maanantai 6. huhtikuuta 2015

OMAN ELÄMÄNSÄ HANNU HANHI?

Pääsiäislounaan jälkeen jätettiin sairaat kotiin ja lähdettiin kuopuksen kanssa kävelylle. Rannassa miehet miettimässä veneen vesille laskua. Kalastajat toiveikkaana pyrkimässä kohti koskea. Aurinko pilviharson takana, mutta sen verran lämpimänä, että toppavaatteet ja UGGit tuntuivat liioittelulle. Sirkutus, kevään tuoksu ja onni.






Niin, se onni. Se on seuranut minua pitkin matkaa. Liekö tuli synnyinlahjana? Oli lapsuuden kultaiset päivät. Kesällä paistoi aina aurinko ja pihan perältä sai hakea mansikoita. Oli teltta, saari ja kalliorannat. Talvella oli korkeat kinokset ja kavereita pihan täydeltä. Nuoruus toi mukanaan elämäni miehen ja elämässä oli seikkailua Karjalan kunnailla tai extempore reissulla Yyteriin. Ovet aukesi opiskelupaikkaan, kesätöihin ja lopulta maailmalle. Aikuisuus on antanut onnellisen avioliiton, neljä lasta, ihanat Istanbulin vuodet ja monen monta reissua. Työpaikan ja talon. Kaikki on saatu mitä on toivottu ja enemmänkin. Oikea oman elämänsä Hannu Hanhi?




Olisin voinut myös kertoa, että lapsuuteeni oli  rankka. Meillä juotiin usein ja riideltiin osaamatta pyytää anteeksi. Isän firman konkurssissa meni talo, auto ja vene, sekä vanhempien avioliitto. Yksinhuoltajan penskalla ei ollut koskaan rahaa. Nuoruus meinasi lähteä vinoon. Oli aikoja jolloin tuntui, että halusin kuuta taivaalta ja mikään mitä halusin ei ollut minun ulottuvillani. Aikuisuuden alkumetreillä hautasin isäni. Kaksi raskautta kaavittiin minusta ulos ja kolmosenkin olin lähellä menettää. Äitini sairastui dementiaan ja lakkasi olemasta meille läsnä. Rahaa ei ole koskaan ollut liikaa ja työpaikan tulevaisuudesta ei ole takeita. Sittenkin oman elämänsä Aku Ankka?






Asioilla on ne puolensa ja toisen puolesta ei voi nähdä. Jos minulla olisi kyky päättää ihmisten ominaisuuksista, lahjoittaisin jokaiselle optimismin lahjan. Tarjoaisin kyvyn nähdä arjen ihmeet ja tulla pienestä onnelliseksi. Kolmanneksi lahjoittaisin vielä valikoivan dementian, joka unohtaisi ne epäonnistumiset, nolot hetket, väärin kohdelluksi tulemiset ja elämän matalapaineet. Sen sijaan muistaisi kirkkaasti sen hyvän joka tapahtui, oli ja on. Näkisi mahdollisuudet, toivoisi toivottomuudenkin keskellä ja kurkottaisi kuutansa, vaikka muut vierellä sanoisivat mitä. 




Harmaus kätkee sisälleen pian puhkeavan vehreyden. Sora rahisee kengän alla. Omenapuut ja orajapihlaja-aita on leikattu. Loma on tehnyt tehtävänsä ja huomenna kello saa soida 6:45. Toivottavasti pääsiäinen päästi sinut hyvällä!?

23 kommenttia:

Pepi kirjoitti...

Siinäpä se, joillekin se sama lasi on puolityhjä kun toinen näkee sen puoliksi täynnä :D
Elämä ON asennekysymys monessa kohden. Varmasti jokaisen ajatukset(kin) välillä lähtee vituralleen, tahtoo kaivautua siihen negatiiviseen, mutta on pyrittävä edes pistämään se poikki!

monsesti ne asiat loppuviimeksi on paremmin kuin ajatteleekaan :D
JA kiitos, pääsiäinen(kin) meni oikein mukavasti ja leppoisasti!

Terkkuja teidän poppoolle ♥

Allu kirjoitti...

Mullekin tuli heti mieleen puolityhjä tai -täysi lasi ja miten paljon ihmisen oma asenne voi vaikuttaa elämään. Jostan toisesta olisi noilla eväillä tullut aivan heikko ihminen ja sä olet todella vahva nainen, joka osaa olla oman onnensa seppä ja hyvä seppä oletkin!

