Lasten eiliset sukusynttärit sai varsin dramaattisen lopun. Oli puhe Amerikkaan täytettävästä Estasta ja kävin sitten hakemassa meidän Estat, jotka olimme jo täyttäneet toukokuun puolella hyvissä ajoin. Niitä siinä katsellessani huomasin, että miehen Estassahan luki ettei hänellä ole Amerikkaan tulemista!?! Siis mitä!?! APUA!!!
Muistimme kyllä, että Estaa täyttäessä huomasimme mahdollisen ongelman. Siellähän kysytään, että onko tullut tehtyä terroritekoja, harrastettua huumekauppaa, väärikäytetty luottokortteja tai harrastettu muuta rikollista, kuten matkoja Irakiin, Iraniin tai Sudaniin vuoden 2011 jälkeen. Ja mieshän oli. Ei niitä luottokortteja, terrorismia eikä huumeitakaan, vaan käynyt Iranissa sikäläisen yliopiston kutsusta väitöskirjansa vuoksi vuonna 2012. Esta osoitti varoitusmerkkejä ja kysyi, että miksi ihmeessä on tullut Iraniin mentyä. Antoi vaihtoehtoja, joista yksi oli, että yliopiston vierailu, kuten miehen kohdalla olikin. Tämän jälkeen Estan täyttö sujui kuten meillä muillakin ja lopuksi maksettiin. Emme edes tajunneet katsoa tulostetta, vaan oletimme, että asiassa ei sitten ollut ongelmaa. Nyt huomattiin, että ongelma oli. Vieläpä jättiläsmäisen suuri sellainen.
Itkuhan siinä pääsi niin äidiltä kuin tyttäreltä. Mies soitti suurlähetystöt, Amerikan kaikki mahdolliset asiaan vaikuttavat tahot. Presidenttiä ei sentään saatu kiinni:). Ärsytyskynnys oli melkoinen. Vakuutustoimiston hätänumeroon pirauteltiin ja kyseltiin, että tulisiko vakuutusyhtiö vastaan, jos peruttaisi kaikkien matka. No, yllätys yllätys, ei tullut. Ei niin mitään tehtävissä. Piste. Viikonloppu ja kaikki puljut kiinni. Elämän suuret kysymyksen, MIKSI?
Kun elämä antaa sitruunoita, tee mehua tai simaa. Tai sekä että. Puolen yön aikaan alkoi lamaannus kaikota. Tämä on esikoisen unelma, jonka eteen on tehty niin hirveästi töitä, että me naisethan nyt lähdemme New Yorkiin joka tapauksessa. Pistettiin tilaten liput siltä istumalta Oopperan kummitukseen torstai illaksi. Mehän selvitään kaksinkin, vaikka kolmin olisi ollut kaunihimpi.
Mies soitteli lentoyhtiölle ja sieltä sanottiin, että hänen lipuistaan korvattaisiin noin puolet. Mitä tekee siis hän, joka jää kentälle? Mietti, että mitä jos hän nyt sitten täällä yksinäisessä talossa kaikessa rauhassa maalaisi nuo kivijalan seinät ja tekisi kotihommia. Kuulostaa tosi reilulta, eikö vain? Sitten rupesi mieleen nousemaan, että meidän vaihtomme tapahtuu Reykjavikissa Islannissa. Miehellä on siis liput Islantiin, maahan, jossa ainakin minä palaisin halusta käydä. Googlasihan tuo jo hetken ja ei tainnut ihan karsealle kuulostaa ajatus miesviikosta kuumien lähteiden, tulivuorten ja jäätiköiden maassa. Missähän olikaan se vanha rinkka ja makuupussi?
Tätä ei tilattu, mutta näillä mennään. Yhdessä Islantiin ja sitten kaksi erilaista matkaa, kunnes taas Islannissa tavataan. Maistellaan sitten toisen mehua tai toisen simaa valokuvien muodossa. Otetaan opiksi, mutta mitä? Ettei kannata matkustaa Iraniin? Että kannattaa lukea aina tulosteet? Että ei kannata jäädä hakkaamaan suljettua ovea, vaan avata seuraava? Että elämä on?
Tämä kuva kahden vuoden takaa Linnanmäen vemputtimen jälkeen kuvastaa illan tuntoja parhaiten!
Mitä tulikaan tehtyä? Kenen syy?
