perjantai 10. heinäkuuta 2015

PERÄKAMMARIN TYTÖT JA POJAT

Ensimmäisen Turkin kotimme vuokraisännät asuivat naapurissamme. Ediz-herra ja Şükran-rouva kahden tyttärensä kanssa tulivat nopeasti tutuiksi. Muistan edelleen sen hämmästyksen, kun "tytöt" tulivat ovelle esittäytymään. Eivät olleet tyttöjä eivätkä edes teinejä, vaan aikuisia työssä käyviä naisia.  Molemmat asuivat edelleen vanhempiensa kanssa ja jakoivat yhteisen huoneen. Sieltä toinen lähti aamuisin työhönsä pankkiin ja toinen omalle työpaikalleen, jota en enää muista. Palasivat töiden jälkeen kotiin syömään ja viettämään aikaa vanhempiensa kanssa. Minun ajatusmaailmaani tämä ei asettunut oikein mitenkään.  Meillä Suomessahan lapsuuden kodeissa majailevat aikuiset on mielletty lähinnä säälittäviksi peräkammarin pojiksi tai muuten kykenemättömäksi pitämään itsestään  huolta. Nuori tai saati sitten aikuinen joka ei lähde omilleen, on jotenkin viallinen.

Vuodet opettivat, että Turkissa on edelleen enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kotona asutaan siiheksi kunnes mennään naimisiin. Niin on sekä naisten että miesten kohdalla. Kun selitin tätä suomalaista "lukion jälkeen viimeistään omilleen-systeemiämme" eräälle näpsäkälle ja fiksulle äitinsä kanssa asuvalle naiselle, hän ei ollenkaan haikaillut sellaisen perään vaan tuli ennemminkin surulliseksi nuortemme vuoksi. Hän sanoi: "Luullakseni hyvin harva ihminen on todella onnellinen yksin." Turha kai edes muistuttaa, että kuinka yksinäisiä ihmisiä täällä Suomessa tosiaankin asuu. Saati siitä, että mitä siitä yksinäisyydestä seuraa.





Tämä tuli mieleeni, kun muutama postaus sitten kirjoitin, että päätimme aloittaa lastemme kanssa uuden perinteen. 18-vuotislahjaksi saa reissun haluamaansa kohteeseen äidin ja isän kanssa. Minulle ei tullut edes mieleen, että sellainen reissu ei olisi heille mieleen, kunnes kommenttilaatikossa tuli asiasta hieman keskustelua:). Kiitos siis kommentoijille, sain tästä hyvän aiheen kirjoittaa. Kommenteissa törmäsi suomalainen, meidän turkkilaissuomalainen ja Lempin belgialainen todellisuus toisiinsa. Näistä kaksi jälkimmäistä taitaa olla se aika yleinen eurooppalainen todellisuus, jossa Suomi on yksilökeskeisyytensä kanssa vähän oma saarekkeensa? 



Turkissa ja nähtävästi myös siellä Lempin Belgiassa ihmiset eivät niinkään miellä itseään vain yksilöinä, vaan osana yhteisöä. Perhe ei kuulu pelkästään lapsuuteen, vaan on osa ihmistä koko hänen elämänsä ajan. Eikä perheen kanssa olla hampaat irvessä, vaan ihan mielellään. Sukulaisvierailut, yhteiset reissut ja piknikit on luontevaa ja toivottavaa yhdessä oloa. Ajatus, että nuoriso jäisi kotiin ja vanhemmat lähtisi kahden mökille, on ihan kummallinen. Jos teini ei ole kylässä mukana, se johtuu siitä, että hän on sukuloimassa.

Suomessa taas on ihan hyäksyttävää viihtyä vanhempiensa kanssa silloin kun on lapsi. Yläluokille mennessä on jo suotavaa hieman ottaa etäisyyttä ja pitää vanhempiaan jotenkin noloina. Kieltäytyä yhteisistä mökkireissuista ja hengailla illat kavereiden seurassa. Lukiossa tai ammattikoulussa on jo normaalia eriytyä ja pitää kotia vain tukikohtana, jossa nukutaan ja josta saadaan ruokaa, rahaa ja pesulapalvelut. Lukion jälkeen on viimeistään häivyttävä omille teilleen. Valittava aina ennemmin ne kaverit kuin oma perhe. Tällainen oli se omakin todellisuuteni, jossa kasvoin. 