Petra kirjoitti...

Niin se on etta jos meinaa toista kadehtia, kannattaa muistaa etta on paljon jota emme tieda tai nae, jokaisella on omat ilonsa ja murheensa. Mukavaa arjen alkua!

mimon mami kirjoitti...

Vaikeudet kasvattaa näkemään pieniä iloja ja onnen hetkiä ja vahvemman ihmisen. Se, mitä haluaa "repussaan mukanaan kantaa" ja keskittyä elämään tätä aikaa. Aurinkoisia päiviä!

Tiina kirjoitti...

Olen lapselleni "opettanut", että elämä on valintoja. Isoja ja pieniä, joskus valinnat menee pieleenkin, mutta aina on uusia valintoja edessä, ja niiden valintojen kautta ihminen muokkaa omaa elämäänsä. Kai tämä on vähän sama asia, itse tekee sen valinnan, mihin haluaa takertua,minkä asian nostaa elämässään pintaa - ne hyvät asiat vai huonommin menneet. Jokaisella kun todellakin on niitä molempia.
Mukavaa viikonjatkoa teille. Kolmonen olikin ollut pojan kanssa jossain viestinvaihdossa muistaakseni parisen viikkoa sitten.

Pere kirjoitti...

Ihmisillä on niin kovin erilaiset tavat katsoa maailmaa. Ja sitten on joitain (ehkä minäkin joskus välillä..?), jotka valittavat vain koska siitä on tullut paha tapa. Ja sitten toisaalta joskus ahdistaa, vaikka kaikki on hienosti?

Itse toivoin jo yli kaksi vuotta hyvää onnea ja onnenpotkua rakkaalle läheiselle, ja kun vihdoinkin tänä vuonna asiat loksahtivat kohdalleen, niin sitä on toisen puolesta niin onnellinen ja iloinen, että omat valitukset unohtuvat kokonaan samoin tein :) Joskus se toisen onni saa näkemään myös omatkin onnenaiheet paremmin :)

Anonyymi kirjoitti...

Pääsiäinen alkaa olla ohi, mutta minun osaltani se vielä jatkuu tämän lomapäivän verran. Toisaalta ei päivä ole erityisesti lomailulle varattuna ollutkaan, vaan koulu ja kotityörästeille, joita kertyy, kun on vähän laiska ja hyppelehtii ympäri Suomea juhlimassa läheisiään...

Sunnuntaina junailin Kajaaniin ja yllätin ystäväni hänen 50-vuotispäivänään. Maanantaina uusi junamatka Pieksämäelle, josta hyppäsin perheen kyytiin (Keskimmäinen ajoi !!) ja huristimme vielä Varkauteen juhlistamaan perhepiirissä 80 vuotta täyttävää isääni.

Juhlien jälkeen ovat tunteet pinnassa ja muistot niin hyviä kuin pahojakin. Luin kirjoituksesi ja jäin miettimään sanojasi. Itsekin alkoholistin tyttärenä uskon ja tiedän, että minua tai veljeäni ei ole elämässä vienyt eteenpäin tai taaksepäin positiivinen luonne tai valikoiva muisti. Uskon, että elämässäni on kaksi merkittävää asiaa: Äitini ja Anteeksianto.

Vaikeina aikoina oli aina Äiti, joka jaksoi viedä perhettä eteenpäin sen helvetin keskeltä. Perhe ei hajonnut ja eilen olimme kaikki yhdessä. Äiti piti Isälleni pienen puheen, jonka jälkeen hän pyysi itsensä ja Isän puolesta anteeksi "niitä aikoja". Kyyneleet tulevat taas silmiini, mutta Äidin pyyntöön oli niin helppo vastata: " Älä pyydä enää anteeksi! Kaikki asiat ovat kunnossa ja unohdettu. Anteeksi on annettu jo vuosia sitten." Veljeni ei sanonut mitään, mutta tiedän, että hän oli ja on samaa mieltä kanssani.

Isäni on ollut jo vuosia, vuosia raitis (ja sairas). Heillä on nyt hyvä yhdessä ja Äitini sanoikin, että on hyvä olla ja että riittää, kun isä on vaan seurana.

Pitkälle siis riittää, kun antaa anteeksi ! terveisin: Tiina

Anne kirjoitti...

Kyllä oli hieno ja koskettava kirjoitus.
Jäin jotenkin sanattomaksi.

