keskiviikko 3. syyskuuta 2014

ME SUOMALAISET

Muuttaessamme Kotkaan, mies ja minä palasimme juurillemme. Olemme molemmat täältä lähtöisin ja siksi meillä oli kaupungissa valmiina jonkunlaiset kuviot, ystäväjoukko ja sukulaisia. Lapsille Kotka on Suomi itse. Tänne me olemme aina tulleet, kun olemme "tulleet Suomeen". Täällä on lasten mummola ja tätilä, tuttu kirjaston täti ja reitit, joille ei nyt ainakaan ihan helposti eksy. Näin saatoimme jo ennalta päätellä, että jos paluumuutto voi suinkin onnistua suhteellisen kivuttomasti, se onnistuu muuttamalla Kotkaan.




Lasten Suomi-kokemukset ennen paluumuuttoa ovat olleet loman täyteisiä. Suomi on ollut maa, jossa ollaan jatkuvasti lomalla ja keskitytään kalastamiseen, lumiriehoihin tai suunnitellaan retkiä vaikkapa Tykkimäkeen. Nyt olemme totutelleet Suomeen, jossa isi ja äiti käy työssä ja lapsilla on kotitöitä. Iltaisin ehtii aika vähän, mutta voimme edes nähdä kaikenlaisia mahdollisuuksia siitä, mitä täällä voisi harrastaa ja tehdä. Saunan nyt ainakin kerkeää lämmittämään harva se ilta.





Koti näyttää olevan turvasatama tässäkin tilanteessa. Se on tukikohta, josta tehdä tutkimusmatkoja suomalaiseen elämänmenoon. Perhe on onneksi muuttanut mukana, ja arjen turvaverkko on laajentunut lähellä asuvien sukulaisten verran. Kuopuksen ei enää tarvitse surra kymmenen aamuaan, sillä serkkupojan kanssa on voitu sopia aamukyläilystä ja yhteisestä koulumatkasta. Mummolasta saa auton lainaan hätätilanteessa ja apu on muutenkin lähellä, jos sellaista sattuu tarvitsemaan.






Isillä ja äidillä oli siis ystäviä jo odottamassa. Työmailla sen sijaan on täytynyt tutustua moniin uusiin ihmisiin. Lapset ovat aloittaneet koulunsa ja saaneet tuntumaa siihen, että millaisia ihmisiä me olemme me suomalaiset. Onko meihin helppo tutustua? Saako täällä helposti kavereita? Huomaammeko me uusia ihmisiä? Päästämmekö me uusia ihmisiä lähellemme helposti? Autammeko me kaveria vai olemmeko me vain kiinnostuneita omista asioistamme?






Tähän astisen kokemukseni mukaan pienet suomalaiset ovat erittäin ennakkoluulottomia ja innokkaita uusia tulijoita kohtaan. Kuopus vain astui luokkaansa ja kavereita on piisannut siitä asti molemmista sukupuolista. Viidesluokkalainenkin tutustui helposti, mutta kaverisuhteiden luomisen kanssa on joutunut jo vähän näkemään vaivaa. Yläkoulussa tutustuminen jo vaikeutuu, mutta kun on yhteistä tekemistä ja rento jätkä, pääsee kyllä piireihin. Kakkonen aloitti jalkapallon ja sen myötä kaveriporukka laajeni entisestään. Tyttöjen maailma on kivisempi. Kun on ne omat kaverit, ei tunnu tärkeältä huolehtia siitä, että jääkö joku ulkopuolelle tai yksin. Porukassa ei tietenkään voi pyöriä, vaan ollaan pareittain ja kolmaspyörä on aina liikaa. Esikoista on siis saanut tsempata, että ei luovuttaisi. Suomalaiset on hitaasti lämpeneviä, mutta kun heistä saa ystävän, ovat uskollista sorttia?

