tiistai 23. elokuuta 2016

MITÄ JÄI KÄTEEN

Joku kysyi jo pitkän aikaa sitten, että voisinko kirjoittaa siitä mitä Turkin vuosista jäi meille käteen. Vai olikohan kysymys se, että miten Turkin vuodet näkyy nyt meidän elämässä? En ehkä enää itsekään tajua, että mikä minussa ja meidän perheessä on Turkin peruja, sillä enhän voi tietää millainen perhe meistä olisi muotoutunut ilman Istanbulin vuosia. Tässä kuitenkin joitakin ajatuksia mutu-tuntumalla.

Turkin vuodet tekivät meistä ainakin tiiviin perheen. Kun ei ollut niitä apujoukkoja, oli tultava toimeen itse omalla porukalla. Vietimme paljon aikaa perheenä myös sen vuoksi, että lapset eivät suomalaiseen malliin viettäneet aikaa harrastuksissa tai kavereiden kanssa vaan pitkälti kotona. Monia yhteisiä hauskoja hetkiä kerättiin myös lomamatkoilla, jolloin olimme fyysisestikin todella lähellä toisiamme. Näitä muistoja olen nyt verestänyt valokuvakirjoja tehdessäni. Lastenkin kanssa on palattu näihin lomamuistoihin ja on mukava nähdä, että myös heille muistot ovat aarteita, joita vaalitaan. Joihin on kiva palata. Lomamatkojen myötä saimme nähdä valtavasti erilaisia paikkoja, kauniita maisemia ja erilaisia tapoja elää arkea. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että meidän oli mahdollista matkustaa. Matkailu todellakin avartaa monessa suhteessa.




Ulkomaanvuodet muokkasivat myös kykyä nähdä asioiden eri puolia ja antoi luvan ajatella eritavalla, kun "yleensä tavataan ajatella". Turkissa olimme joka tapauksessa aina ulkomaalaisia, joten saatoimme rauhassa olla erilaisia. Näin ollen napsimme tapoja, ruokia, kokemuksia ja käyttäytymismalleja niin kuin tykkäsimme. Rusinat pullasta, molemmista maista ja niiden tavoista ja tottumuksista. Tämä näkyy arkielämässä ainakin ruokapöydässä, tavassa suhtautua maailman uutisiin, vieraisiin kulttuureihin, tapoihin ja erilailla ajatteleviin ihmisiin. Vieraus ei ole uhka vaan mielenkiintoinen seikkailu. Hyvinkin erilaisesta ihmisestä voi tulla ystävä, sillä toisenlaiset ajatukset ovat vain rikkautta. Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa olla ja elää.




Minä muutuin ihmisenä Turkissa paljon. Suomessa olin turvallisuudenhakuinen ihminen, jonka oli vaikea suhtautua muutoksiin. Kaipasin sitä Suomalaista elämää, jossa on vakituiset työpaikat, talo ja lapset. Normaalia elämää minä tahdoin, enkä todellakaan kaivannut ulkomaille seikkailemaan. Olin hyvin ennakkoluuloinen uusien ruokien suhteen ja varovainen kokeilemaan mitään uutta. Turkissa muutoksia riitti siihen malliin, että oli annettava periksi aikataulujen ja suunnitelmien suhteen. Myös neljän lapsen myötä muuttujia tuli elämään niin paljon, että oli kivempaa olla rento ihminen, joka eli hetken kerrallaan ja rakensi suunnitelman b, c tai d tarvittaessa lennosta. Vuosi vuodelta karttui myös makunystyrät ja nythän olen jo melko ennakkoluuloton maistelija. Minuun tarttui myös turkkilainen positiivisuus ja sellainen elämästä nautiskelu. Varmaan syynsä tähän muutokseen oli myös karttuvalla iällä ja kokemuksilla, mutta uskon silti, että olisin ihmisenä erilainen, jos olisin elänyt koko ajan Suomessa. 




Konkreettisesti jäi käteen monia ihmissuhteita, niin turkkilaisia, bulgarialaisia kuin ulkosuomalaisiakin. Kun ei nähdä pitkään aikaan, podetaan joskus ikävää, mutta  jälleennäkeminen on aina sitäkin isompi ilo. Astioita, soittimia, mattoja ja huonekaluja on myös kertynyt. On mukavaa, että kotona näkyy myös Turkin vuodet ja meillä on paljon asioita sieltä jokaikisessä huoneessa. Jäi kielitaito, jonka toivon pysyvän yllä. Ruokareseptit. Ja monen monet muistot.






Tänään vietin taas arkivapaata. Aamulla miettiessäni mihin lähtisin, tajusin yhden asian, jota olen kaivannut Istanbulista. Siellähän minulla ei ollut kellonaikoihin sidottua työaikaa ja näin ollen saatoin aamupäivällä käydä lenkillä, viettää oman hetken keskellä päivää lasten ollessa koulussa ja miehen töissä. Näitä ihan omia hetkiä olen kaivannut ja nyt tajusin saaneeni ne tämän työaikajärjestelyn myötä takaisin. Kävin siis Karhulassa kahvilla ja ajoin sitten Haminan Pitäjänsaareen ihastelemaan vanhoja taloja ja niiden huolella hoidettuja pihoja. Ihana paikka ja ihanan ihana oma aika. Turkin peruja tämäkin: kyky tarttua hetkeen, kun sellainen tarjoutuu:). Elämästä saa ja siitä pitää nauttia!