Vai onko sittenkään? Luin vastikään jostakin naistenlehdestä kotijutun. Siinä oli äiti ja lapset perheineen ostanut yhdessä ison rakennuksen, johon rakennettiin kaikille omat kodit. Oltiin yhdessä, mutta tarvittaessa erillään. Se edusti jotenkin sellaista meidän näköistä ratkaisua, jossa kaikilla on lupa olla omia yksilöitään ja ottaa oma tilansa, mutta samalla muistetaan, että me olemme osa toisiamme siiheksi, kunnes kuolemme. Olemme perhe. Onneksi sellainen perhe, joka viihtyy yhdessä. Ja perheellä en tarkoita vain meitä, vaan lähisukua, joka meillä nyt on onneksi taas tässä lähellä.




Meidän lapset viihtyvät kotona ja viihtyvät yhdessä vanhempiensa kanssa. Heistä on mukavaa tehdä asioita yhdessä. Pelata pelejä, lähteä kalaan, saunoa, mennä mökille jne. Sunnuntaiset suvun lounaat on odotettuja hetkiä. Jokaisella on toki myös kavereita ja ovat mielestäni sosiaalisesti taitavia eri ikäisten ihmisten kanssa. Silti valitsevat vielä useimmiten mieluummin ne perheen yhteiset asiat kuin kaverien kanssa menemiset. Esikoinen ei siis haikaile New Yorkiin kaverinsa kanssa, vaan isän ja äidin.  Piti asia ihan tarkistaa, sillä hetken jo epäilin, että elin jossakin kuplassa, mutta niin se vaan on:). Onneksi! 

Nuorten tehtävä on irtautua vanhemmistaan. On löydettävä oma tapansa olla. On tärkeää opetella elämään itsekseen ja kantaa vastuuta omasta elämästään. En siis halua, että lapseni jäävät asumaan meille iäksi. Tuuppaan heidät kyllä pesästä sopivassa vaiheessa, jos eivät itse tajua nousta lentoon:D.  Kannustan reissuun kaverienkin kanssa, aina kun siihen on mahdollisuus. Turkin vuosina näin, että näin tapahtuu kyllä yhteisöllisemmissäkin maissa. Siellä vain lentoon lähtijä saa enemmän taustatukea. Ei jätetä yksin, vaan ovi on raollaan. Se kantaa, tukee ja vahvistaa. Antaa tunteen, että erilläänkään ei ole yksin, vaan osa perhettä ja sukua. Tarpeellinen osa kokonaisuutta. Aina tervetullut kotiin!

14 kommenttia:

Matkatar kirjoitti...

Kiva kun viittaat linkein välillä edelliseenkin blogiisi. Kieltämättä Suomen "systeemi" on hieman jopa karukin, etenkin arimmille nuorille. Olen kuullut että osassa perheitä nuori jopa patistetaan muuttamaan 18-vuotiaana pois kotoa. Toisaalta kolmikymppiset "lapset" nurkissa ovat ajatuksenakin vähän liikaa mielestäni. Ehkä jokin näiden välimuoto on paras. Kuitenkin niin, että vanhempien ja lasten välit pysyvät hyvinä myös lasten aikuistuttua.

Se on ikävää jos nuori joutuu opiskelujen takia muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja ehkä löytää sieltä kumppanin ja jää sille tielle. Siinä tapauksessa varmasti vanhemmat jäävät kaipaamaan kovasti eikä sellaista aikuismaista läheistä suhdetta välttämättä enää niin helposti synny.
Mukavaa viikonloppua teidän perheelle!

Suvi kirjoitti...