Omalla kohdallani olen pitkään mietiskellyt tuota optimismin lahjaa. Sitä, että se voi ehkä olla myös vahingoksi itselle sillä tavoin, että antaa toisen sortaa ja kohdella huonosti loputtomiin? Kun aina vain uskoo ja luottaa toisen muuttuvan jonain päivänä kiltimmäksi. Jaksaa kaiken pahan keskellä vaan sitkeästi pysyä iloisena ja positiivisena.

Mieleeni tuli myös sellainen, ettei koskaan saisi ketään elämäämme tulevaa ihmistä arvostella tai tuomita, sillä emmehän voi ikinä tietää, mitä hän on kokenut elämässään. Kaikki ei näy aina päällepäin.

Positiivista keväistä viikkoa!


Carola Lehtonen kirjoitti...

Hieno ja ennenkaikkea rohkea kirjoitus-avautuminen, ei niin mukavista muistoistasi lapsuudesta, nuoruudestasi.
Kateus vie kalatkin vedestä, en ole koskaan ymmärtänyt kateutta, vaan jos jollakulla on asiat hienosti ja kaikki tuntuu onnistuvan olen vilpittömästi iloinen hänen puolestaan ja koskaanhan ei voi tietää mitä kukakin on kokenut tai mistä ei halua puhua.

Olen omasta mielestäni peruspositiivinen ja yritän aina ajatella, että risukasaankin lopulta paistaa, tiedän , tiedän , että pahimpina päivinä sitä ei ole helppo uskoa, ei se aina itseltäkään helpolla onnistu, mutta siltikin ajattelen niin.

Olkaamme siis kiitollisia itse kukin siitä mitä meillä on ja muistetaan, että on niin paljon mistä kuitenkin voi olla kiitollinen.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Pepi: Minusta elämä on asennekysymys joka kohdassa. Optimisti katsoo sitä hyvää mitä hänellä on ja mitä mahdollisuuksia hänellä voisi elämässä olla. Pahassa paikassa tai menetyksen äärellä hänelle jää kuitenkin jotakin hyvääkin, ainakin toivo paremmasta tulevassa.

Ja loppuviimeeksi meillä jokaisella on varmasti jotakin, josta voisi olla kiitollinen.

Allu: Molempi tarina on katsantokannasta riippuen ihan tosi, minun tehtäväkseni jää vaalia niitä hyviä tai niitä huonoja muistoja. Olen päättänyt vaalia hyviä ja hyväksi on elämäni sen myötä tullutkin. Usein ihan oikeasti unohdan, että mitään vastoinkäymistä olisi koskaan ollutkaan.

Petra: En usko, että taakatonta ihmistä onkaan. On niitä, jotka voivottelevat ja huokaavat kantamustensa alla ja niitä, jotka kantavat kassinsa kevyen näköisesti. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mimon mami: Juuri noin minäkin ajattelen. Ja tänään työpaikan kahvipöydässä oli sattumalta kirja juuri minua ja tätä aihetta varten: Positiivisen psykologian voima:D.

Tiina: Epäonnistumisilla on tarkoituksensa. Ja kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Voi olla armollinen itselleen ja sen myötä tulee myös armollisemmaksi muita kohtaan. Miksi jäädä märehtimään pieleen mennyttä, kun voi koittaa uudelleen tai yrittää jotakin muuta. Kaikessa ei tarvitse olla paras, mutta kaikkea voi kokeilla.

Terhi: Kyllä minäkin osaan jäädä märehtimään. Ja voivottelemaan. Kunnes itsekin huomaan miten typerää ja turhaa se on. Mikä tässä maailmassa muuttuu valittamalla ja voivottelemalla? Häviääkö huolet huolehtimalla? Ei suinkaan, vaan ne lisääntyvät ja paisuvat ja täyttävät lopulta koko ympärillä olevan tilan. Pyhä huolettomuus ja Herran haltuun, siinä hyvä ohje sille joka pystyy sen omaksumaan.

Tiina: Minulle valikoiva dementia on yhtä kuin anteeksianto. Tai hyväksyminen. Minulla oli suurenmoisen ihana isä, jossa oli monet hyvät puolet. Viina vei miestä ja tuli niin rakkaaksi, että kaikki muu menetti sen rinnalla merkityksen. Voin jäädä vihaamaan häntä sen vuoksi tai antaa anteeksi, hyväksyä hänet sellaisena kun hän oli. Ja muistaa hänestä sen hyvän. Isän, joka otti syliin, kalareissuille ja kävelyretkille. Ja sen, että onneksi hän oli humalassa yleensä hyväntuulinen ukkeli eikä räyhääjä.

