Tuumasin, että sitä saa mitä tilaa, joten kannattaa olla varovainen niiden tilaamisten kanssa:).

Sitä saa mitä tilaa. Joskus saa jotakin ihan myös tilaamatta. Olimme viime viikonloppuna koulutuksessa ja siellä käytiin läpi mm. neljän T:n kaaviota. Tapahtuma->Tulkinta->Tunne->Toiminta. Kun jotakin tapahtuu tai vaikka luemme jotakin, me teemme siitä tulkinnan. Meidän jokaisen olisi hyvä tiedostaa, että tämä tekemämme tulkinta voi olla oikea, väärä, täysin väärä tai jotakin sinnepäin. Me tuomme tulkintoihimme oman menneisyytemme, siihen vaikuttaa sen hetkinen mieliala, ehkä tulkintaamme vaikuttaa joku menneisyyden ihminen, joka yhdistyy tapahtumaan tai tapahtumassa osallisena olevaan ihmiseen jne. Riippuen tulkinnasta meille syntyy tunne joka johtaa meitä toimimaan. Kuinka moni huomaa, että on hermostunut/suuttunut/tullut vihaiseksi ja jälkikäteen huomannut, että se oli ihan turha suuttumus, sillä asia ei ollutkaan niin, kun oma tulkinta ja tunne antoi olettaa? Itse olen ainakin oppinnut, että jonkun ikävän asian yli kannattaa nukkua ja vaikkapa vastata kurjaan sähköpostiin vasta seuraavana päivänä, kun pahin harmi on laantunut.

Bloggari kirjoittaa pientä siivua elämästään, kertoen siitä osasta elinpiiriään minkä haluaa. Olettaen, että lukija ymmärtää kyseessä olevan valikoituja hetkiä eikä koko totuus bloggaajan elämästä.  Kukin kirjoittaa omalla tyylillään, joku keskittyen viikon kauniisiin puoliin, joku purkaakseen pahaa mieltään tai ärtymystään. Joku esitelläkseen vaatekomeronsa tai kodin muutokset. Lukija taas lukee ja tekee lukemastaan tulkinnan, jolle bloggari ei voi mitään. Tulkinnan taustalla voi olla ennakkoluulo, käsitys "tuon tyylin ihmisistä", samaistumisen kokemus, oma ärtymys, kateus, halveksunta, parempi tieto, halu kertoa miten asiat oikeasti on ja joskus silkka ilkeys jne. Kun kirjoitan, en voi tietää, kuinka tekstini halutaan tai voidaan tulkita. Täytyy vain toivoa, että lukijakunta toimii niin kuin Luther kahdeksannen käskyn tulkinnassa neuvoo, eli että "me puhuisimme muista ihmisistä hyvää ja tulkitsisimme asiamme hänen parhaakseen". 

maanantai 11. elokuuta 2014

HYVÄÄ JA KAUNISTA

Paluumuuttajatar pyörii arjen imussa. Se on pyörre, jossa vilisevät nimet, paikat ja toistaiseksi hieman jäsentymättömät asiat. Remontti jäi justiinsa niille sijoilleen, joissa se töiden alettua oli. Rauhassa on saanut myös maata purkaamattomat laatikot kellarissa ja varaston hyllyillä. Lukemattomat blogit odottavat arjen taukopaikkoja. Pyykkihuolto takkuaa ja perhe ei voi käsittää, kun paidat ei olekaan silitetty, ruokaa ei ole tehty ja jääkaappi on taas tyhjä. Koti ei olekaan enää täyden palvelun talo. "Muista sitten, että sinä olet meidän äiti," tuumaa esikoinen, kun erehdyn miettimään, että ehtiiköhän tässä joskus vielä kuntoaankin pitämään yllä? Työssäkäyvät äidit ei ilmeisesti kuntoile, vaan niiden pitää rientää töistä kiireellä kotiin tekemään kotityöt?


Kohottaahan se pikkuisen kuntoa se paikasta toiseen pyöräily. Samalla saa prosessoida ja tehdä huomioita. Se on kai sitä niin kutsuttua työssä käyvän äidin omaa aikaa? Suomen kesä on ollut meille silkkaa auringonpaistetta ja poutapilviä. Ennen kuin tulee syys ja sateet, on kai hyvä listata asioita, joiden Paluumuuttajatar on kokenut olevan hyvää ja kaunista.


Luonto. En muistanutkaan olevani näin luontoihminen. Nyt kun se vyöryy ylitseni aina ulos katsoessani tai astuessani, muistan sen hyvää tekevän vaikutuksen. Voi miten iloitsenkaan ikkunaan vilkuttavasta merestä ja joesta koskineen. Miten kaunis on koivu, kesän kukat ja pihan omenapuut. Kuinka hauskaa on osua samaan aikaan pihalle fasaaniperheen kanssa. Miten kutkuttavaa on suunnitella omaa puutarhaa. Nimimerkillä: Lavakaulukset on hankittu, kuinka malttaa ensi kevääseen?


