perjantai 16. helmikuuta 2018

PIKKU KAKKONEN

Pikku kakkoseni on nyt wanha. Miten ihmeellistä. Vastahan tuo asetteli kaikki muovieläimet riviin maton kuvioita myöten. Puhui omalla kielellään, jota ymmärsi vain oma perhe. Itki illalla, kun ei tiennyt, että miten oppii ajamaan autoa ja maksamaan laskuja. Sitten vain kasvoi äitinsä yli. Oppi asian kerrallaan. Nyt jo sujuvasti huristelee autolla isänsä opastuksessa. On tyyni ja tyrskyämätön. Wanha ja viisas. 


Takki päälle ja tansseihin. Puku oli ostettu kymmenessä minuutissa. Koetti ensimmäistä ja se oli hyvä. Puhelimella tarkistettiin tanssikaverin mekon väri ja sen mukaan ostettiin pukuun pinkki paita. Mummolassa siisti hiuksensa ja äiti lankkasi kengät. Isältään sai lainaksi rusetin ja kalvosinnapit. Tanssiparin löytyminen ei pojille näytä tuottavan ongelmia. Halukkaita ottajia tuntui olevan kiusaksi asti. Ei tiennyt miten kieltäytyisi. Lopulta ratkoi ongelman ja pyysi sitä tyttöä, jonka kanssa tuli parhaiten juttuun:). 



Wanhat ja wanha ja sen wanhempi.


Tanssit oli mukavia katsoa. Tytöt kuin karkit pastelleissaan ja pojat puvun myötä vanhentuneet vuosilla. Oli hienot kuviot ja kauniit kierrokset. Katsomossa ne silmät etsivät tauotta sitä omaa wanhaa. Kameralla etsin kyllä myös työkaverin wanhaa, josta olin luvannut napata muutaman kuvan. 







Huomaa katsomossa wanhat rakkaat tukijoukot kuvaamassa kännyköillä:D.


Minulle nämä tanssit olivat siinä mielessä jännittävämmät, kuin nämä esikoisen tanssit, että niihin kahteen viimeiseen tanssiin piti osallistua tällä kertaa isän sijasta äidin. Olen siis TOIVOTTOMAN huono tanssija, mutta en kokenut sitä syyksi olla yrittämättä. Niinpä työmaalla sain tanssitaitoiselta työtoverilta muutaman tarpeellisen tanssitunnin. Hiljaisessa hetkessä hiivittiin minun siipeeni valssaamaan. Välillä tultiin asukkaiden yllättämäksi, mutta olivat niin kannustavia. Lopulta pidettiin koko talon tanssit ja uskaltauduin ihan julkiseen harjoitteluun. Vaikka ei minusta parkettien partaveistä tullutkaan, niin kaksi valssia tuli wanhani kanssa kuitenkin kunnialla valssattua:). Muuten pääsee kotiväki näistä kekkereistä pojan kanssa vähemmällä. Ei tarvitse pukua stressata. Ei miettiä kampausta eikä meikkiä. Tanssien päätteeksi poikaa ei tarvitse viedä jatkoille, sillä hän on pakannut jo valmiiksi auton perään kassin ja kiirehtii tansseista isänsä ja veljensä kanssa iltasählyyn.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Komea kakkosesi! Ja viehättävä pari. Kaikkea voi oppia, kun suostuu opettelemaan. Tanssista voi sitten jopa nauttia.

Kiitos, että jaoit kuvat ja kokemuksen.

Susku

Pepi kirjoitti...

On ne niin kauniita ja komeita 💕

Petra kirjoitti...

Onnea Wanhalle ja komea oli pari, sekä poika että tanssikaveri. Poikien kohdalla tuo touhu on taatusti helpompaa kuin tyttöjen.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Susku: Kauniita olivat kaikki tytöt prinsessapäivässään. Ja kyllä se niin on, että puku tekee miehen<3.

Pepi: Ihania. Raikkaita. Elämä edessä.

Petra: Tällä äidillä nyt kaksi wanhaa. Saa nähdä, että vieläkö kahdet edessä? Ja yksi kumpaakin lajia, joten toinen helpommalla ja viimeinen sitten vähän työläämmin.

LeenaK kirjoitti...

Ihanaa 😍 meillä oli viime vuonna myös frakkipukuinen wanhan, tänään lähti abiristeilylle ja keväällä sitten lienee isommat juhlat. Parin vuoden päästä päässemme prinsessamekon hankintaan (joka varmaankaan ei ole niin kovin suoraviivaista tyttäreni tuntien) ja sitten on vielä pahnanpohjimmainen, poika, jonka vastaavat juhlat siintävät vasta 7 vuoden päästä, jos lukioon nyt edes hakeutuu. Ihanat oli kyllä tanssit viime vuonna ja varmasti aivan jokaisena vuonna ja jokaisessa lukiossa 💖.

Mari Jalava kirjoitti...

Aivan ihanasti kirjoitit tuosta päivästä. Yhden pojan äitinä ja valssia jännittäneenä jo ollut ja mahdollisesti ensi vuonna sama uudelleen. Sellaisia etappeja vanhempienkin elämässä.

Jael kirjoitti...

Niin se aika kuluu...Komea on kakkonen,ja kaunis pari hänellä wanhojen tansseissa. Muistan kun omalla pojullani oli tuo sama tapahtuma:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

LeenaK: Se on niin liikuttavaa ja ihanaa samaan aikaan. Että siitä pienestä ja avuttomasta on saanut jotenkin ihmeellisesti kasvatettua hienon nuoren ihmisen. Että se on itsestä ja omasta epätäydellisyydestä huolimatta saanut kasvaa tuollaiseksi. Itselleen ei voi kiitoksia ottaa, mutta tajuaa olla kiitollinen. Se on minun lapseni ja ihana juuri sellaisena kuin se on. Tsemppiä ja onnea teille kirjoituksiin. Meillä sitten jännitetään niitä vuoden päästä, jos Luoja suo.

Mari Jalava: Ihanimpia asioita elämässäni oli, kuin minusta syntyi nämä ihmeelliset lapset. Omat, mutta vieraat. Lainaksi annetut, mutta omaan elämäänsä tarkoitetut. Nämä etapit on tärkeää juhlia. Kaste, syntymäpäivät, rippijuhlat, Wanhat ja ylioppilasjuhlat. Jokaisena niistä irrotan otetta ja ihaillen katson, kuinka omat jalat kantavat ja kuljettavat sinne minne heidät on tarkoitettu.

Jael: Niin se kuluu, hujahtaa hetkessä. Vasta hetki sitten oli pieni ja epävarma, nyt seisoo ja tanssii omin jaloin, suunnittelee viisaasti omaa elämäänsä. Ja minä katson ihaillen ja sanon: tee niin, sinä varmasti onnistut ja pärjäät.

Carola Lehtonen kirjoitti...

Oi miten komeita ja kauniita nuo 2018 vanhat!Mitäpä ei äiti tekisi lapsensa eteen...jopa tanssisi,rohkeaa:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Carola: Kyllä, sen verran pitää nähdä vaivaa, jos kerran lapsia hankkii:D.