Meidän perheessä ei sitten olla kovin "suomalaisia", vaikka olemmekin aina Suomessa asuneet, sillä me jo aikuiset lapset, jotka asumme kaikki reilun sadan kilometrin päässä lapsuuden kodista, vietämme paljon aikaa siellä. Jokainen on ainakin kerran kuussa viikonlopun ja osa jopa vähän useammin. Lisäksi reissaammekin vanhempiemme kanssa, juuri tulimme Kilpisjärveltä, jossa olimme äidin, siskojeni, serkun ja serkun äidin kanssa. Me myös harrastamme ruoan laittoa koko perheen voimin ja teemme useamman kerran vuodess useamman ruokalajin illallisia.

//aNNiKa kirjoitti...

Suomalaisten yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden puutteen tajuaa vasta ulkomailta käsin. Teininä, vaihto-oppilaana Argentiinassa olin täysin äimistynyt (positiivisesti), kuinka 17 tai 18 -vuotissynttäreitä voitiin viettää kotona niin, että mummot, papat, serkut, vanhemmat, sisarukset, sisarusten kaverit ja omatkin kaverit juhlivat yhdessä. Jossain vaiheessa haaveilin vastaavasta Suomessakin, mutta palattuani tajusin nopeasti, ettei se olisi mahdollista. Miksi ei? Ehkä vielä joku päivä :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana teksti. Minusta nuoret saa asua niin kauan kotona kuin haluaa, muttei tietty passattavana. Itsekin nelikymppisenä aikuisena olen välillä asunut vanhempieni luona hetkittäin muutamia kuukausia, oman kodin ollessa silloin maailmalla. Sukua tulee paljon nähtyä, kestittyä ja ei tulisi mieleenkään potkia nuorta kotoa 18 vuotiaana.

Uskon että välit omiin lapsiini niin hyvät, että reissuja tulee meilläkin tehtyä yhdessä läpi elämän <3

Aurinkoista viikonloppua! Seija

Petra kirjoitti...

Ihana kirjoitus, ihanaa etta teilla on perhe, jolla on kivaa yhdessa. Se vaatii vuosien työta ja panostamista, itse ainakin salaa toivon etta omasta tytösta tulee ainakin osittain turkkilainen, joka tykkaa isonakin olla meidan kanssa :)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Matkatar: Minäkin olen sellaisen lempeän välimuodon kannalla. Jos on jo oma työ, on varmaan syytä olla jo oma elämä. Tapauskohtaisesti. En usko, että on olemassa yhtä kaavaa tai ikää jolloin pitäisi olla omillaan. Ja nyt kun ovat kotona, on aika luoda sellainen tunneilmasto, joka vakuuttaa, että kotiin saa aina tulla. Täällä odotetaan ja iloitaan siitä, että haluavat viettää aikaa yhdessä meidän ja toistensa kanssa.

Suvi: Mukavalta kuulostaa, jatkakaa samaan malliin:). Meillä on myös täällä Kotkassa "kommuuni". Miehen sisko perheineen ja miehen vanhemmat asuvat lähellä ja olemme suomalaisesta näkökulmasta paljon tekemisissä keskenämme. Miten mukavaa, meille kaikille.

Annika: Miksi ei olisi mahdollista, siitä vain kokeilemaan!!! Minusta tuntuu, että jäämme helposti kulttuurien vangeiksi ja luulemme asioita. Siitä olen iloinen, että Istanbulin vuodet antoi vapauden ajatella asiat uusiksi. Vaikka muut, meidän ei tarvi. Me saamme elää niin kuin lystäämme.

Seija: Vanhemman tehtävä on levittää maailma lapsensa eteen. Tyrkkiä tutkimaan sitä ympärillä olevaa lempeästi ikätason mukaan. Ensin yhdessä, sitten sivusta seuraten, lopulta luottaen siihen, että osaavat ja voivat. Valmiina ottamaan vastaan, kun tulevat kertomaan seikkailunsa, hakemaan vahvistusta, rohkaisua ja ihailua. Elämä saa olla seikkailu, jossa jokainen voi hakea niitä omia polkujaan, jotka risteävät ja kulkevat välistä samaan suuntaan. Erkanevat vain yhtyäkseen yhteisille leiritulille. Ja kun vanhoista aika jättää, on uusi sukupolvi taas tullut vierelle kulkemaan.

