PERÄKAMMARIN TYTÖT JA POJAT

Ensimmäisen Turkin kotimme vuokraisännät asuivat naapurissamme. Ediz-herra ja Şükran-rouva kahden tyttärensä kanssa tulivat nopeasti tutuiksi. Muistan edelleen sen hämmästyksen, kun "tytöt" tulivat ovelle esittäytymään. Eivät olleet tyttöjä eivätkä edes teinejä, vaan aikuisia työssä käyviä naisia.  Molemmat asuivat edelleen vanhempiensa kanssa ja jakoivat yhteisen huoneen. Sieltä toinen lähti aamuisin työhönsä pankkiin ja toinen omalle työpaikalleen, jota en enää muista. Palasivat töiden jälkeen kotiin syömään ja viettämään aikaa vanhempiensa kanssa. Minun ajatusmaailmaani tämä ei asettunut oikein mitenkään.  Meillä Suomessahan lapsuuden kodeissa majailevat aikuiset on mielletty lähinnä säälittäviksi peräkammarin pojiksi tai muuten kykenemättömäksi pitämään itsestään  huolta. Nuori tai saati sitten aikuinen joka ei lähde omilleen, on jotenkin viallinen.

Vuodet opettivat, että Turkissa on edelleen enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kotona asutaan siiheksi kunnes mennään naimisiin. Niin on sekä naisten että miesten kohdalla. Kun selitin tätä suomalaista "lukion jälkeen viimeistään omilleen-systeemiämme" eräälle näpsäkälle ja fiksulle äitinsä kanssa asuvalle naiselle, hän ei ollenkaan haikaillut sellaisen perään vaan tuli ennemminkin surulliseksi nuortemme vuoksi. Hän sanoi: "Luullakseni hyvin harva ihminen on todella onnellinen yksin." Turha kai edes muistuttaa, että kuinka yksinäisiä ihmisiä täällä Suomessa tosiaankin asuu. Saati siitä, että mitä siitä yksinäisyydestä seuraa.

Tämä tuli mieleeni, kun muutama postaus sitten kirjoitin, että päätimme aloittaa lastemme kanssa uuden perinteen. 18-vuotislahjaksi saa reissun haluamaansa kohteeseen äidin ja isän kanssa. Minulle ei tullut edes mieleen, että sellainen reissu ei olisi heille mieleen, kunnes kommenttilaatikossa tuli asiasta hieman keskustelua:). Kiitos siis kommentoijille, sain tästä hyvän aiheen kirjoittaa. Kommenteissa törmäsi suomalainen, meidän turkkilaissuomalainen ja Lempin belgialainen todellisuus toisiinsa. Näistä kaksi jälkimmäistä taitaa olla se aika yleinen eurooppalainen todellisuus, jossa Suomi on yksilökeskeisyytensä kanssa vähän oma saarekkeensa? 

Turkissa ja nähtävästi myös siellä Lempin Belgiassa ihmiset eivät niinkään miellä itseään vain yksilöinä, vaan osana yhteisöä. Perhe ei kuulu pelkästään lapsuuteen, vaan on osa ihmistä koko hänen elämänsä ajan. Eikä perheen kanssa olla hampaat irvessä, vaan ihan mielellään. Sukulaisvierailut, yhteiset reissut ja piknikit on luontevaa ja toivottavaa yhdessä oloa. Ajatus, että nuoriso jäisi kotiin ja vanhemmat lähtisi kahden mökille, on ihan kummallinen. Jos teini ei ole kylässä mukana, se johtuu siitä, että hän on sukuloimassa.

Suomessa taas on ihan hyäksyttävää viihtyä vanhempiensa kanssa silloin kun on lapsi. Yläluokille mennessä on jo suotavaa hieman ottaa etäisyyttä ja pitää vanhempiaan jotenkin noloina. Kieltäytyä yhteisistä mökkireissuista ja hengailla illat kavereiden seurassa. Lukiossa tai ammattikoulussa on jo normaalia eriytyä ja pitää kotia vain tukikohtana, jossa nukutaan ja josta saadaan ruokaa, rahaa ja pesulapalvelut. Lukion jälkeen on viimeistään häivyttävä omille teilleen. Valittava aina ennemmin ne kaverit kuin oma perhe. Tällainen oli se omakin todellisuuteni, jossa kasvoin. 