Entä sitten aikuiset? Ovat ammattitaitoisia ja päteviä. Hoitavat työnsä hyvin. Pääsääntöisesti ovat mukavia ihmisiä, kun juttuun päästään. Toisten kanssa päästään helposti, toisten kansa vähän nihkeämmin. Yleensä se jutun aloittaja olen näköjään kuitenkin minä. Suomalaiset ei siis tuppaudu lähelle, eivät hakeudu juttusille, eivät "kuole halusta tutustua" uuteen työtoveriin tai "kihise utelaisuudesta kuulla hänestä kaikkea". Ennakkoluuloja ja asenteitakin  riittää uutta toimijaa kohtaan, mutta onneksi on myös niitä, jotka saavat tuntemaan olonsa tervetulleeksi. Tsemppaan siis vähän itseänikin samalla kuin esikoista. Sillä erotuksella, että omaan maailmaan ei ole pakottavaa tarvetta saadakaan uusia sydänystäviä. Riittää, että ei tarvitse olla ulkopuolella kahvipöytäkeskusteluissa tai joudu työpaikkakiusatuksi. Että on työminä, joka on tarpeellinen osa työyhteisöä. Edes omasta mielestään:D.

ps. Kuvat ovat tämän illan iltapuistoilulta Katariinan meripuistosta. Puistosarja näköjään jatkuu ja jatkuu...

16 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Kuvasit ja pohdiskelit tässä asioita, jotka näkyvät joka päivä kouluissa ja työpaikoilla. Suomalaista sosiaalista kulttuuria on olla jotenkin epäluuloinen. Usein kuulen"et sä ollutkaan mitenkään ylpeä tai sellainen kun aluksi luulin". Mietin aina mistä nämä "luulot" lähtevät, sillä aina tullessani uuteen paikkaan olen kohtelias ja hymyileväinen, huomioin jokaisen.
Minulla, jolla ei ole yhtä osoitetta työssäni, tulen useasti kohtaamaan uusia työmaita. Samat kuviot toistuvat. Hämmästelen syvästi aikuisia työyhteisöjä, joissa vain aniharva viitsii edes tervehtiä uutta tulijaa, vaikka tämä tervehtii heitä.

Tyttöjen kiviset kuviot ovat luku sinänsä, ikuisuusluku. Minusta sekin kulttuuri lähtee kotoa. Joko kotona ei seurata/tiedetä tai välitetä vaatia ottamaan yksinäisiä mukaan. Minä olen jankuttanut niin kauan kun muistan tytölleni, että ketään ei saa jättää yksin, aina on mahduttava halukkaiden mukaan. Olen seurannut, ettei omani pullauta ketään porukasta pois, häneen on iskostunut niin syvälle tämä sanoma, mutta on on itse kyllä ollut usein miten se kolmaspyörä.
Vain harva opettajakaan puuttuu näihin tyttöjen kuvioihin, ja ne jotka puuttuvat saavat myös tulosta aikaan. Ei se niin vaikeaa olisi.

Hurmioitunut kirjoitti...

Paljon siis uutta vaikka jotain tuttuakin. Tuntuuko lapsista muuten oudolta puhua koulussa suomea? Tai ylipäänsä onko teillä suhde suomenkieleen muuttunut jotenkin?

Tuossa aikuisten tutustumisessa on ehkä murrealueiden eroja ja luonteetkin tottakai vaikuttavat. Muistan kuinka vuosia sitten entisessä työpaikassani sain ohjattavakseni Oulusta muuttaneen naisen. Ennen kuin ehdin häneltä kysellä mitään tai aloittaa tutustumista, hän sanoi että savolaisissa ärsyttää häntä eniten se että ollaan liian uteliaita. Että naapuritkin kuulema heti kyselevät mistä sitä ollaan tultu ja millainen perhe yms. Se sai minut perääntymään keskustelusta, sillä minusta tuollainen kyseleminen on ihan normaalia jos haluaa tutustua uuteen ihmiseen. En tämän jälkeen oikein tiennyt että mistä kyseisen naisen kanssa olisi pitänyt jutella. Mutta onnekseni en ollut hänen kanssaan pitkään samassa työpaikassa. Vaikeita asioita nämä aikuisten (saati nuorten/teinien) uudet tutustumiset/ystävystymiset.

Aili Mummo kirjoitti...

Kiitos hyvin kirjoitetusta analyysista, paluumuuttajatar!
Te teette varmasti parhaanne sopeutuaksenne suomalaiseen arkipäivään. Huomaatte varmaan, että muutoksia on tapahtunut entisiin kotimaan aikoihin verrattuna.