Anteeksianto on elämän tarpeellisimpia taitoja!

Anne: Optimismi ei ole minulle sama kuin silmien sulkeminen tai lamaantuminen. Päinvastoin, se on se energianlähde, joka voi saada toimimaan. On oikein tehdä töitä ongelmien ratkomiseksi, taistella vääryyttä vastaan, uhmata pahaa. Sanoa, että olen niin arvokas, että en jää kynnysmatoksi. Optimisti ei käperry vaan vaikeuksiin ja vääryyksiin vaan pystyy näkemään, että se on vain osa elämää. Vaikeinakin päivinä voi ja tulee nauttia siitä hyvästä osasta, jota elämässä on samaaan aikaan. Se voimauttaa, sen sijaan että käpertyisi pelkästään ongelman ympärille ja koteloituisi toivottomuuteen. Ja huomenna on taas armo uus….

Kirsi: En ole mikään menestysteologi, joka kuvittelee, että kun tarpeeksi uskoo lakkaa elämästä rahahuolet, sairaudet ja kaikki vaikeudet. Kyllä sitä kaikkea on riittänyt omallakin kohdalla. Elämä on ylä- ja alamäkiä, sekä pitkää suoraa. Siitä saa enemmän, kun kulkee pää pystyssä, eikä katse maahan kääntyneenä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitollinen mieli on lahja joka luo toivoa muillekin. Hienosti kynäilit taas. Sinulla on myös kyky tuoda asioita jaettavaksi täällä blogissa. Haluan kiittää, että jaksat ja haluat jakaa elämääsi näin.

Valoisin mielin: Susku

Anonyymi kirjoitti...

Oli vielä ihan pakko palata tänne vielä näin illan suussa, koska aloittamasi keskustelu oli ja on niin kiinnostava että koskettava...

Jatkan vielä lyhyesti omia ajatuksiani (pahoittelut siitä). Minä en halua unohtaa ! Minun Isäni ei ollut päihtyneenä erityisen mukana heppu; oli monta yötä, kun perhe lähti yön selkään, odotti tunnista toiseen sammumista jne. Minä olen antanut anteeksi, mutta en unohda, koska niiden muistojen vuoksi olen pystynyt tarjoamaan lapsilleni toisenlaisen kodin ja rakentamaan alkoholiin toisenlaisen suhteen kuin Isäni.

Veljestäni kasvoi absolutisti ja itse olen aina todella tarkasti arvioinut suhdettani alkoholiin, sillä puolet minusta on Isästäni ja perimässäni on geenejä, joita en halua aktivoida...

Kaikesta huolimatta ja/tai sen vuoksi voi kyllä sanoa, että vanhempani ovat minulle tosi tärkeitä ja rakkaita ! Aika ja aikuisuus on tuonut myös Isästä hyviä ja parhaita muistoja; ...senkin, kuinka rakkaita tyttäreni ovat hänelle... tai, kuinka 2-vuotias soitti Ukille ja pyysi barbi-nukkea, joka tuli postissa jo puhelua seuraavana päivänä...

Kaiken paasaamiseni jälkeen nyt tunnustan: olen ikuinen optimisti, jolla on valikoiva dementia ja anteeksi antamisen taito... t: Tiina

Jael kirjoitti...

Hieno postaus :) Elämä tarjoaa sekä hyviä että huonoja juttuja ja se miten ne vastaanottaa vaikuttaa elämään. Ja teillä näkyy kaikki lumet sulaneen pois:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Susku: Ja optimistillakin saa olla paha päivä, ja sen saa antaa muillekin kuulua. En siis usko hymistelyyn tai teeskentelyyn. Minusta näkee kilometrin päähän millä tuulella olen. Useimmiten onneksi ihan hyvällä, mutta voi pojat, kyllä täällä joskus räiskyy ja rähisee:).