Vai onko sittenkään? Luin vastikään jostakin naistenlehdestä kotijutun. Siinä oli äiti ja lapset perheineen ostanut yhdessä ison rakennuksen, johon rakennettiin kaikille omat kodit. Oltiin yhdessä, mutta tarvittaessa erillään. Se edusti jotenkin sellaista meidän näköistä ratkaisua, jossa kaikilla on lupa olla omia yksilöitään ja ottaa oma tilansa, mutta samalla muistetaan, että me olemme osa toisiamme siiheksi, kunnes kuolemme. Olemme perhe. Onneksi sellainen perhe, joka viihtyy yhdessä. Ja perheellä en tarkoita vain meitä, vaan lähisukua, joka meillä nyt on onneksi taas tässä lähellä.

Meidän lapset viihtyvät kotona ja viihtyvät yhdessä vanhempiensa kanssa. Heistä on mukavaa tehdä asioita yhdessä. Pelata pelejä, lähteä kalaan, saunoa, mennä mökille jne. Sunnuntaiset suvun lounaat on odotettuja hetkiä. Jokaisella on toki myös kavereita ja ovat mielestäni sosiaalisesti taitavia eri ikäisten ihmisten kanssa. Silti valitsevat vielä useimmiten mieluummin ne perheen yhteiset asiat kuin kaverien kanssa menemiset. Esikoinen ei siis haikaile New Yorkiin kaverinsa kanssa, vaan isän ja äidin.  Piti asia ihan tarkistaa, sillä hetken jo epäilin, että elin jossakin kuplassa, mutta niin se vaan on:). Onneksi! 

Nuorten tehtävä on irtautua vanhemmistaan. On löydettävä oma tapansa olla. On tärkeää opetella elämään itsekseen ja kantaa vastuuta omasta elämästään. En siis halua, että lapseni jäävät asumaan meille iäksi. Tuuppaan heidät kyllä pesästä sopivassa vaiheessa, jos eivät itse tajua nousta lentoon:D.  Kannustan reissuun kaverienkin kanssa, aina kun siihen on mahdollisuus. Turkin vuosina näin, että näin tapahtuu kyllä yhteisöllisemmissäkin maissa. Siellä vain lentoon lähtijä saa enemmän taustatukea. Ei jätetä yksin, vaan ovi on raollaan. Se kantaa, tukee ja vahvistaa. Antaa tunteen, että erilläänkään ei ole yksin, vaan osa perhettä ja sukua. Tarpeellinen osa kokonaisuutta. Aina tervetullut kotiin!

KULTTUURISHOKKI MUUTTI TALOON

Ystävät olivat viikonlopun meillä kylässä. Nuoren parin perheeseen oli muuttanut kulttuurishokki siten viime näkemän. Hieno maa nimeltä Suomi olikin kääntänyt tympeämmät kasvot mamua päin. "Luulin, että suurimman kulttuurishokin aiheuttaisi sää, mutta sen aiheuttikin suomalaiset," tuumasi nuori mies. Seitsemän kuukauden aikana on tullut todettua, että paikallisiin on mahdotonta tutustua. Ketään ei näytä kiinnostavan ja kun kerran toisensa jälkeen saa tuntea, että ei ole tervetullut, alkaa toivo ystävyyssuhteiden muodostumisesta hiipua. "Sitä istuu viikko toisensa jälkeen samoihin tiloihin, mutta kukaan ei kysy takaisin, että mitä kuuluu", ystävä huokaa. Erityisen rankkaa hänelle, joka tulee kulttuurista, jossa ihmiset tulevat arvojärjestyksessä ensin ja asiat vasta kaukana jäljessä.

Kela ja muut byrokratian kiemurat ovat myös tulleet tutuksi. Ensin vakuuteltiin viranomaisia paluumuuttajienkin todistuksen avulla siitä, että kyseessä oli tosi rakkaus eikä järjestetty liitto. Oleskelulupa heltisi lopulta lähes puoli vuotta maahan muuton jälkeen usemman henkilön kirjallisten todistelujen ja valokuvien avulla. Nuoripari koki, että viranomaiset etsimällä etsivät todisteita tai pykäliä, jotta olisivat voineet kieltäytyä antamasta lupaa.