Pitäjänsaaren esikaupunki syntyi 1700-luvulla Haminan linnoituksen  ja kaupunginsalmen länsipuolelle käsityöläisten asuma-alueeksi. Pitäjänsaari on vanhimpia säilyneitä esikaupunkialueita nykyisen Suomen alueella. Se sijaitsee Haminasta länteen johtavan maantien varrella ja sen vanhin rakennuskanta on sieltä 1700-luvulta. Historialliseen miljööseen tuo ilmeensä meri ja runsas puusto. Aivan ihana paikka.

Turkista on siis tultu ja iloittu niistä rikkaista ja ihanista vuosista joita siellä saatiin viettää.  Paluumuuttajina taidetaan pysyä siiheksi, kun ja jos joskus muutetaan taas johonkin. Nyt ollaan kuitenkin kotona Kotkassa hyvällä ja kiitollisella mielellä. Asetuttu taloksi ja menty töihin. Saavutettu se elämä josta silloin ennen lähtöä haaveilin. Vaihdoin siis bloginkin otsikon pysyvämpään mielikuvaan. Täällä ollaan ja Turkin vuosien vuoksi Suomeenkin on kehitetty sellainen omannäköinen elämä, jossa edelleen lainataan Turkin parhaita puolia. Ei edes yritetä olla perussuomalaisia. Me ollaan me.

9 kommenttia:

Carola Lehtonen kirjoitti...

Kaunis kirjoitus ja aito ilo mitä elämä on tarjonnut ja lisäksi nuo kauniit kuvasi!

Allu kirjoitti...

Meidän ystävät sanoo ihan samaa kiinteistä perhesuhteista, he olivat pitkään Brasiliassa eikä sielläkään lapset noin vaan päässeet ulos leikkimään ja perhe on lapsillekin tullut kovin tärkeäksi.

Airi kirjoitti...

Kiinnostava ja hieno kirjoitus jälleen. Tuo Pitäjänsaari on tosiaan aika ainutlaatuinen paikka. Nykyään näköjään oikein rakkaudella hoidettuja talot. Toivottavasti säilyy. Turkin-vuosistanne on mukava lukea (olen taannehtivasti ahminut postauksiasi). En ole koskaan asunut siellä, mutta pitkälti toistakymmentä kertaa aikoinaan Istanbulissa lomaillut. Kiitos teksteistäsi ja elämänasenteestasi, opittavaa riittää tällä puolen ruutua.

Matkatar kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu. Omat hetket ovat tosiaan tärkeitä ihmiselle, olen huomannut saman itse. Silloin sitä on usein luovimmillaan, kuten sinäkin ottaessasi näitä hienoja kuvia. Hyvin nostalgisen näköinen kaupunginosa!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Carola: Elämässä on niin paljon hyvää. Harmittaa joka kerta, kun näen, että joku ei anna yhtään arvoa sille hyvälle mitä hänen ympärillään on.

Allu: Muistankin sinun aiemminkin sanoneen heistä. Niin se varmaan on, että tästä asiasta on kiittäminen kyllä vierasta ympäristöä ja sen asettamia elämisen ehtoja. Istanbulissa lapset eivät missään nimessä voineet kulkea iltaisin itsekseen pihaa kauempana.

Airi: Ja ne puutarhat. Minun oli pakko mennä heti illalla kauppaan ja ostaa kukkia. Haravoida meidän piha ja nyppiä kasvilaatikot:D. Nyt taitaa parveke lopultakin saada kukkalaatikot paikalleen. Inspiraatio-retki siis. Opittavaahan meillä kaikilla riittää. Tai asioiden muistuttamista mieleen.

Matkatar: Minussa ne nimenomaan herättää luovutta, ideoita, ajatuksia. Antaa lepoa ja rauhaa.

Jael kirjoitti...

Hieno kirjoitus,ja oli mielenkiintoista lukea miten Turkin vuodet olivat vaikuttaneet sinuun ,ja perheeseesi.Ja ihanat muistot teillä on sieltä tallella:)
Kaunis tuo Haminan Pitäjänsaari,kiitos esittelystä:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael: Ihanat muistot on kaikesta vielä tallella. Ja nyt luodaan uusia. Näin Haminan Pitäjänsaaren autolla ohi ajaessamme silloin Hamina tattoon aikana ja päätin, että joskus käyn siellä kävelemässä. Nyt kävin. Ja mihinkähän pääsen sitten seuraavana arkivapaana. Ihanaa, että voi jo miettiä sitäkin:).

Petra kirjoitti...

Ihana postaus <3 Lapsillenne asuminen Istanbulissa ja Turkin matkat ovat varmasti antaneet hienot evaat tulevaisuutta ajatellen. Taito nahda asiat muiden silmin on ehka yksi tarkein asia maailmassa. Mukavia loppuelokuun päiviä Kotkaan!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Petra: Omanlaiset eväät ja toivottavasti myös vinkkiä siitä, että heillä itselläänkin on mahdollista tehdä omannäköisiä ratkaisuja. Ei tarvitse olla ja tehdä samalla lailla kuin ne kaikki muut. Nähdä myös muut arvokkaina, toisenlaiset tärkeinä, sitä minä heille toivon.