torstai 20. elokuuta 2015

RAKENTAVIA RIITELIJÖITÄ

Viime viikonloppuna olimme jo perinteiseksi muodostuneella seurakunnan perheleirillä Ristiniemessä. Ruoka ja seura on ollut joka vuosi tasaisen hyvää. Aiheet ovat vaihdelleet, mutta aika usein sivunneet ihmissuhteita ja perhe-elämää. Tänä vuonna puhujana oli perheneuvoja ja -terapeutti Jari Kekäle, jonka avulla me aikuiset selvitettiin mm. sitä, että miksi emme aina osaa olla rakentavia riitelijöitä. Kuulin ensimmäisen kerran käsitteen "sietoikkuna", jota olen tässä viikon ajan nyt prosessoinut. Yht'äkkiä tuli mieleeni, että riittäisi siitä varmaan teillekin mietittäväksi?


Tuntien aluksi Jari laittoi meitä miettimään rakentavan riitelyn sääntöjä. Me keksimme tosi monia, kuten: älä huuda, varmista, että tiedät mistä riidellään, älä mene henkilökohtaisuuksiin, älä kaivele vanhoja, älä syytä, älä liioittele, älä yritä voittaa jne. Aika pian huomattiin, että tietoa meillä kyllä kaikilla on, mutta miksi käytäntö joskus pettää? Kyseltiin myös, että onko ne riidat edes pakollisia, vaan voisiko sitä oppia sivistyneesti sopimaan asioita. Varmaan voisi. Vaikkapa sellaisessa maailmassa, jossa ei oltaisiin koskaan väsyneitä, kiireellisiä, kipeitä, väärin kohdeltuja, pahalla mielellä, vihaisia, tympääntyneitä jne. Mutta ei siinä maailmassa, jossa moni meistä elää? Siis siinä, jossa yö meni huonosti vaikkapa raha-asioita murehtiessa, aamulla lapsi kaatoi kaakaot työsukkahousuille, jonka johdosta myöhästyit töistä, työpaikalla meni jotain pahasti pieleen ja erehdyit menemään nälkäisenä ruokakauppaan ennen kotiin paluuta. Siinä sitten jokun yllättäen napsahti, kun ulko-oven avattuasi hypit kenkävuoren yli, pujottelit reppu- ja vaatekasojen ohi ja tervetulosanoiksesi kuulit, että "Missä siä olet oikein ollut, kamala nälkä!"



Jarin mukaan meillä on siis normaalielämässä käytössä kaksi olemisen tapaa tai systeemiä. Toinen näistä on tavallista turvallista elämää varten ja toinen pääsee vallalle uhkaavissa tilanteissa. Niissä pätee kaksi eri logiikkaa: nopea ja hidas viisaus. Käytössä on myös kahdet erilaiset resurssit erilaisia tarpeita varten. Kun asiat ovat kunnossa ja koemme olevamme turvassa, me olemme halukkaita vuorovaikutukseen. Olemme rakentavia riitelijöitä ja fiksuja ihmisiä, jotka antavat järjen toimia tunteidenkin yli. Jos taas turvallisuus pettää, monesta eri syystä, erehdymme luulemaan tilannetta uhkaavaksi. Järki haihtuu taka-alalle ja puolustusmekanismit ottavat meistä vallan. Lipsahdamme sietoikkunamme ulkopuolelle. Sanat sinkoilevat, tunteet mylläävät ja rakentavat riitelijät ovat poistuneet talosta.



Salissa mietittiin, että miksi on ihan ok sanoa sille lapselleen, että "nyt sinun pitää rauhoittua. Laske kymmeneen. Mene hetkeksi sänkyyn, kunnes olet taas rauhallinen", mutta ajatus siitä, että puoliso lausuisi samat asiat minulle, tuntuisi entistä raivostuttavammalta? Vai tuntuisiko? Kekäle kehoitti meitä opettelemaan ne omat merkkimme, jolloin tiedämme olevamme lipsahtamassa järjen ulottumattomiin, sietoikkunan ulkopuolelle. Tämän jälkeen olisi syytä opettaa itsensä rauhoittumaan. Ottamaan aikalisä. Jatkamaan neuvotteluja sitten, kun järki taas toimii.



Eli, reppu-ja vaatekasojen yli pomppivalle äidille tiedoksi. Hengitä syvään. Sano: "Kävin kaupassa, mullakin on kamala nälkä. Oli muuten muutenkin ihan karsea päivä. Otetaanko äkkiä jotain välipalaa, että jaksetaan kohta laittaa ruokaa." Ota eväät ja hautaudu kymmeneksi minuutiksi johonkin, jossa sotku ei näy. Kasaa itsesi. Kohta huomaat, että taivas ei tippunutkaan niskaan. Maailmanloppu ei ollutkaan tässä. Tästähän voidaan vaikka selvitä.


Kiitos Jari, olit mies paikallasi!

Kuvat yhdeltä työmatkaltani kesäkuussa. Minulla on aika hienoja työmatkoja:).

6 kommenttia:

Kirsi Cifci kirjoitti...

Rakentavaksi riitelijäksi voisi varmasti oppia...jokaisella luullakseni joskus on huono päivä...kun kaikki menee mönkään ja todella ärsyttää!

Helppoa se ei siinä mielenkuohussa ole, vaikka kuinka tietäisi miten tulisi
toimia ei se valitettavasti vaan aina onnistu, pinna palaa ja tulee sanottua ja käyttäydyttyä juuri niin, kuin ei pitäisi:(

Mutta kun seuraavan kerran sytytyslanka alkaa palaa ja kärytä, jospa silloin muistaisi viisaat sanat-täytyy yrittää muistaa:)

Hienot ovat työmatkasi varrelta nappaamasi kuvat...minä nautin merimaisemasta bussin ikkunasta aamuisin työmatkallani ja imen siitä aamuuni energiaa, ei pöllönpää sekään.

