LÄMPÖÖ JA VALOO

Muutaman äärimmäisen harmaan päivän jälkeen on kevät saapunut kohisten Kotkaan. Aamulla näpytellessäni töissä tietokoneella, ilmestyi selkäni taakse valoilmiö. Piti ihan nousta sitä ikkunaan ihmettelemään. Kesken päivää siirryin paikasta A paikkaan B ja siirto tapahtui kotirantoja pitkin. Mikä yllätys siellä rannassa odottikaan. Jäät olivat häipyneet. Laineet liplattelivat. Joutsenet suorittivat uimanäytöksiä ja ensimmäiset veneet huristivat ohitseni. Monen kuukauden jälkeen huomasin kaipaavani asiaa, joka kuului Istanbulissa lähes jokaiseen päivääni; aurinkolaseja.

Auringon säteiden alla oli jopa lämmin. Jos ei olisi työt kutsuneet, olisin hyvin voinut kuvitella itseni istumaan siihen valokiilaan kahvia hörppimään ja ruisleipää syömään. Nyt ei kuitenkaan auttanut kuin jatkaa matkaa. Ihailla kevättä pikakelauksella. Vetää sisäänsä taivaan sineä ja kevään tuoksua. Lintujen konsertti taustamusiikkina sille kaikelle ympärillä olevalle uudestisyntymisen ihmeelle.

Kolmonen tuli vastaan kotiovella paitasillaan. Aurinko oli ilmeisesti saanut nuoren miehen veren virtaamaan ja päättämään, että takkeja ei enää tarvita ja ulkoilukausi saa alkaa. Hetken päästä tuo jo löytyi kakkosen huoneen parvekkeen riippukeinusta Aku Ankkaa lukemasta. Oli nyt sentään ottanut peiton lämmikkeeksi. Tässä vaiheessa aurinko jo laski, eikä ilmaa parhaalla tahdollakaan voinut kutsua lämpimäksi. Kaunis se on silti tämä kodin näkymä, joka kohta jo peittyy vihreän verhon taakse. 

Miten nopeasti aika juokseekaan. Talvea seuraa kevät ja kesä. Kohta tuota tietä pitkin taas juostaan saunasta uimaan ja takaisin. Naapurusto virtaa kodin ohitse kylpytakeissaan. Pihalla grilli hönkii tuoksuja ilmaan ja tuuppaa herkkuja lautasille. Ja jos kaikki menee niin kuin Strömsössä, alkaa pihasta ilmestyä puutarha! (Eikä kukaan enää muista vessaremontin vaivoja ja pönttöjen järjettömiä hintoja:D.) Ei hullumpaa, ystäväiseni, ei hullumpaa!

ILMAN MITÄÄN MUTTIA JA HAPPOJA

Kunpa saisin esitellä teille kuvia meidän valmiista vessasta. Mutta ei. En tiedä kumpi ärsyttää enemmän, se keskeneräinen työ vai jatkuva kaaos yläkerran aulassa. Tällä hetkellä hommat seisoo johtuen meistä itsestämme. Olemme maitohapoilla ja oli pakko ottaa aikalisä. Tänään keskitytään ensin kuopuksen jumppaesitykseen ja sitten katsotaan, että päästäänkö saumaamaan vai eikö päästä. Jaksaako vai eikö jaksa. Viikon päästä tulee vieraita ja se on ainakin varma, että silloin vessan on PAKKO olla valmis. Ilman mitään muttia ja happoja.

Jotakin valmistakin sentään. Eli projekti nimeltä olohuoneen lamput. Se alkoi joskus yli vuosi sitten, kun näin Istanbulin MUDOssa kauniit marokkolaistyyliset pallolamput. Hinta tuntui kohtuuttoman kalliilta ja mies tuumi, että eiköhän ne jostakin löydy edullisemminkin. Onhan Istanbul sentään lamppukauppiaiden luvattu kaupunki. No, ei löytynyt. Loppui energia etsiä. Eikä autossa edes olisi ollut tilaan niiden Suomeen tuomiseen.