Myös lapsenne hyvinkasvatettuina sopeutuvat täkäläiseen yhteiskuntaan. Toivoakseni hekin ystävystyvät, ja pääsevät osaksi suurempaa joukkoa.

Eloa ja iloa elämäänne, Paluumuuttajatar ja perhe! ♥♥

Petra kirjoitti...

Kun on koti turvasatamana niin kaikki muu suttaantuu aikanaan. Teidan teinilla on varmaan tiukimmat paikat, teinien maailma kun on muutenkin kinkkinen ja se elamanvaihe monia muutoksia taynna. Tsemppia teinille ja nauttikaahan saunanlauteista, jos jotain niin saunomista mina kaipaan!

Kirsi Cifci kirjoitti...

Bloggauksesi sai minut miettimään, että miten sitä vaikkapa suhtautuu uusiin työtovereihin tai vaikkapa naapurustoonsa...niin normaalistihan sitä tervehditään ja vaihdetaan kuulumisia tai puhutaan vaikkapa siitä säästä ja vaatiihan se vähän siltä tulijaltakin, kaikki vain eivät ole seurallisia tai kovin sosiaalisia, mutta nopeasti oppii "aistimaan" haluaako toinen tutustua ja alkaa juttelemaan, vaiko ei.Harrastusten parista varmasti löytyy ystäviä ja sekin on totta, että reippaalle tutustuminen on helpompaa kuin hiljaisemmalle ja ujolle.
Tsemppiä uusien tuttavuuksien löytymiseen ja rohkeaa asennetta ryhtyä juttelemaan, niin eiköhän se siitä lähde etenemään toisilla mutkattomasti ja toisilla hieman hitaammin, mutta lopulta varmasti kuitenkin.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Liivia: Minulla on myös useampi työpiste, en siis ole koko ajan samassa paikassa. Se tuo omat haasteensa, kun täytyy tottua useamman paikan tavoille ja tulla tutuksi todella monen ihmisen kanssa. Onneksi en itse ole ujo persoona, vaan osaan kyllä tuppautua seuraan jos niikseen tulee. Mietin kyllä, että kuinka käy niille, jotka eivät osaa tehdä itseään tykö, vaan jäävät odottamaan toisten aloitetta? Saavatko odottaa koko lopun elämänsä?

Ja tytöt. Voi ei. Minä olinkin pienenä vähän sellainen poikatyttö ja kuljin poikaporukoissakin. Jotenkin niiden kanssa oli rennompaa.

Hurmioitunut: Voisi tosiaan kuvitella, että tässä on paikkakuntaeroja. Kotka on ilmeisen sisäänpäin lämpiävä kaupunki, olen sen kuullut aikaisemminkin. On siis etuja, kun voi sanoa olevansa täältä kotoisin:D.

Aili: En nyt ihan hirveästi huomaa eroa entiseen. Oma lapsuus oli tietysti kovin toisenlainen, mutta sehän nyt oli jo tiedossa Turkissakin.

Petra: Minä en kaivannut saunaa, mutta nyt kun se minulla on, osaan kyllä nauttia siitä!

Kirsi: Niin se on, että itse täytyy olla aktiivinen, sillä ei muut tule kotoa hakemaan tai hakeudu hanakasti juttelemaan. Olenkin miettinyt, että miten vaikeaa olisi olla ujonpuoleinen aikuinen, joka muuttaa yksin uuteen kaupunkiin. Meillä perheellisillä aikuisilla kun on melkoisen selkeät kuviot oman arkemme kanssa. Olisimmeko valmiit ottamaan siihen uusia ihmisiä?

Aino-Kaisa Leskinen kirjoitti...

Lapsilla on kansainvälistä taustaa ja varmasti sopeutuvat nopeasti :)
Kotka on hyvä paikka tutustua "suomalaisiin" ja suomalaisuuteen, mitä se sitten ikinä onkaan :))
Itsekkin olen viettänyt kaikki kesät Kotkassa kun tulimme suomeen lomille, ja siinähän sitten on käynyt niin, että aikuisiällä muutin tänne :)

Vilho Koskela kirjoitti...