Anonyymi kirjoitti...

Voi että kuinka minä tykkään tästä blogista! Sinun tekstisi ovat hienoja, saan niistä monestikin paljon ajattelemisen aihetta. Pidän paljon myös valokuvistasi. Minun mielestäni tämä blogi vaan paranee paranemistaan. On ollut todella mielenkiintoista lukea perheenne kotiutumista takaisin Suomeen, näkee itsekin uusin silmin monia asioita asuinmaastaan. Minä pidän teidän perheestä ja toivon teille jokaiselle kaikkea kaunista ja hyvää!! Toivottaa Mari Oulusta.

Cheri kirjoitti...

Kommunikaatio on vaikea alue oppia käytännössä. Silloinkin kun on kerännyt itselleen runsain mitoin teoriaa ja oivaltanut viisaan kanssakäymisen periaatteen saattaa riitatilanteessa suusta hypätä salamannopea jättisammakko. Yksi varma tapa tukahduttaa terve kommunikaatio on juuri syyttely ja vanhojen kaivelu. Jos en muuta ole aiheesta oppinut niin ainakin sen, että kannattaa keskittyä omiin tuntemuksiin ja ilmaista ne ilman toisen syyttelyä. Olemme itse vastuussa tunnetiloistamme vaikka jonkun toisen kommentti saattaakin olla viimeinen sysäys reaktioon. Kai meissä on sisäänrakennettuna aggression herääminen uhkatilanteessa ja siitä pois oppiminen on erittäin vaikeaa, muttei mahdotonta. Opetellaan.

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä niin. Totta ja todeksi elettyä kirjoittamasi. Ja niin vaikeaa kulloisessakin hetkessä. Ohje sopii myös moniin muihin tilanteisiin, jolloin on tunteidensa riepottelemana. Ota hetki etäisyyttä, tunnista mitä tunnet tässä ja nyt, anna itsellesi mahdollisuus valita tapa jolla reagoit. Voit toimia viisaammin spontaanin, tiedostamattoman reagoinnin sijaan.

Yli nelikymmenisen vuoden parisuhteeseenkin noita hetkiä on mahtunut. Ainakin minulla opeteltavaa tuntuu riittävän. Viimeisin sellainen hetki ei kauaakaan sitten jo pesästä lähteneen lapsemme todistamana. Tuntui lohdulliselta hänen, nyt isäksi tulevan poikamme toteamus kotoa saamistaan vanhemmuuden eväistä. Kielteisten tunteiden ja tilanteen yhdessä läpikäyminen, anteeksi pyytäminen ja saaminen, yhdessä eteenpäin jatkaminen, tarvitaanko muuta. Lohdullista, aina voi oppia, kaikesta.

Luin vasta nyt edellisen blogisi. Pitkälti samoista syistä kuin hekin olen seurannut blogejasi. Mutta ne ovat saaneet minut myös ajattelemaan omaa elettyä elämääni ja tätä ihmisenä olemisen todellisuutta. Jaan monet sanomasi. Iloitsen siitä, että elät niitä todeksi nelikyppisenä. Olen itse jälkijunassa. Arvostan ajatteluasi ja tapaasi elää suuresti.

Tuhannen ja yhden tarinan aikaan ehdotin sinulle kokemustesi ja ajatustesi julkaisun muotoon saattamista. Pätee edelleen. Anisi

Anonyymi kirjoitti...

Totisesti sunulla on valtavan hieno työmatka!! Entä kaatosateella? ;)
Jos Jarin opetusta osaisi seurata olisi rauha maassa aina. Onneksi on mahdollisuus pyytää ja antaa anteeksi :)
aprikoi kaijjaanilainen

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Kirsi: Varmaankin voi, jos oppii ennakoimaan. Tunnistamaan niitä omia ja toisenkin sudenkuoppia. Minusta ainakin tulee oppia se, että nälkäisenä minusta ei ole mihinkään hyvään.

Oulun Mari: No voi, kiitos sinulle! Minä olen muuten viettänyt monet kesäni Oulun Hakakadulla. Siellä asui isotätini toisella puolella katua ja isosetäni toisella. Viiletin yökkäreissä toisen luota toisen luo. Saimi-tädin kanssa käveltiin marketeille ja hautausmaalle. Erkki-sedän kanssa pyöräiltiin Saimilta salaa Bingoon.

Cheri: Minun pitäisi ammattini puolesta jotain tästä ymmärtääkin, mutta aina ei mene niin kuin Strömsössä. Lapset jo tietääkin, että äiti ei aina elä niin kuin se puhuu:D. Haaveissani olen vielä joskus sellainen seesteinen mummo.

Anisi: Onnelliset ne lapset, joiden isä ja äiti osaa pyytää anteeksi ja myöntää olleensa väärässä. Siinä on minulla ollut opettelemista ja taitaa samaa oppimista olla edessä niin kauan kuin elän. Tärkeintä kai se, että ei heitä hanskoja naulaan? Tunnekuohu kestää muuten keskimäärin kuulema noin 90 sekunttia. Jos osaisi sen ajan rauhoittaa ja odottaa otsalohkon mukaan tuloa asioiden käsittelyyn, säästyisi paljolta.

Kajjaanilainen: Tuona kuvien päivänä itseasiassa väliin satoi ja väliin paistoi. Ainainen rauha ei kyllä kuulostaisi pahalta, en siis usko siihen, että olisi tarpeellista tai pakollista välillä riidellä. Riita on merkki siitä, että antoi jonkin mennä liian pitkälle???