Elo vaimon opintotuella läheni loppuaan ja kielikoulua käyvä mamu odotti kotoutumisrahan alkamista. Oma rahakin on erityisen tärkeää hänelle, joka tulee kulttuurista, jossa mies huolehtii perheensä elatuksesta. Kaikki piti olla selvää, mutta ei sitten ollutkaan. Perjantaina tuli kielteinen päätös, koska nuori mies on vielä synnyinmaansa koulussa kirjoilla, ei aktiivisena opiskelijana. Neljän vuoden opinnot on yhtä kurssia vaille valmiit. Tämän kurssin voi suoritaa vasta ensi talvena ja saada opinnot sen myötä päätökseen. Kirjojen ottaminen pois koulusta nyt ennen suoritettua kurssia, tarkoittaisi koko neljän vuoden työn valumista hukkaan. Vaikka mamumme ei siis käy koulua synnyinmaassaan vaan on kielikoulussa Suomessa, pisti Kela rahahanat kiinni jo ennen niiden avaamista. Ei auttanut selitykset, kun kerran säännöissä niin sanotaan. "Mihin teillä täällä hukkuu ihminen ja inhimillisyys", tuskailee ystävä. 

Lauantaina ruokapöydässä istui myös miehen vanhemmat ja sisko perheineen. Siskon miehellä on jo 15-vuoden kokemus mamuna olemisesta Suomessa ja kuultiin kokemuksen rintaäänellä neuvoja tulokkaalle. "On kaksi vaihtoehtoa. Joko hukkaat itsesi ja ryhdyt suomalaiseksi. Toimimaan niin kuin muutkin toimii ja olet epäitsesi. Tai pysyt sellaisena, kuin olet ja säilytät itsesi, mutta hyväksyt suomalaisetkin sellaisena kuin he ovat". Pamut, nuo entiset mamut, taas kertoivat Turkin kodin sisällä olleensa suomalaisia ja kodin ulkopuolella suomalaisina turkkilaisessa kulttuurissa. Hyväksyen sen rajat ja käyttäytymiskoodit. Niin hyvän kun pahankin, mitä uuteen kotimaahan kuului. Koko maata ja kulttuuria kun on mahdotonta ja tyhmääkin yrittää muuttaa mamun mielen mukaiseksi. Ystävän kotona Turkki kohtaa Suomen ihan pakosta, kun sattuu olemaan tuo suomalainen vaimo. Onneksi hyvä sellainen, eikä kulttuurishokki ole ulottanut lonkeroitaan vaimon suomalaiseen persoonaan.

Pöydän ääressä myös kuultiin, että tutustuminen ei Suomessa ole helppoa paikallisellekaan. Olen kirjoittanut tästä mm. täällä. Jokaisella pöydän ääressä oli kokemus siitä miten hankalaa Suomessa on päästä uuteen porukkaan mukaan. Miten itse tuntee aina olevansa se, joka aloittaa sitä juttua ja pitää sitä useimmiten ylläkin. Miten tuntuu, että useimmille ihmisille riittää se oma elämä eikä muiden elämä todellakaan kiinnosta. Tai miten toisten asioista kysytään ikään kuin anteeksi pyytäen, ettei vaan luultaisiin uteliaiksi. Kuultiin tosin sekin puoli, että kun niitä ystäviä lopulta löytää, ovat sitten taatusti uskollista sorttia. Valmiit auttamaan ilman vastapalveluksia ja vailla sitä Turkissa takaraivossa lymyävää ajatusta, että "kuinka minusta nyt yritetään hyötyä tämän ihmissuhteen avulla". Ja sekin on todistettu omalla kohdalla, että kyllä niitä puheliaita ja minustakin kiinnostuneita työkavereita sieltä porukasta on lopulta aina löytynyt.