Kotka on ihan Amerikka muillekkin kun savolaisille... 14 vuotta sitten kun muutin Kotkasta Kymijoen yläjuoksulle Heinolaan koin melkoisen kulttuurishokin. En ollut ihan helpolla nielemässä ajatusta hitaista hämäläisistä, en uskonut että 135 kilometriä muuttaa ihmisluontoa niin paljon. Kotkassa kun läksin vaikka iltakaljalle paariin, niin ex-vaimo usein kysy että "kenen kanssa lähet" yksin oli vastaus. Kyllä sieltä aina joku tuttu löytyy tai jos ei niin puolituttu ainakin, tai vaikka ei löydy niin aina sielä jonkun kanssa pääsee juttusille. Samaa kuvittelin Heinolasta koska olenhan aika sutki suustani ja muutenkin mukava seuramies. Vaan ei täkäläisten mielestä olin ihan ulkomaalainen. Kapakka saattoi olla aivan nuijalla lyödyn täynnä ja jos miä istuin yksin neljän hengen pöydässä, niin niihin kolmeen vapaaseen tuoliin ei istunut kukaan vaikka ihan ehdotin että kyllä siihen sopii istumaan... Pari ekaa vuotta kun sitten alkoi tekemään mieli ihmisten ilmoille ja iltaa istumaan paariin, niin matkustimme Kotkaan. Sitten ku perustettiin Olutseura ja tutustuin niihin ihmisiin alko helpottamaan. Alkuasukkaiden kautta alkoi tutustumaan muihinkin paikkakuntalaisiin ja Lionshommat sitten kiihdytti sitä kierrettä... Useampi vuosi meni kuitenkin ennenku sain jään murrettua. Nythän liikun täällä jo kuin kala vedessä, kavereita löytyy aina ku ulos lähden. Onneksi koti on sen verta syrjässä näiden alkuasukkaiden mielestä niin täällä saa olla rauhassa. Eli puheet Kotkan sisäänpäin lämpiävyydestä kannattaa kyllä unohtaa... Kotkalaiset on suorastaan yltiösosiaalista sakkia.

Anonyymi kirjoitti...

Juu, minäpä juuri muutin yksin uuteen kaupunkiin ja juurikin tuota pohdin, että kuinkas niitä kavereita aikuisten maailmassa saadaankaan?

En ehkä ole ujoimmasta päästä, mutta huomaan olevani aika väsynyt tutustumaan. Ehkäpä se johtuu siitä onnellisuudesta, että on jo "omia ihmisiä" ja huomaa esim. yhteydenpitämisen rajallisuuden. Ystävyys on meinaan vakava laji, ei sitä kevyin perustein pidä leikkiin ryhtyä. Siinäkin on tietämistä, että kestää muutaman ystävän elämästä enempi kärryillä.. onneksi on tää some-maailma sitten, josta voi sopivissa raoissa käydä kurkkaamassa paloja ihmisten elämästä;) mutta oishan se kiva, jos vois pyytää jonkun mukaan lenkille/kahville/leffaan tai pääsis pelaa sählyä. Ihan sellaset arki-kaveritkin riittäs, jos ei ystäviksi asti jaksa.;)

No, ehkäpä saan jonkun aamuharrastuksen aikaseksi, työt estää iltapainotteisuudellaan pahasti muuta elämää!

Voikaa hyvin!

-kirkkomuusikko

Kolme vuotta Turkissa kirjoitti...

Lasten suhteen en osaa juuri mitään sanoa, mutta tuo aikuisten työyhteisö-juttu on niin totta suomessa. Minä olen muutamassa viimeisessä työpaikassani ollut se ainoa joka on uuden henkilön ottanut vastaan. Minut on otettu nihkeästi uuteen työyhteisöön, mutta kohta se on kääntynyt kun olen suoraan sanonut että mihin hautuumaalle olen töihin tullut tms. Kaikkialla ei tietenkään voi niin käyttäytyä, mutta vähät siitä. Tsemppiä ja toivottavasti ne jäykkäniskat tajuavat kohta saaneensa työkaverin, keneltä voi udella vaikka mitä mielenkiintoista Turkin elämästä ym. Kerran sain työkaverikseni eri uskonnosta olevan henkilön ja Katja on nykyään parhaita ystäviäni, utelin aluksi kaiken mahdollisen hänen uskonnostaan ja perheen tavoista. Kunpa ihmiset tajuaisivat mitä uusi työkaveri voi antaa työyhteisöön, eikä oltaisi aina niin jumalattoman kateellisia!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Aino-Kaisa: Uskon kyllä, että löytävät paikkansa elämästä. Ja aina on paikka ainakin kotona. On jo niin monia, joille ei löydy sitäkään. Niin pieni on Kotka, mutta siltikään ei olla vielä törmätty:).'