Petra: Yhteys syntyy yhdessä olemisesta. Kun yhdessä on hyvä, siihen tekee mieli palata. En usko mihinkään laatuaika-höpinöihin, jolla puolustellaan sitä, että vietetään läheisten kanssa vain vähän aikaa. Ei aina tarvitse olla erityistä, tavallinen arki riittää. Sitähän se meidän kaikkien elämä pääosin on. Kohtaamista arjessa. ja juhlassa sitten juhlavaa.

Terhi kirjoitti...

On kai sitä yhteisöllisyyttä Suomessakin vielä jossain, ainakin maaseudulla. Itse olen kasvanut samassa pihassa isovanhempieni kanssa, jotka toimivat samalla myös lapsenlikkana (ja leikkikavereina) kun vanhemmat tekivät töitä. Naapuri olivat kilometrien päässä, joten mummu ja taata olivat arvokkaita leikkikavereita silloin, kun isoveljien seura ei kiinnostanut. Ja samalla tietysti meistä lapsista oli isovanhemmille seuraa ja apua tarvittaessa.

Koreassa on myös äärimmäisen yhteisöllisyyden ajatus, missään tai koskaan ei ajatella yksilöä, vaan aina perusyksikkö on perhe ja suku. Mitä suku ajattelee, miten perhe asiaan suhtautuu, mitkä ovat odotukset, velvollisuudet ja vastuu muita kohtaan. Mutta josko sitä ei Turkissa tehdä hampaat irvessä, niin Koreassa kyllä tehdään; siellä se yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys oli joillekin valtava taakka ja painolasti. Jonkinlainen välimuoto on varmaan tässäkin toimivin...

Hauska idea tuo 18-vuotislahjareissu!

Suomi uusin silmin kirjoitti...

Suomessa jotkut tekevät lapsia vain sen vuoksi että niitä täytyy tehdä. Meidän "rahoitus" järjestelmä suosii myös sitä, että niitä tehdään putkeen ainakin kaksi. Loppuviimeksi niiden kanssa ei jakseta olla ja jo yksi vuotiaana lapsia laitetaan päiväkotiin...."jotta joku muu hoitaa niitä". Ongelmana on noussut lasten kesäloma. Vanhemmat eivät ota lastaan pois päiväkodista edes kesällä. Meidän kaupungissa se on säädetty pakolliseksi neljän viikon jaksoksi. Mutta siis jos lasten kanssa ei olla pienenä, suhdetta on vaikea muuttaa kouluikäisenä jne. Suomalaiset vanhemmat ovat niin itsekkäitä etteivät halua luopua omasta vapaasta ajastaan. Tälläkin hetkellä eräs tuttavaperheeni, pojat 1ja 2 vuotta, äiti yrittää saada heitä kokopäivätarhaan....jotta joku muu hoitaisi niitä! Surullista mutta totta. Yksinäisyys lisääntyy kun ihmiset joutuvat itsenäistymään jo vuoden vanhana. Näin ei ONNEKSI ole ihan kaikilla, mutta kyllä sen näkee kenen lasten kanssa on vietetty aikaa ja kuka on laitoksen kasvatuksen tulos :)

Kirsi Cifci kirjoitti...

Aikansa kutakin eli on tosi hienoa jos ja kun lapset ovat mielellään perheensä kanssa oli ikä sitten mikä tahansa ja olen itse sitä mieltä että irtiotto tulee ihan itsestään kun on aika.

Koti ja perhe on aina avoin ja sen kun lapset tietävät voi olla rauhallisin mielin että jos vanhempia tarvitaan kotiin voi aina luottaa ja palata.

Mutta perheet ja suhteet ovat aina kussakin perheessä erilaisia ja kemioita on joka lähtöön. Mikä sopii yksille ei välttämättä sovi toisille.

Mukavaa viikonloppua ja nauttikaa perheistänne!


