maanantai 1. syyskuuta 2014

AISTIEN PUUTARHA

Kun nyt aloin tälle puistolinjalle, esitellään nyt samantien toinenkin itselleni uusi puistokohde. Se oli nopea kohde käydä ja sopii todistetusti hyvin kotimatkakohteeksi töistä palaavalle työssä käyvälle äidille. Tänään töistä paluuni tapahtui aika myöhään, joten saatiin illan valo kaupan päälle.

Kotkan Redutti on Ruotsinsalmen pieneen linnoitusrakenteeseen entisöity yrttipuutarha Kotkan keskustan tuntumassa. Yrttipuutarhassa voi tutustua noin sataan erilaiseen yrtti- ja maustekasviin. Tähän aikaan vuodesta puisto ei luonnollisestikaan ollut parhaimmillaan, mutta ideasta pääsi oikein hyvin perille tällä lyhyelläkin visiitillä. Puutarhassa on pyritty antamaan virikkeitä silmien lisäksi myös muille aisteille. Redutissa leijui tuoksuja, jotka menivät tukkoiseenkin nenään ja jotka kesällä houkuttelevat läheisyyteensä perhosia.



Taustalla Haukkavuoren näkötorni. Tornista on hieno näköala koko Kotkan saarella sijaitsevaan keskustaan ja kaupunkia ympäröivään saaristoon. Kohde, jossa kannattaa käydä!





Redutin suunnittelussa on huomioitu myös näkövammaiset. Kohopenkkeihin istutetut yrtit on  varustettu pistekirjoitusnimilapuin. Tässä ylhäällä kasvoi Turkista meille erittäin tuttu vihannesportulakka eli semizotu. Ensi vuonna se toivottavasti kasvaa myös meidän omassa yrttipuutarhassamme. Lavakaulukset on ostettu, vain tasoitus, sora ja multa puuttuvat...






Rakas ystäväni meri. Ja pihlajanmarjat. Silläkin uhalla, että saatte ihan yliannostuksen näitä kuvia, pysähdyin vielä rantaan. Kotka on tehdaskaupunki ja meidän kodin lähellä on sokeritehdas, jonka rannassa hengitin hetken merta ja nappasin pakolliset meripihlajanmarjakuvat. Odottakaahan kun päästään ruskaan, silloin ryöpsähdän takuulla raiteiltani. Saatte oikein ruskameriöverit.




Taustalla siis sokeritehdas. Ainakin aiemmin se oli sellainen. Tehtaan takana on koti!



Ilta on saapunut ja tehtaan varjossa odotellaan perheen miesväkeä kotiin saapuvaksi. He ovat todistamassa KTP:n voittoa tai tappiota. Uunissa muhii ruoka, sillä jotkut päivät ovat niin hektisiä, että kunnolla haudutettua ruokaakin joutuu odottamaan iltaan asti. Olen toiveikkaalla mielellä. Kyllä tästä selvitään. Kukaan ei ole kuollut ainakaan vielä nälkään ja huominen seuraa toistaan. Esikoinen sanoi tänään onnen taikasanat:" Äiti, taisin saada tänään kaverin." 

17 kommenttia:

anumorchy kirjoitti...

Sina olet ottanut toistaiseksi niin kauniita kuvia Suomesta etta melkein tekisi mieli muuttaa sinne takaisin :) Mitenkahan sitten marraskuussa?
Vaikka uskon etta siitakin ajasta saat jotain positiivista aikaan.

Tosiaan olisi kiva kuulla miten lapset ovat sopeutuneet suomalaiseen kouluelamaan ja muutenkin.

Anonyymi kirjoitti...

Olen tosi iloinen Esikoisesi puolesta - Ihana juttu ! t: Tiina

Matkatar kirjoitti...

Kiva kun Kotkasta löytyy noin hienoja paikkoja mitä kuvailla ja tutkia! Minäkin olen suunnitellut tehdä kuvausretkeä Lahteen. Laiska olen ollut kuvailemaan tänä kesänä, hih.

Hurmioitunut kirjoitti...

Antaa tulla vain syksy- ja ruskakuvia ihan sydämen kyllyydestä. Olen tosin ihan varma että samanlaista riemua ja väriloistoa esiintyy aikanaan monessa muussakin blogissa. Kyllä minä vain rakastan näistä neljää vuodenaikaa! :)

Vilho Koskela kirjoitti...

Toivottavasti niitä kavereita löytyy vielä rutkasti lisää. Sokrun pihalla on mun vanha työpaikka liki parinkymmenen vuoden takaa, Kotkan Energian voimalaitos.

Anonyymi kirjoitti...