Loppuillasta päästiin keskusteluissa perussuomalaisiin ja perusturkkilaisiin. Ystävän mielestä kun meidän turkkilaiset ystävämme eivät todellakaan olleet "perusturkkilaisia" vaan perin erikoisia persoonia. Näin ollen kuvauksemme turkkilaisesta luonteesta ei hänen mielestään osu aina oikeaan. Kunnon turkkilaiset ovat pyyteettömiä ja muutenkin fiksumpia ihmisiä. Minä taas toivon, että perussuomalaiset eivät ole todellinen kuva kansastani. Toivon myös, että ystävän saama kuva meistä kylmistä suomalaisista ei ole koko totuus, vaan hänen eteensä ilmestyy niitä ystävällisiä suomalaisia, jotka olisivat kiinnostuneita siitä mitä heidän lähellään oleville ihmisille kuuluu. Anopilla on tähän vinkki. "Muuttakaa tänne Kotkaan ja lähdetään käymään Karjalassa. Helsinki ei takuulla olekaan niitä Suomen lämpimämpiä ihmisiä täynnä." Minä taas yritän kysyä, että "Entä me, eikö me muka olla sinulle ystäviä?" "No te nyt ette olekaan suomalaisia, se on varma se", tuumasi siihen ystävä.

Haluatteko taas neuvoja? Minustakin elämä täällä Suomessa on kaiken energian nielevämpää kuin elämä Turkissa. Oma motivaatio uusiin ihmisiin tutustumiseen ja keskustelujen ylläpitämiseen ei aina ole itselläkään huipussaan. Omassakin elämässä on riittävästi tekemistä, se on ihan totta. Totuus kuitenkin on myös se, että jos voisit pelastaa toisen päivän sillä hymyllä ja mitäsullekuuluulla, niin ei se ole mahdottomasti vaadittu, eihän? Eikö siis voisi nähdä ne ihmiset lähellään ja nähdä vähän vaivaa heidän eteensä. Siirtyä siitä työpaikan kahvipöydän vakipaikalta sen uuden ihmisen viereen ja kysyä vaikka, että mites olet päässyt porukkaan ja tarvitsetkos jossakin apua. Ja nähdä sen mamun siellä tiskin toisella puolella mahdollisena kunnon ihmisenä eikä systeemistä hyötyä tavoittelevana nilviäisenä.

Ei oleteta, vaan kysytään. Laitetaan hyvä kiertämään. Avataan suut ja sydämet. Hymy ei paljoa vaadi, mutta antaa isosti. Halikaan ei tarvitse olla extreameintä mitä voit arjessasi tehdä. Juuri sinä voit olla se, joka tekee jollekin olon siitä, että hän on tervetullut. 

ps. Suomen Kotkassa oli tänään uskomattoman kaunis sää. Vietiin mamu ja vaimonsa ulos puistoilemaan. Kuvat sieltä.

VIERAS TULEE SIUNAUKSEN KANSSA

"Kotini on linnani." "Oma koti kullan kallis." "Muualla hyvä, kotona paras." Koti on meille suomalaisille pyhä paikka. Kotona me saamme olla omia itsejämme. Koti on suojamuuri muuta maailmaa vastaan tai turvasatama muulta maailmalta. Kotona me määräämme, päätämme ketä sinne saa tulla ja milloin. Aika harvassa taitaa olla ne huushollit, joiden ovi on aina auki vieraiden piipahtaa etukäteen ilmoittamatta? Koti on paikka meidän perhettä varten. Me emme puutu naapureidemme asioihin, joten kenenkään ei parane puuttua meidänkään asioihimme. 

"Älä osta taloa, vaan naapuri." "Vieras tulee siunauksen kanssa." Turkissa koti on usein sukulaisten, naapurien ja ystävienkin koti. Se on paikka, jossa on jatkuvasti siistinä odottava vierasosio ja perheen oma osa, jossa lähinnä nukutaan. Teepannu pistetää välittömästi porisemaan, kun joku ilmestyy oven taakse. Vierastarjottaviin on jatkuva valmius ja vieraaton talo on jokseenkin surumielinen paikka. Turkissakin kotona levätään, mutta harvemmin kirjan kanssa sohvalla maaten, vaan sukulais- tai ystäväjoukolla pöytään kokoontumalla tai istahtamalla teekupposen kanssa sohvan nurkkaan vieraita jututtamaan. 