Palvelu. Vai ei Suomessa muka palvelu pelaa? Me olemme miehen kanssa haltioituneet siitä tietotaidosta, jota olemme saaneet osaksemme. Mies jututtaa DNA:n poikia kaupassa ja käytäville kasatuissa kojuissa ihan siitä ilosta, että saa heiltä niin asiantuntevia neuvoja ja hyvää palvelua. STARK:in maaliosaston naiset kääntävät suumme hymyyn heti kauppaan astuessamme. Neuvoja tulee asiantuntevasti ja ilman hoppua. Kaupassa tiedetään tuotteesta ja vastataan kärsivällisesti asiakkaan kysymyksiin. Verotoimistossa ja vakuutusyhtiössä palvellaan ja tyhmiä kysymyksiä ei ole. Asiakas ei ehkä ole aina oikeassa, mutta ainakin hänen mielipiteensä tulee kuulluksi, eikä hänen ylitseen kävellä. Puhelinpalveluun soitto on ilo, kun huomataan, että sielläkin asiat oikeasti tulee hoidetuksi, jämptisti ja asiallisesti. Turkissa sitä jo meinasi uskoa siihen, että asiakas on aina väärässä ja turha kysyä, sillä myyjä harvemmin tietää mitään. 


Liikenne. Voi mikä riemu täällä onkaan lähteä liikkeelle. Joka paikkaan on alle kymmenen minuutin matka. Ei liiemmin muita tiellä liikkujia. Pääsee autolla, pyörällä ja kävellen. Ei ruuhkia, ei hullusti poukkoilevia kanssa kulkijoita, ei läheltäpititilanteita, ei tööttäileviä kärsimättömiä kuskeja takapuskurissa roikkumassa. Tai no, olihan nyt sentään kerran. Minussa nimittäin alkaa ilmentyä selkeää suomettumista ja refkeksini pääsivät kerran liikennevaloissa herpaantumaan. Valo oli vaihtunut vihreäksi ilmeisesti jo jonkin aikaa sitten, kun takanaolija sai lopulta tarpeekseen ja tööttäsi. Katsoimme miehen kanssa hämmäntyneesti toisiimme. "Katsos vain, täälläkin tööttiä käytetään," tuumasi mies. Liikkeelle lähdettyäni huomasimme takanaolevan tööttäilijän kääntyvän ja kurvaavan läheisen turkkilaisen pizzerian pihaan. Turkkilainen pizzakuskihan se siinä. Kyllä nauratti.


Ruoka. Kyllä me olemme nyt syöneet Suomea suihimme. Ensin meni marjat. Sitten ruisleivät, pullat, munkkipossut, irtonamit ja salmiakit. Juustot, hapankorput, possut ja makkarat. Jäätelöt kaikissa lajeissaan. Karjalanpiirakat ja munavoi. Uudet perunat, Muumilimsat ja Fasu-palat. Eihän se ihme ole, että me suomalaiset olemme ylipainoista kansaa. Jotakin estoahan tässä kohta olisi ruvettava itselleen laittamaan ja muistettava, että ei se ruoka sieltä kaupasta mihinkään katoa. Kaikkea ei ole ainakaan pakko syödä tänään. Milloinkahan sen sijaan totun yksittäispakattuihin munakoisoihin? Lakkaan kaipaamasta vihannesportulakkaa? Muistan, että yufka pitää hakea kaupungin erikoisliikkeestä? Ja en enää halua tarkistella pizzapaikan puhelimessa tilausta vastaanottavalta henkilöltä, että onko hän turkkilainen, vain päästäkseni puhumaan sillä toisella kielelläni? 


Koti. Oma koti on turhan kallis, mutta rakas. Voi miten nopeasti kiinnyinkään tähän Taloon. Miten mukavaa tänne on palata viikonlopun reissulta ja työpäivän jälkeen. Kuinka kellarin tunkkainen tuoksukin voi muuttua omaksi. Miten ihanaa on kurvata siitä romahtamassa olevasta portista pihalle. Istua oven pieleen suunnittelemaan vihannesmaan paikkaa ja ajamaan marjavarkaissa olevia räksiä taivaan tuuliin. Haistaa piipusta tulevan savun tuoksu ja kiivetä saunan lempeisiin löylyihin. Kuulla mummon ääni pihalta, kun tulee huhuilemaan lapsia uimaan. Tietää, että ovat nyt tässä, lastemme elämässä, meitä lähellä. 


Katsopas Pepiseni, penkkihän oli juuri kuin terassille tehty. Kupit ovat tulossa, kotvasen kestää vielä:).