Ei noihin kuviin voi kyllästyä! Kiitos taas! Esikoiselle rakkaita terveisiä. Kiva kun löytyy kaveri (eita)
Olen puoliflunssainen, mutta siitä huolimatta nokka kääntyy Ahvenanmaalle päin huomenna. Ensin junalla, yö Naantalissa ja to aamuna Amorella odottaa Turun satamassa. Viikon päästä sieltä Hesaan ja nuorinta lapsenlasta katsomaan Vantaalle. Mummo liikkeen kannalla :)

kaijjaanista terveisiä!

Allu kirjoitti...

Onpa hienoa, että löytyy ystäviä lapsille. Olen lukenut joidenkin muiden paluumuuttajien blogeista, että se ei aina käy niin helposti. Hieno valo kuvissasi, tuoksu ei riitä tänne asti, mutta voin kuvitella.

Kirsi Cifci kirjoitti...

Kuvat puhuvat puolestaan Kotkassa näyttää olevan hienoja paikkoja ja aisteille haasteita tarjoava puisto on loistava idea, yrttien tuoksu ja pistekirjoituksellakin lajit merkittyinä, hieno Kotka!
Miten ihanaa , että lapset ovat löytäneet ystäviä, se on kuitenkin valtavan tärkeää, että saa ihan omia kavereita, kenen kanssa tehdä kaikkea kivaa, jakaa, iloja ja joskus surujakin tai vaan olla ja tietää että on joku;)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anu: Otan tuon nyt haasteena. Tahdon nähdä ja näyttää sinulle kauniin marraskuun:).

Tiina: Alku aina hankalaa, mutta toivottavasti lopussa kiitos seisoo. Aloitin aikanani uutena samassa lukiossa, enkä oikein koskaan päässyt sinne porukkaan sisään. Toivottavasti esikoiselle käy paremmin.

Matkatar: Aikahan se tässä nyt vain tökkii. Kuvaisin kyllä, jos ehtisin.

Hurmioitunut: Minä olen myös vuodenaikojen ystävä. Vaihtelu virkistää!

Vilho: Onneksi ei haise tämä tehdas:).

Kajjaanilainen: Hyvää matkaa sinulle. Nauti olosta ja elosta. Pikaista paranemista toivoo yksi toinen nuhanenä.

Allu: No, helposti ja helposti. Ehkäpä kerron tästä ensi kerralla.

Kirsi: Niinhän se oli, kun aavistelinkin. Pojat sujahtaa kaveripiireihin helposti yhteisen tekemisen kautta. Molemmat saivat helposti kavereita. Kuopus oli arvoitus, mutta hän on ystävystynyt niin luokan tyttöjen kun poikienkin kanssa ja on harva se päivä kavereilla. Esikoisen tie on kivisin. Olla teini-ikäinen tyttö ja muuttaa Suomeen ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen ihmisten pariin, jotka ovat ennestään tuttuja, on haaste. Osasin odottaakin sitä. Esikoinen ei ehkä osannut. Toivon silti parasta.

Eeviregina kirjoitti...

Ihanapuisto ja niin kauniita kuvia jälleen! Minäkin odotan niitä loisteliaita ruskakuvia!
Olen lenkkeillyt tänään oikein urakalla puistoissa. Tampereen lomapäivä kului Hatanpään arboretumissa ja Raholan siirtolapuutarhalla. Upeita kukkia vielä näin syksylläkin!

Kirjailijatar kirjoitti...

Kotka taitaa olla puistojen ja meren kaupunki. Sellainen mielikuva minulla on Kotkasta, jossa en ole - häpeä tunnustaa - käynyt ikinä. Luultavasti Kotka on ainoa Suomen vähän isommista kaupungeista, joissa en ole käynyt, enkä ollenkaan ymmärrä, miksi niin. Yleensä minua kiehtovat kaupungit veden äärellä.No, onpahan vielä jotain odotettavaa.

Anonyymi kirjoitti...

Hei taas ! Meidän Esikoinen ei ollut yläkoulussaan erityisen suorittu (?) ja hetkittäin ehkä jopa kiusattu - ikävä kyllä ! Mutta hän teki rohkean valinnan lukionsa suhteen; lähti lukioon, jossa ei ollut entuudestaan tuttuja. Ja valinta oli onnistunut ! Tytär sai uusia ystäviä ja "puhkesi kukkaan". Sitä oli äitinä ihana seurata... Lisäksi meidän "isot tytöt" löysivät seurakunnasta monenlaista hyvää - ystäviä ja harrastuksia. Ehkä teidänkin Neito löytäisi srk:sta hyviä asioita ja ystäviä ?

Minä uskon, että kaikki järjestyy lopulta hyvin ja Neitonne löytää sekä ystäviä ja iloa ! Luottakaa siihen ! Kyllä elämä kantaa !

Hyvää syksyistä iltaa ! t: Tiina

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Eeviregina: Esikoisen mielestä tämä on tylsä blogi, pelkkää luontoa täynnä. Minusta se kuvaa sitä luontovajetta, jota otan kiinni. Kotkan ja uuden kodin paras puoli on se maisema, joka pihan takaa alkaa. Ihmisiä täällä sen sijaan on niin vähän, että niitä on vaikeakin saada kuvattua:D.