Suomessa taas en löytänyt mieleisiä. Olivat kalliita ja vääränkokoisia tai värisiä. Pärjättiin muillakin lampuilla ja kynttilänvalolla:). Surffailin silloin tällöin netissä katselemassa, mutta kun ei ollut sellaista kun olisin halunnut, annoin asian olla. Kunnes päädyin lopulta yhden englantilaisen liikkeen sivuille ja löysin haluamani mielestäni ihan kohtuulliseen hintaan. Etenkin kun minulla oli asiaan sponsorit olemassa. Ystäväni näet antoivat minulle Istanbulissa lahjarahaa ja vannottivat käyttämään sen johonkin pysyvään asiaan. Päätin käyttää sen nyt näihin kahteen lamppuun. Siispä tilausta tekemään ja jännittämään, että saapuuko lamput perille ja mihin hintaan!?!

Sattui nyt tuo kuopuksen takkikin kauniisti kuvaan ja laskut. ARKI.

Saapuivat ne. Vajaassa viikossa kotiovelle toimitettuna ja postitusmaksut olivat edulliset. Maksoin enemmän postittaessani kuvakirjan tavallisella postilla Suomesta Bulgariaan, kun lamppujen postimatkasta Lontoosta Suomeen.  Lisäksi piti ostaa siis ne lamput ja kiinnitysvempeleet Suomesta. Ketjujen korkeus kaipaa säätöä ja eri väriset lamput olisi myös ostoslistalla noiden kylmien sinisävyisten sijaan, mutta hyvä niistä tuli. Olen siis tyytyväinen. KIITOS teille rakkaat sponsorini! 

ESIKOISEN SILMIN

Sain tänään lapseni takaisin. Oli ollut selvästikin tarpeellinen ja hyvä reissu. Oli syöty etukäteen kaivatuissa paikoissa. Nähty lähes kaikki kaverit. Shopattu kuluneiden kuukausienkin edestä. Keskusteltu järkevästi äidin ja isinkin ystävien kanssa. Toimitettu tuliaiset perille ja ostettu laukku täyteen tavaraa takaisinkin päin. Koettu olevansa siinä, missä on kotoista. Mikä tärkeintä, reissussa oli saatu olla lapsuuden ystävän kanssa, jolla on saman suuntainen juuristo. Kokea jotakin sellaista, jota vain toinen saman kokenut voi ymmärtää.

Äiti ja isä saivat tuliaisiksi Turkin makuja. Sisaruksille oli jokaiselle jotakin tuomista. Kaikkein hauskinta oli kuitenkin selata läpi kuvat. Niissä jotenkin parhaiten näkee sen, että mitä se tytär on Istanbulista kaivannut. Ruokaa, ystäviä ja ostoskeskuksia, katunäkymiä unohtamatta. Sain luvan lainata kuvia tänne blogiinkin. Kiitos, rakas!

Minua on vaivannut Suomeen muutosta asti puolitehoisuus. Selviän kyllä jokapäiväisestä elämästä, mutta mihinkään ylimääräiseen ei rahkeet vieläkään riitä. Matkustaminen ei ole edes käynyt mielessä. Tänään ajoin esikoista lentokentältä hakemaan ja huomasin, että jokin osa minussa alkaa taas virkoamaan. Oli älyttömän hauskaa ajaa autolla pidempää matkaa. Istuminen lentokentän Starbucksissa tuntui lähes seikkailulta. Seurasin suloisia jälleennäkemisiä ja sain itsekin kokea sellaisia kaksi. Ennen esikoista kun kentälle saapui sen esikoisen matkaseuran isä, jonka kanssa saatiin vaihtaa pikaiset kuulumiset tyttöjä odotellessa. Ja sitten jo halittiin niitä matkalaisia.

Kotona sanoin: Pitäisiköhän meidän ajaa ensi kesänä Bulgarian kautta Turkkiin? Eihän me oikeastaan voida, mutta oli hauskaa edes ajatella sellaista. Että minäkin jaksaisin taas kesällä matkustaa. 

ps. Tänään saapui myös Englannista suuren suuri lahjapakettini! Jännitys tiivistyy. Kunhan saan johtoa, lamput ja kiinnitykset kattoon, näytän mitä olen ostellut:). 