Tiina: Älä pahoittele mitään, teet minut niin onnelliseksi näillä vastaväitteillä:). Ja tunnut niin läheiseltä. Tunnistan kirjoituksissasi monet asiat matkan varrelta ja sisimmästäni. Sinusta taitaa tuntua, että oion asioita, mutta luulen, että se johtuu siitä, etten kirjoita sitä matkaa vaan vain sen missä olen nyt. En niitä vuosia, jolloin hain tälle alalle, koska ajattelin pelastaa isän ja kaikki muut alkoholistit siinä sivussa. Jolloin mietin, teinkö tarpeeksi, jäikö jotakin tekemättä, mitä tein väärin, miksi pyyntöni jäivät vaille vastausta. Jätin kertomatta sen lapsen joka jo päätti, että omasta perheestäni tulee aivan toisenlainen. Sen ärtymyksen, kun tajusin, että historia on aina minussa ja kannan sen mukani hautaan. Taistelen synnynnäisiä riippuvuuksia vastaan ja uudistan tuon tuosta lupauksen olla toistamatta historian virheitä. Ja sen ilon, kun katson tätä perhettäni ja näen; en ole täydellinen, kaukana siitä, mutta monessa olen onnistunutkin. Ja poimin ne kultamurut sieltä lapsuudestani, kunnioituksesta vanhempiani kohtaan, jotka hekin yrittivät parhaansa ja onnistuivat monessa monessa kohtaa!

Unohtaa, silläkin tarkoitan ehkä enemmän hyväksymistä. Sitä rauhaa, kun tunnistaa menneen ja antaa sen olla. Se on ollut, mutta sen ei tarvitse määrittää minua. Minun ei tarvitse jäädä sen vangiksi.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael: Lumet on sulaneet ja kevät alkaa näyttää parhaita puoliaan. Elämän parhaita puolia tämäkin;).

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos ! t: Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Jäin ensin ihastelemaan kauniita valokuviasi ja vasta sen jälkeen huomasin lukea tekstisi.

Kiitos siitä. Elämä kantaa, joskus vähän heikolla kädellä, mutta toistaiseksi maahan pudottamatta (ainakaan minua).

Terv. Maarit

Anonyymi kirjoitti...

Jäi vielä sanomatta: minä olen Tiinan, sinun (ja monen muun) kaltainen eli perheessäni oli alkoholiongelma (isän).
Molemmat vanhempani ovat jo kuolleet ja ne ankeat ajat ovat takanapäin. Olen - ehkä - antanut anteeksi, en tiedä, sillä aina välillä mieleeni nousee tuska kuin sylillinen sappea.
Mutta nykyään yhä harvemmin ja yhä vähemmän. Vanhemmiten jossain määrin ymmärrän, miksi isä tarttui pulloon, se oli hänen tapansa yrittää selvitä sota- ja evakkoajoista, jolloin mies ei saanut näyttää tunteitaan.

Mutta unohtaa en voi.

Terv. Maarit

Leena Lumi kirjoitti...

Paluumuuttajatar, hyvä juttu! Luin ihan hengittämättä, sillä minulla samaa paljon. Toisaalta en tiedä, miten olet ollut noissa rankoissa, mutta minä kätkin kaiken rankan. Meillä ei alkoholiongelmaa perheessä ollenkaan, siis lapsuuden perheessä, mutta sitten exäni...Opin napakaksi pärjääjäksi. Äiti sanoi aina: 'Ole paras.' Parasta ei varmaan tullut kuin lukiossa jossain aineissa, mutta valittajaa minusta ei tullut ikinä. Mitä myrskyjä koinkaan, seisoin kannella kaatumatta ja kukaan ei voinut nähdä, olivatko suolapisarat poskellani merivettä vai kyyneleitä. Kun tapasin melanooman jälkeen elämäni miehen, tajusin, että ehkä olen kuitenkin Iines! Olen siunattu, olen onnellin! Sitä samaa sinulle <3

Hurmioitunut kirjoitti...

Aamen! Optimismi vie elämässä eteenpäin ja kantaa vaikeidenkin aikojen ylitse. Minulla on hieman samansuuntaisia ajatuksia ja kokemuksia kuin sinulla, mutta eteenpäin on rämmitty parhaansa mukaan ja nyt elämä hymyilee. Nyt osaan nauttia arjesta, omasta elämästä ja tähän saakka saaduista saavutuksista. Unelmia ja haaveita on tulevaisuuteen, muttei mitään pakkomielteitä. Luotan siihen että elämä kantaa ja kuljettaa. Sinä näytät hyvää esimerkkiä. :)
Aurinkoista (vaikkakin tuulista) keskiviikkoa! :)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Maarit: Kyllä saa muistaa ja muistella. Kunhan ei jää muistojensa vangiksi ja tee siitä jotakin kaavaa, jonka mukaan on määrätty toistamaan vanhempiensa virheitä. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja kullekin meille on annettu mahdollisuus luoda oma tulevaisuutemme. Eväät on toisilla tuhdimmat kuin toisilla, sekin on totta. Mutta siihen en usko, että jos oma lapsuuteni oli esim. perkkää perunavelliä, en voi tulevassakaan odottaa mitään muuta.