Kirjailijatar: Minusta Kotka on väärinymmärretty ja liian vähän arvostettu kaupunki. Me kotkalaiset itsekin syyllistymme vähättelyyn. Paitsi minä:D. Jos ihminen rakastaa merta, jokia ja saaristoa- on Kotka loistava kaupunki käydä. Se on pieni ja helppokulkuinen ja päivässä käveltävä. Puistot ovat loistava lisä. Bonuksena muutama hyvä ravintola, kelpo kahvila ja ihan kohtalaisesti kulttuuririentoja. Ja se saaristo. Valitettavasti yleiset kulkuneuvot ovat turhan hintavia ja siksi unelmoin siitä veneestä ensi kesäksi. Minä kun olen saaristossa lapsuuteni kesät viettänyt ja siksi kai sinne koko ajan on mieli nytkin.

Tiina: Minä taas tein valinnan ja lähdin lukioon, jossa en tuntenut ketään. En siksi että olisin edellisessä porukassa ollut kiusattu, päinvastoin. Olin tottunut siihen, että koko elämä oli ollut hyviä kavereita täynnä ja uskoin siihen, että niitä uusissakin tilanteissa löytyy. Ja löytyikin, joka ikisessä paikassa lukiota lukuunottamatta. Ei minua sielläkään kiusattu, mutta ohitettiin. Silloin se ei ollut mukavaa, mutta nyt näen senkin kokemuksen arvon. Ja teen kaikkeni, että en ohita ketään omassa lähipiirissäni tai työelämässä. Siksi se olen minä, joka hakeudun juttusille, tiiraan aina uusia ja huolehdin, että eivät jää ulkopuolelle. Ehkä ilman lukiokokemusta en edes huomaisi heitä, vaan keskittyisin tuttuihin porukoihin, niin kuin suurimmalla osalla suomalaisista näyttää olevan tapana? Sanon nyt tämän sanan: valitettavasti. Tässä mielessä Turkki oli ehkä lempeämpi maa asua. Siellä ei jätetty yksin tai ulkopuolelle, ainakaan meitä.

Anonyymi kirjoitti...

Olin esikoistasi vuoden nuorempi, kun perheeni muutti Savosta Helsinkiin. Tuntui maailmanlopulta. Suomenkin sisällä muuttaneelle kulttuurierot olivat anno domini melkoiset. En edes ymmärtänyt kaikkea kuulemaani. Stidi? Mitä se on?

Ensimmäisenä lukiovuonna löysin ystävän. Se ystävyys kantoi, syveni ja kesti vuosikymmeniä ystäväni ennen aikaiseen kuolemaan saakka. Pystyin pitämään yhteyttä myös vanhoihin ystäviini niin kauan kuin sille oli sijansa. Taisinpa käyttää vanhempieni suhteen kyseenalaisiakin keinoja saadakseni suostumuksen osallistua entisen joukon luokkaretkeen Lappiiin ja myöhemmin Saksaan. Muutos johti tielleni myös tulevan rakkaan puolisoni.

Ymmärrän ja on hienoa, että kuulostelet herkällä korvalla esikoisesi sopeutumista. Äitinä sitä haluaisi siloittaa lastensa tien. Ole huoletta. Elämä kantaa ja hetken vähemmänkin mukavat kokemukset voivat lopulta kääntyä parhain päin. Esikoisellasi on vankka pohja ja rakastava perhe. Se kantaa eteenpäin muutoksissakin. Anisi

Aili Mummo kirjoitti...

Ihanaa että olet tyytyväinen asuinpaikkaanne ja sen luontoon:)
Hyvin olet sopeutunut suomalaiseen arkeen, ja ystäviä & sukua löytyy läheltä ja kauempaa!

Kiitos postauksesta, Paluumuuttajatar, ja mukavaa loppuviikkoa sinulle / teille! ♥♥

Anonyymi kirjoitti...

Mitä kuuluu Helmin arkeen?
Maistuuko suomalainen ape?

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anisi: MInä en ole murehtija, mutta lapseni on. Synnynnäinen sellainen. Jos sen murheen saisi hänestä poistettua, olisi se suurin lahja minkä voisin hänelle tässä tilanteessa antaa. Elämä on kantanut, niin häntä kuin meitäkin. Minun uskoni riittää siihen, että se kantaa tästäkin eteenpäin. Tässä ei ole mitään hätää vaan ihan normaalia alkukankeutta.

Aili: Minä taas kai olen synnynnäinen sopeutuja. Hyvä minulle:).

Anonyymi: Luulen, että Helmin arki on ainakin helpompaa lämpötilojen vuoksi:). Ja hyvin näyttää maistuvan suomalainen ruoka hänellekin.