LADULLA NIIN KUIN ELÄMÄSSÄ

Käytiin hiihtämässä. Onhan nyt hiihtoloma. Autossa olin sanonut taikasanat: "Tänään ei sitten pelata koneella", joka pilasi kolmosen päivän. Juuri sopivasti ennen hiihtoa, joten päätti sitten pistää laduilla lekkeriksi. Kuopuksella on muuten vain ollut lomastressiä, joka kolmosen avustuksella pääsi hiihtäessä känkkäränkkänä valloilleen. Toinen oli edessä ja esti menoa tahallaan. Sukat oli makkaralla. Suksi ei luistanut tai luisti liikaa. Mäissä lipsui ja ylhäälle pääsy oli vaikeaa. Itku oli herkässä. Ja sitä rataa. Se on kuulkaa samat neuvot ladulla niin kuin elämässä ja tässä niitä nyt tulee lapseni ja kaikki te muutkin, pyysitte tai ette.

Jokainen tässä maailmassa etenee omaa tahtiaan. Ei ole mukavaa, jos joku jatkuvasti hoputtaa tai vaatii hidastamaan. Pitkällä tähtäimellä kannattaa siis valita rinnalleen ihmiset, jotka etenevät kanssasi samaan tahtiin. Joiden kanssa matka sujuu ilman jatkuvia kirejä ja jarruttamisia. Joiden askel tapaa maan samaan aikaan kuin omasi ja vauhti mahdollistaa keskustelun matkan varrella. Lyhyissä hetkissä sen sijaan ei kannata polttaa päreitä edessä jurnuttavan tai kaukana edessä kiitävän vuoksi. Voi opetella ohittamaan ilman ärräpäitä tai jättäytyä suosiolla hetkeksi taka-alalle. Mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa? Nähdään sitten maalissa tai taukopaikoilla, kun sinne itsekukin saavumme.

Joskus on sukat makkaralla ja kengissä hiertää. Se on elämää. Siihen ei kuole. Jos mahdollista, oikaise mytyt ja jatka matkaa. Siltä varalta, että suoristaminen ei onnistu tai sukka valuu jatkuvasti, voin kertoa, että eteneminen on mahdollista myttyjenkin kanssa. Silloin voi joko keskittää kaiken energiansa myttyyn, voivotella sen olemassaoloa ja manata myttyisen elämänsä maanrakoon tai päättää nauttia matkasta mytystä huolimatta. Pistää seuraavalle reissulle paremmat sukat.

Välillä suksi luistaa ja välillä ei. Sekin on elämän lakeja. Harvalla meillä menee jatkuvasti putkeen ja voiteet on kohdallaan. Kannattaa siis nauttia silloin kun luistaa. Ottaa ilo tilanteesta irti ja lasketella menemään polvet rennosti kyykyssä ja pylly keikkuen. Kerätä voimia niihin hetkiin, kun suksi ei luista. Ja kun ei luista, ei kannata jäädä maahan makaamaan, vaan lykkiä vain eteenpäin. Tahmeillakin hetkillä on tarkoituksensa. Voimat kasvavat, kun täytyy tehdä enemmän töitä. Ja tönkön hiihdon jälkeen ymmärtää, että liukkaat kelit ei ole itsestäänselvyys vaan ilo.

Ylämäen jälkeen tulee alamäki tai ainakin tasamaa. Vaivan näkeminen on välttämätöntä, jos aikoo saavuttaa jotakin. Tahtotila päälle, sukset ristiin, poikittain tai heittäytyen vaikka kontilleen ja sisulla kohti huippua. Tyyli on vapaa, eikä selviytymisessä jaeta tyylipisteitä. Luovuttaa ei kannata sillä muuten jää huipun tuulet ja tulevat alamäet kokematta. Apuakin saa pyytää. 