Leena: Minä sanon, että kaikessa ei tarvitse olla paras, mutta saa olla siinä, jossa oikeasti on hyvä. Tärkeintä on, että löytää ne omat unelmat, omat vahvuudet ja omanlaisen elämän, jossa on onnellinen. Meistä jokainen on oman elämänsä expertti, kukaan ei ole minuna parempi kuin minä. Eikä minun tarvitse apinoida toisten haaveita ja toisten käsityksiä, vaan saan muokata tästä elämästä juuri sellaisen, joka vastaa minun haaveitani ja minun käsityksiäni hyvästä elämästä.

Ja onnellinen on se, joka saa sanoa: olen onnellinen, olen siunattu. Minäkin saan, joka päivä.

Hurmioitunut: Niin, siihen tulokseen olen tullut. Optimisti näkee mahdollisuuksia sielläkin missä on vain pimeää. Pessimisti taas tukahduttaa kaiken sielläkin missä aurinko paistaa ja ilma on tulvillaan aarteita kerättäväksi. Sitä en vielä tiedä, että voiko pessimististä tulla optimisti, vai täytyykö hänen olla tasaisen tyytymätön jokaisena elämänsä päivänä. Tai sitä, että voiko optimisti kyynistyä ja kääntyä pessimistiksi, jos tarpeeksi tulee lunta tupaan? Olisi karua ajatella, että jotkut vain syntyy pessimistiksi ja joutuu sen kanssa elämään koko elämänsä?

Anonyymi kirjoitti...

Moi!
Tämä oli niin ihana postaus kommentteineen, että oli itsekin pakko tarttua näppikseen ja kertoa oma kokemus, että ihminen voi muuttuakin, kuten vaikkapa minä :) Sillä olin mielestäni perusnegatiivinen, aina
murehtimassa tulevaisuutta jne.

Oli lokakuinen iltapäivä vuonna 2005, isäni kuolemasta oli tuolloin kulunut reilut vuosi ja surin vielä häntä ja olin masentunut. Pelkäsin myös äitini kuolemaa ja murehdin kovasti miten sitten pärjään kun äitiäkään ei enää ole ja olen vanhinta sukupolvea.
Lähdin autolla asioille ja tuossa kivenheiton päässä, katselin läntiselle, punertavalle taivaalle missä aurinko oli laskemassa. Yhtäkkiä näin sen kauneuden ja tajusin, ettei meillä ole kuin tämä hetki! Se oli oikeasti niin pysäyttävä hetki, kokemus, jonka koin saaneeni Jumalalta. Soitin tohkeissani ystävälleni ja höpötin, että meillä on vain tämä hetki, nautitaan siitä... Kerroin myös asiaa aina kun vain tuli sopiva tilaisuus jonkun kanssa. Oli kuin silmälasini olisi pesty kirkkaaksi ja näin tämän hetken, kaikki kauniit värit mitä elämässä on. Ja tajusin, että tässä hetkessä minulla on äiti, ja voin nauttia ja olla kiitollinen siitä! Minun ei nyt tarvitse murehtia tulevaisuutta, eikä pelätä äitini kuolemaa tai mitään muutakaan. Tämä kokemus kantaa minua edelleen ja se on tuonut kiitollisuuden niistä kaikista asioista, mitkä _juuri nyt_ ovat hyvin. Osa on pieniä asioita, esimerkiksi tyttären pianonsoitto, josta nautin tässä hetkessä täysillä. Osa isoja asioita. Yhtä kaikki, meillä on vain tämä hetki. Voisin jatkaa tätä paasausta loputtomiin, mutta ehkä tämä riittää :)
PaulaP

Paluumuuttajatar kirjoitti...

PaulaP: Kiitos kommentistasi. Olipa mukava, että löysit toisenlaisen tavan katsoa maailmaa ja tarttua hetkeen. Luin kommenttisi ääneen eräälle läheiselleni, jonka toivoisin osaavan katsoa maailmaa välillä juuri noin. Tässä on nyt tämä hetki ja saan nauttia siitä. Ei tarvitse miettiä vuosien päähän, ei viikkojen eikä edes tuntien.