Vilho: Kyllä minäkin täällä melko helposti juttuun pääsen, mutta se vaatii kyllä oma-aloitteisuutta. Ja tietäähän sen itsestäkin, että kun työt pitää tehdä ja asiat hoitaa, illat menee perheen asioita pyörittäessä, niin ei sitä edes jää aikaa olla kamalan sosiaalinen. On siis mukavaa ja helppoa istahtaa työpaikalla niiden tuttujen viereen kuulumisia vaihtamaan. Mutta jollekin se saattaisi olla tosi tärkeää, että näkisi vähän vaivaa ja kysyisi sen vähän vieraammankin siihen istumaan.

Kirkkomuusikko: Justiinsa juu. Olisit muuttanut tänne, niin meille saisi tulla kahville, pääsisi pelaamaan sählyä ja leffaankin voisin joskus lähteä:D. Miehelle tuossa vinkkasinkin, että pitäisi aloittaa sellaiset "yksinäisten aikuisten illat" eli avata paikka, jonne saisi tulla.

Kolme vuotta Turkissa: Pääosin minulla on täällä oikein mukavat työyhteisöt. Itse kun jaksaa itsensä tunkea viereen istumaan ja keksiä jutunjuurta, pääsee pitkälle. Uutena toimijana joutuu raivaamaan itselleen paikkaa, mutta se oli jo etukäteen tiedossa. En siis ole omasta puolestani ollenkaan mielenipahoittaja:). Seurailen lähinnä mielenkiinnolla, että kuinka ne sosiaaliset suhteet jyllää kussakin yksikössä ja miten kukin siellä löytää paikkansa. Sekin on jännä huomata, että yksikin aktiivisesti kontaktia ottava ihminen pelastaa monta tilannetta. Toivottavasti itse osaan olla sellainen.

Kirjailijatar kirjoitti...

Niin, eivät suomalaiset varmaankaan vedä mukaan, jollei itse ikäänkuin asettaudu altiiksi ja vähän "tuppaudu" mukaan. Ja se voi olla vaikeaa, jos on ujompi ihminen. Mutta teidän lapset on kyllä niin sosiaalisia, että varmasti pääsevät mukaan seuroihin.

Merve kirjoitti...

Mukavaa seurata kotiutumistanne takaisin kotiseuduillenne, vaikka oman ystäväpiirin luominen ei olekaan lapsena niin helppoa niin varmasti ajan kanssa sekin hoituu. :)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Kirjailijatar: Se on niin kuin Istanbulin liikenne. Jos jää odottamaan, että muut avaa tien, saa odottaa koko ikänsä:D.

Merve: Niin minäkin uskon. Silmät ja sydän avoinna ja tuppautumaan.

Jael kirjoitti...

Kaunis Kotka,en ole koskaan ollut mutta näyttää kauniilta.Muistan kun tulin Suomeen kun poikani oli pieni;minulle se oli helpompaa kun oli vanhoja ystäviä niinkuin sinullakin mutta pojalla oli vaikeaa kun ei silloin osannut vielä kieltäkään.Teillä on onneksi hyvä turvaverkko siellä;kestää aikansa mutta kyllä lapsetkin tottuvat ajan myötä kunnolla uuteen elämäänsä.
Minäkin olin paljon sosiaalisempi silloin työmaailmassa kun olin tottunut sosiaalisempaan kanssakäyntiin työmaailamssa täällä ja sain huomata etteivät ihan kaikki siitä pitäneet.Mutta ajan myötä sitä sopeutui,.,,,

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael: En koe kauhean tärkeäksi sopeutua ei sosiaalisuuteen:D. Esikoisellakin taitaa onneksi nyt alkaa näkymään valoa tunnelin päässä tässä asiassa:).