Kyllä tähän maailmaan kyyneliä mahtuu. Ilon, onnen, surun, turhautumisen ja kiukunkin kyyneleitä. Mieskin saa itkeä ja nainen. Lapsi ja aikuinen. Odotetaan siis hetki. Astutaan ladulta syrjään ja annetaan valua. Odotetaan tunnekuohun ohi menoa. Kun olet valmis, niistetään nenä ja jatketaan matkaa. Elämä naksahtaa kohdilleen ja mäen alla jo naurattaa. Niin siinä yleensä tuppaa käymään, kun antaa itselleen luvan muuttaa mieltä. Jatkuvasti ei tarvitse olla pahalla tuulella. Eikä periaatteesta eri mieltä.

Lenkin jäisimmän osuuden suoritti vain mies, joka hiihti autolle ja ajoi hakemaan perheensä ladun varresta. Siitä tuli mieleen viimeiset neuvoni ja ne kuuluvat näin: Olkoon onnellinen se, joka on löytänyt itselleen hyvän puolison. Sellaisen, joka suostuu pitämään välillä häntäpäätä, jotta saat edetä omaa tahtiasi, sovittaa vauhtinsa sinun tahtiisi yhteisen matkan ajaksi ja viilettää edellä hakeakseen porukat turvallisesti kyytiin. Älä ikinä pidä sellaista puolisoa itsestäänselvyytenä, vaan ymmärrä hyvä tuurisi. Julkinen kiitoskaan ei ole pahitteeksi, joten kiitos taas kulta. On muuten huomattavasti mukavampaa kuunnella jopa jäkikasvumme natinaa kanssasi, kuin ilman sinua! 

JO VALKENEE

Koko alkuviikon  on sataa tihuttanut. Ulkona kasvoille ovat lyöneet harmaat massat. Muilla on ollut lupa jäädä aamulla petiin, mutta minun kelloni on soinut seitsemältä maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Vessaremontti etenee hitaasti, mutta varmasti. Pistetään nyt paino sille hitaalle. Herkuttomuus on ottanut koville. Palkkakuitti osoittautui joka kuukautiseksi palkakseni, vaikka viime kuussa vielä kuvittelin siitä puuttuvan kahden päivän palkka. Positiivisia asioita on siis alkuviikosta pitänyt hieman kaivella. 

Eilen rupesi valkenemaan. Ei säässä, mutta siellä onnirintamalla. Palaverissa kuultiin, että työpaikkamme ovat olemassa ensi vuonnakin. Nyt täytyy vain hakea ja toivoa, että kelpaa jatkajaksi. Perjantain lomapäivä alkoi lähestymään ja loputon kirjaaminen alkoi tuottaa tulosta. Vaihdoin seinäkaakelit toisenlaisiin ja päätin ottaa rauhallisesti vessan suhteen. Olin kiitollinen remonttimiehestämme, joka hyvää hyvyyttään saapuu aina työpäivänsä päätteeksi apuun. Ehkä asiaan myös auttoi yhdentoistatunnin yöunet. Levänneenä elämä on kumman paljon kevyempää, kuin väsyneenä.

Tänään kävelin töihin ennen kahdeksaa ja tajusin, että on valoisaa. Aurinko nousi, linnut lauloivat ja metsäpolku oli lumeton. Kaivoin kameran kassista ja otin aikalisän. Kiersin toisellekin rannalle ja astelin varovasti jäälle. Tervehdin puiden takaa nousevaa aurinkoa ja muistin taas, että elämän parhaat asiat ovat ilmaisia. Tarjolla niille, jotka osaavat pysähtyä ja ottaa ne omikseen.

Edessä on kolme herätyskellotonta aamua. Esikoinen vipeltää viesteistä päätellen onnellisena Istanbulin katuja ja kertoo tulleensa kotiin. Tässä kodissa tuoksuu pulla. Yläkerrasta kuuluu remontin äänet ja yskiminen on selvästi harventunut. Yöpöydällä on puoliksi luettu kirja. Sitä ennen vielä kierros rauta- ja ruokakaupan kautta. Torstai on toivoa täynnä!

ps. Ystävät kalliit siellä Turkki-Bulgaria-Saksa-akselilla. Tuhlasin lopultakin teidän läksiäislahjarahanne. Ja mihinkö? No valoon tietenkin. Palataan asiaan, kunhan paketit saapuvat kotia! Kiitos vielä kerran teille kaikille!