Tänä viikonloppuna meille saatiin taas siunaus ystävien mukana. Istuttiin useampaan kertaan yhteiseen pöytään ja kiivettiin saunan lauteille. Käveltiin pitkin lähiseutuja. Näiden ystävien kanssa on asuttu yhdessä Istanbulin vuosia ja nyt pohditaan yhteen tullessa tätä synnyinmaan eloa. Todettiin, että Turkissa oltiin  sosiaalisempia, kyläiltiin tiheämmin, kodit olivat enemmän auki vieraiden tulla ja mennä. Suomessakin olisi tahtotilaa vieraiden vastaanottamiseen, mutta molemmissa perheissä on törmätty arjen realiteetteihin ja siihen, että suomalainen arki on aikataulutettu monelaisella "välttämättömällä." Asioiden hoitaminen menee ihmissuhteiden edelle ja tunnollisuuskin tuo mukanaan monenlaista välttämätöntä pakkoa. 

Oikeasti kyse taitaa kuitenkin olla tahtotilasta? Siitä, minkä näkee tärkeäksi ja jonka mukaan elämänsä järjestää. Turkkilainen työpäivä venyi pitkälle iltaan ja silti monesti viikollakin oli aikaa ottaa vieraita vastaan. Jos isäntä saapui kotiin ennen kahdeksaa, saapuivat vieraat siihen samaan aikaan. Eikä ketään näyttänyt väsyttävän työpäivän jälkeen. Vaikka aamulla olisikin ollut töihin ja kouluihin lähtö, ei ollut kiire kotiin nukkumaan vielä kymmeneltä, tai yhdeltätoistakaan. Miksi sitten me suomalaiset emme ehdi vierailemaan tai ottamaan vieraita vastaan, vaikka työpäivä monelta loppuu kello neljältä? Onko se syy oikeasti lasten harrastuksissa, kiireessä vai siinä, että meistä nyt vain on mukavampaa tai levollisempaa hautautua sinne oman kodin suojiin? Että me emme oikeastaan kaipaa ketään arkeemme? 

Kävelyretkien varrelta löytyi kyllä hauskoja poikkeuksia. Meidän lähistön siirtolapuutarha-kulttuuri muistuttaa siitä, että muutoin hiljaisten tai varautuneidenkin suomalaisten sanaiset arkut aukeavat yhteisen harrastuksen tai rakkaan asian äärellä. Siirtolapuutarhailijoita ei ahdista lähellä olevat naapurit, vaan voi hieman aidan yli keskustella, että mitäs olet tänä vuonna penkkiisi laittanut ja kuinka sait noin komeita kurpitsoita? Karavaanarit suorastaan hakeutuvat toistensa seuraan ja asuntovaunujen ääressä vaihdetaan kokemuksia hyvistä leirintäalueista. Motoristi toisensa tuntee ja ei ole kiusallisia hetkiä, kun voi vaihtaa kuulumisia ajetuista teistä ja siitä mitä rakkaalle ajokille on tullut viime aikoina tehtyä. Koiraihminen koiraihmisen löytää. Paluumuuttajatar toisen paluumuuttajan jne.

Tänään käveltiin ja kuvattiin postauksen kuvat Tiutisessa, josta tulee mieleen Saariston lapset ja vanha kunnon kyläkulttuuri. Voisi kuvitella, että Tiutisessa naapuria autetaan ja vaihdetaan kuulumisia venerannassa tai aidan yli pihaa haravoidessa? Tiutinen kuuluu Kotkan kaupunkiin. Se on saari, joka on pengerretty kiinni Hallan saaren kanssa. Hallan sahan rakentamisen myötä Tiutiseen muutti runsaasti työväestöä 1800-luvin lopulla. Silloin saarelle muotoutui kaunis puutalokylä. Nykyään saha ei enää toimi. Tiutisessa elelee silti joukko onnekkaita kotkalaisia vanhoista taloistaan nautiskellen. Monen takapihalla on meri ja lapset saavat vielä ainakin tämän vuoden käydä kylän omaa kyläkoulua. Tiutisen kyläkoulun lopettaminen on jatkuvasti tapetilla ja päättäjiä tämä pieni koulu näyttää närästävän tuon tuosta. Kun itse siitä tänään ohi huristettiin, toivottiin koululle pitkää ikää. Mikä ilo se mahtaakaan olla, kun saa kävellä kauniita kujia pitkin kauniiseen kouluun. Ja naapurit muistaa hiljentää, koska on tuttuja tenavia tiellä.