Kynät on teroitettu ja reput pakattu. Aamulla lähdetään koulutielle. Pienempien kanssa kävellään lähikouluun. On tutustuttu opettajaan ja saatu taas yksi elämän bonus. Mieheni sisko perheineen löysi näet uuden kodin melkein meidän naapurista. Remontti on sielläkin alkanut, serkut vaihtaneet tähän kouluun ja saavat huomisesta alkaen kulkea yhteistä koulutietä. Leikkikaverit on siis lähellä ja matka talosta toiseen  sujuu juosten tai pyöräillen. 

keskiviikko 6. elokuuta 2014

TYÖMATKA

Tänään aloitin työt. Ensimmäiseen työmatkaani meni kävellen noin viisi minuuttia. Mieleeni tuli lapsuuden oikopolut, joiden tarkoitus ei ollutkaan oikoa, vaan etsiä kaunein/mielenkiintoisin/hauskin/erikoisin tai muuten vain normaalista poikkeava reitti. Ne oikopolut saattoivat pidentää koulumatkani kolminkertaiseksikin, mutta tekivät käyttäjälle hyvän mielen. Tämä tuli mieleeni aamulla, kun varasin työmatkaani 20 minuuttia. Poikkesin joka välissä tien vierustalle kuvaamaan ja siltikin odotin määränpäässäni yli kymmenen minuuttia.








Ensimmäisenä työpäivänäni opin, että tulevatkin työmatkani sijoittuvat pääosin noin parin kilometrin säteelle kodistani. En enää tarvitse autoa, kun ehkä muutaman kerran viikossa. Muutoin saan turvautua 25 vuotta vanhaan rahisevaan Nopsaani tai apostolinkyytiin. Minulla on mahdollisuus keksiä monia uusia oikopolkuja, jotka risteilevät joen rantaan tai ulottuvat meren äärelle. 

Ensimmäisen työpäiväni jälkeen kotona odottaa ihanat talkoolaiset. Autokatoksen muuttolaatikkovuori pienenee ja katoaa auton uumeniin. Hylly pääsee seinälle. Kirjahylly saa valkoisen maalipinnan. Lämmitetään sauna ja pistetään ruoka tulelle. Leikitään Istanbulia pimenevän lämpimässä elokuun illassa. Pyöräillään Keisarin koskelle pimenevän metsän halki ja keitetään vielä iltakahvit reissun päätteeksi.





Hyvästellään puolilta öin. Talkoolaiset ovat muuttamassa sinne mistä me tulimme. Lähetämme heidän mukanaan terveisiä kaikille tutuille. Iloitsemme heidän eteensä auenneesta mahdollisuudesta. Toisten lähdön äärellä oman paikankin reunat selkenevät. Minun tieni on nyt tässä, oikopoluilla tai suorinta reittiä. 

maanantai 4. elokuuta 2014

IHAN PIHALLA

Oltiin ihan pihalla. Koko viikonloppu. Jos ei enää olekaan kattoterasseja tarjolla, on toisten pihoja, terasseja ja puutarhoja. Ympärillä Suomen kesä kaikessa ihanuudessaan ja vähähyttysyydessään. Aloitettiin Tampereelta tämän suloisen mökin pihalta. Emäntä oli letunpaistopuuhissa ja pöytä notkui kaikenlaista herkkua. Ajattelin, että tännekään tieni ei ikimaailmassa olisi löytänyt ilman blogeja. Mutta nyt me valloitimme kiikun, oman penkkimme ja pöydän ympäristön. Ihailtiin kukat ja muut aikaansaannokset ja täytettiin vatsat ähkyyn saakka pöydän antimilla.




Piti viedä mennessä ja tuoda tullessa. Mikä lie muistihäriö iski, kun ne viemiset jäi Talon eteiseen nököttämään? Tuomiset sen sijaan ängettiin lähtiessä auton paksiin ja siellä ne edelleen odottaa purkamistaan. Penkki, senkki ja kasa puutarhakirjoja. Toisten valmiissa puutarhoissa on se hyvä puoli, että voi kuvitella itsekin ehkä osaavansa. Sitten ensi kesänä ja kaikkien näiden puutarhakirjojen jälkeen?





Meidän tytöt ymmärsivät mökin päälle. Kuvia tarttui kaikkien kameroihin aikamoisen monta. Mietittiin, että miksi ne ei voisi tehdä talviasuttavia puutarhamökkejä? Nehän olisi onnenomiaan kauneuden päälle ymmärtäville opiskelijaneitosille. Mikä onni se olisi omistaa tuollainen oma mökki, josta polkaista aikanaan opintielle ja jonne palata kirjojensa kanssa opiskelemaan harjakaton alle. Pistää pikkuruisessa keittiössä teepannu tulelle ja ajatella vain kauniita ajatuksia.





