maanantai 26. kesäkuuta 2017

KOTIIN PALATESSA

Istanbulissa asuessamme oli suomen kielellä olevista kirjoista jatkuva pula. Kun sellaisen sai käteensä, se oli aina onnenpäivä. Ei haitannut vaikka kirja olisikin ollut huono, se tuli kuitenkin luettua. Mutta mikä onni se olikaan, kun sai käteensä kirjan, jolta ei odottanut mitään, mutta joka vei ihan mennessään. Tällainen oli minulle Paulo Coelhon Pyhiinvaellus. Sain sen lainaan  vuosia sitten ystäväperheeltä ja siitä asti olen kantanut sisimmässäni pakottavaa tarvetta päästä joskus kävelemään Santiago de Compostelaan. En uskalla lukea kirjaa uudelleen, sillä aavistelen, että sen taika liittyi jotenkin siihen hetkeen, jota sen lukiessani elin. Silti ajattelen usein, että pyhiinvaelluksella minua odottaa jokin, joka minun tulee vielä löytää.


Tänä kesänä olisi suomen kielistä lukemista tarjolla niin paljon, kun vain jaksaisi kirjastosta kantaa. En vain ole joutanut lukemaan kovinkaan paljoa. Viimeksi kirjastosta kuitenkin sattui matkaan Paulo Coelhon Maktub. Se koostuu pienistä erillisistä kertomuksista. Kertomukset lukee, mutta harva niistä sytyttää. Muutamaan tarinaan olen huomannut kuitenkin palaavani. Käänsin kirjan sivun kulman muistiksi niihin kohtiin, että kirjoittaisin ne itselleni ylös muistiin. Miksei siis teille myös? Tämän ensimmäisen tarinan ajatus toistuu minulla muutenkin. Korostuen aina silloin, kun palaa kotiin poissaolon jälkeen.




Me lähdemme maailmalle etsimään unelmiamme ja ihanteitamme.
Kuvittelemme löytävämme luoksepääsemättömiltä seuduilta sen mikä on käden ulottuvilla.
Huomatessamme virheemme meille tulee tunne, että olemme tuhlanneet aikaamme.
Syytämme itseämme harhailusta, hyödyttömästä etsinnästä ja aiheuttamastamme mielipahasta. 
Oppimestari sanoo:
Vaikka aarre olisi haudattuna omaan taloosi, huomaat sen vasta sitten kun olet kaukana kotoasi.
Ellei Pietari olisi kokenut kieltämisen tuskaa, häntä ei olisi valittu kirkon johtajaksi.
Ellei tuhlaajapoika olisi jättänyt kaikkea, hänen isänsä ei olisi järjestänyt juhlaa hänen paluunsa kunniaksi.
Elämässä on asioita joihin on kirjoitettu leima:
"Ymmärrät arvoni vasta sitten kun olet menettänyt minut - ja saanut minut takaisin." 
Sitä tietä on turha yrittää lyhentää.




Matkoilta kotiin palatessani koen usein syvästi, että "tässä on kaikki hyvin". On nähnyt ja kokenut uusia asioita, joista jotkut ovat sykähdyttäneet kauneudella, jotkut täyttäneet ilolla. Joistakin asioista ei pitänyt, jotkut ovat olleet jopa vastenmielisiä. En pidä niistä mitään ajan tuhlaamisena tai virheenä, sillä niillä on ollut oma tarkoituksensa. Kotiin palatessa kuitenkin tiedän, että loppujen lopuksi kaikkein mieluiten olen juuri nyt tässä. Elän tätä elämää. Pidän tätä paikkaa kotinani. Tähän kuulun. Siinä mielessä jokainen kotoa pois tehty matka tai retki on ollut pieni pyhiinvaellus, löytöretki. Miten hyvä tietää jo matkalla, että tien päässä odottaa kotiinpaluu. Mutta jos ei olisi lähtenyt, ei tietäisi. Ei ainakaan yhtä syvästi.

Juhannusyönä istuin laiturin nokassa ja odotin soutajiani. Matkani yksi kohokohdista. M-tädille tämä on (kesä)koti. Aarre molemmilta puolin katsottuna. Jännää ajatella niinkin, että toisen matka on toisen koti.

6 kommenttia:

Jael kirjoitti...

Kaunis teksti:)Ja kuvasi taas niin kesäisen kauniit,tulee ihan ikävä Suomen kesää, ja tuota hiljaisuutta mikä niissä näkyy, näitä katsellessa-
Meillä onneksi täällä Tel Avivissa on meidän suomalainen kirjastomme ,ollut jo yli 30 vuotta,ja kirjat pääsivät uuteen kotiin Anun luokse.
Toivottavasti pääset joskus myös kävelemään Santiago de Compostelaan. Se on kaunis reitti. Olen sen nähnyt,tosin auton ikkunasta....

MatkaMartta kirjoitti...

Kaunis ajatus ja sopii tällaisen nykyisestä kotimaasta varsinaiseen lapsuuden kotimaahan kesäksi tulleen muuttolinnun elämään ja ajatuksiin. Aarteita on siellä ja täällä kätkettyinä. Paras on kuitenkin tässä ja nyt <3

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kirjoitus, hienot kuvat. Kesäterveisin Aune

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael; Kaunista ja hiljaista on, ihan totta, vaikkakin myös jatkuvasti vain koleaa ja kylmää. Sinua se ei haittaisi, tiedän. Ei minuakaan silloin, kun pistäydyimme Istanbulin helteistä hengähtämään Suomen kesään. Silloin se tuntui vain ja ainoastaan raikkaalta ja tervetulleelta vaihtelulta siihen paahteeseen. Mutta nyt, kun kuukausi on mennyt ilman yhden yhtäkään hellepäivää, alkaa hieman harmittamaan. Ei koko ajan, mutta aika ajoin. Voihan Suomen kesä.

Matkatar: Ja kun oikein ajattelee, niin joka paikka on jonkun kotikontu. Se rakkain paikka maailmassa. Siksi voi joka paikassa olla kotonaan?

Aune: Kiitos sinulle.

Jael kirjoitti...

Vaikka haikailenkin tuon viileän sään perään,niin hyvin on muistissa myös miten kylminä kesäkuina toivoin niin aurinkoa ja lämpöä:D Toivottavasti säät pian muuttuvat kesäisimmiksi.

Carola Lehtonen kirjoitti...

Kauniit kesäiset kuvat!