Anonyymi kirjoitti...

Vaikka kuinka peheen kanssa viihtyisi/haluaisi olla, josks on vaan pakko lähteä, ainakin opiskelun tai työn vuoksi. Yliopistoja kun ei ole lähimaillakaan, ei aina sopivaa ammattikouluakaan.

Allu kirjoitti...

Meillä on saksalaiset tuttavat, jotka ovat asuneet lähes 20v Brasiliassa ja palanneet Saksaan, kun tyttäret olivat jo melkein ylioppilaita ja perheen äiti sanoi, että heillä on perheen kesken kiinteämpi suhde kuin tavallisilla saksalaisilla, koska he ovat asuneet niin kauan ulkomailla ja siellä kiintyneet toisiinsa voimakkaammin kuin esim. heidän sukulaisperheensä, jotka ovat aina asuneet kotimaassa.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Terhi: Ihan varmasti on. Siis yhteisöllisiä sukuja, lähiöitä ja perheitä Suomessa. Ja taas Turkista löytyy niitä, joita ei suku ja perhe kiinnosta. Kirjoittaessani näistä eroista vetelen aina mutkat suoraksi ja pukien sanoiksi sen minkä yleisellä tasolla koen näkeväni.

Turkissa sain seurata myös korealaisia ja mielestäni heidän ja turkin kulttuurissa on jotakin samaa ja silti iso ero. Korealaiseen elämään tuntuu kuuluvan hirmuinen vaatimus. Pitää menestyä, pysyä hoikkana, pärjätä. Pahimmillaan näytti siltä, että ihmisen arvo oli tästä kiinni. Turkissa en koe tällaista painetta, mutta sielläkin on omat juttunsa. Iso asia on mm. suvun/perheen kunnian säilyttäminen.

Suomi uusin silmin: Valitettavasti tätäkin olen tänä vuonna joutunut huomaamaan. Meillä alkaa olla laiminlyötyjä lapsia kahdesta syystä. Niitä, joiden vanhemmille maistuu viina ja elämä on muutenkin rempallaan, eikä sen vuoksi eväitä pitää huolta lapsistaan. Ja niitä, joiden vanhempia ei vaan kiinnosta muu kuin oma itse. En tiedä kumpi riipaisee enemmän.

Kirsi: Tapauskohtaisesti. Joku on valmis ja halukas jo aikaisemmin irtiottoon, toinen tarvitsee tukea pidempään. Sen vuoksi ei ehkä kannattaisi tehdä automaatioita siitä miten pitäisi toimia ja minkä ikäisenä pistää nuoriso pihalle.

Anonyymi: Ja SAA lähteä kauemmas opiskelun ja työn vuoksi. Niin mekin tehtiin. Useille sellainen välimatka tekee vain hyvää. Sitä paitsi nykyään voi pitää yhteyttä vaikka ei vierekkäin asuisikaan.

Allu: Kyllä minäkin niin ajattelen, että vuodet ulkomailla hioivat meitä erityisellä tavalla yhteen. Kun ei ollut muuta pysyvää, sitä luotti sitäkin enemmän siihen, että nämä ihmiset ovat tässä. Näki heidän vuokseen enemmän vaivaa, kun olisi ehkä Suomessa nähnyt. Ajattelen myös, että yhteiset matkat oli meille sellaista erityistä perheterapiaa, jolloin tuli pakostakin kuulluksi ja nähdyksi, että miten kelläkin menee. Saatiin monia ihania yhteisiä hetkiä ja muistoja. Lisäksi kun on yhdistelty näitä kahta kulttuuria omassa kodissa, on harvassa ne ihmiset, jotka oikeasti ymmärtää mistä tulemme ja miksi olemme mihinkin ratkaisuun päätyneet. Nämä ihmiset ymmärtävät täällä kotona. Se riittää.

MatkaMartta kirjoitti...

<3 Teillä on ihana perhe

Paluumuuttajatar kirjoitti...

MatkaMartta: Jotakin on mennyt elämässä justiinsa niin kuin piti:).