Kunhan vatsaan saatiin vajutettua tilaa, istuttiin ilta kummipojan perheen terassilla. Aloiteltiin lähes yhtäaikaa aikanaan Istanbulissa ja sitten joutuivat pakkaamaan tavaransa nuo ystävät ja palasivat Suomeen. Yhteys on onneksi säilynyt välissä olleista vuosista ja kilometreistä huolimatta. Nyt ollaan taas vertaisryhmää ja mietittiin pitkälle yöhön, että millaista se on elää täällä Suomessa. Jos nyt suoraan sanotaan, niin ei se nyt ainakaan näissä hetkissä ole kovin pahalta tuntunut.

Kiitos molemmille kyläpaikoille! Ja sunnuntain juhlakodille! Oli silkkaa onnea tavata teitä kaikkia!

lauantai 2. elokuuta 2014

AIKA SUORITTAA VIIKKOSIIVOUS

Kuinka se sopeutuminen nyt sujuu? -En tiedä, sillä en ole oikein ehtinyt ajatella asiaa.

Paluumuuttajattaren kolme suomalaista viikkoa on mennyt pitkälti neljän seinän sisällä remontin keskellä. Ensimmäisenä viikkona kello herätti paluumuuttajattaren miehineen aamulla aikaisin töihin ja yöllä kaaduimme kaikkemme antaneina, mutta itseemme tyytyväisinä nukkumaan. Herätäksemme taas aamulla aikaisin kellon soittaessa uuteen remonttipäivään. Päivässä sai paljon aikaa ja talossa tapahtunut muutos loi uutta intoa väsyneeseen mieleen. Oli tekemisen meininki ja into.

Toisena viikkona kello ei enää herättänyt, vaan heräsimme jossakin vaiheessa aamua ja aloitimme remontin pitkin hampain. Suurimmat muutokset oli jo tehty ja lähes jokainen homma maistui jo puulta. Väsymys painoi kehoa ja päivän mukanaan tuomiin muutoksiin alkoi turtua. Eikö tästä tule koskaan valmista? 

Kolmas viikko toi mukanaan Istanbulista saapuneen kontin. Elo pakkauslaatikoiden keskellä oli väsyttävää, vaikkakin huonekalujen myötä talosta muotoutui koti. Pakkauslaatikko toisensa perään heitettiin tyhjänä ovesta ulos ja yhtä-äkkiä meillä olikin keittiö, olohuone, makkari, lasten huoneet.  Sekä noin sata pakkauslaatikkoa autokatoksessa. Samalla kaivettiin esiin yli 13-vuotta sitten mummolan kellariin pakattu omaisuus ja samaisesta kellarista tehdyt löydöt. 

Istanbulin vuosien aikana Suomessa ja sitä myöten mummolan kellarissa piipahdellessani, olin näet pannut tavaroiden alta vilkkuvan vihreän pöydän merkille ja sanonut, että "Tuon minä sitten haluan." Kyseessä oli mieheni isänisän tekemä pöytä, jonka ääressä mies on monesti istunut lapsuutensa mummolassa leipää nakertamassa. Mummo ja pappa olivat kantaneet pöydän tänne odottamaan ja rempan ohessa siitä kunnostettiin meille keittiöön pöytä. Kakkonen poisti ensin vanhan vihreän ja kuluneen pinnan. Minä hioin ja mies maalasi. Pohjaan jätettiin miehen papan nimikirjoitus muistuttamaan sen alkuperästä. Tavarat, joilla on tarina, ovat mielestäni ne ihan parhaat yksilöt.





Tänään huomasin arjen tulleen. Tapahtui näet monta asettumiseen ja elämän arkistumiseen viittavaa seikkaa. Ensin heräsin siihen todellisuuteen, että on perjantai ja aika suorittaa viikkosiivous. Ensimmäinen laatuaan tässä talossa. Siispä imuri hurruuttamaan ja hommiin. Purkamattomia laatikoita on talossa enää kaksi. Nyt ei nimittäin lasketa niitä laatikoita, jotka on hillottu kellariin ja varastoon. 


Pöydän päässäkin on aarteita. Nämä purkit pelastettiin miehen kummitädin vintiltä.




Kun talo oli siivottu ja parvekekalusteet ja grillikin tuli ostettua, oli aika kutsua vieraita syömään. Nämä ei kyllä oikeastaan ollut kovin vieraita, vaan ihan tuttuja. "On se nyt kummallista, että tuli tällainen uusi kyläpaikka näin lähelle. Ei tarvitse enää lentää Istanbuliin asti." Niin se on. Kun toiset jää kauas, toiset tulee ihan naapuriin. Kolikolla on aina kaksi puolta.




Kuinka se sopeutuminen nyt sujuu? - Ehkä se sujuu ihan hyvin.