perjantai 28. elokuuta 2015

HETKINEN

Olin opiskelujeni ensimmäisenä vuotena harjoittelussa vanhainkodissa. Opin monenlaisia asioita liittyen vanhusten perushoitoon. Tärkein anti taisi kuitenkin olla oppi siitä miten eri hoitajat tarttuivat tai olivat tarttumatta hetkeen. Silloin, kuten nykyäänkin, oli kiire monesti kannoilla töitä tehdessä. Yhtä asukasta kohden ei ollut käytettäväksi kovinkaan montaa minuuttia, mutta pian huomasin, että sen viisi-  tai kymmenminuuttisen voi viettää kiirettä manaten tai tarttuen hetkeen. Tätä hetkiin tarttumista olen tainnut tietoisesti ja tiedostamattakin opetella siitä asti. Joskus onnistuen, joskus onnistumatta. Vakuuttuneena siitä, että hetkiin tarttujan ja hänen lähellä olijoiden on helpompi hengittää.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa tai tarkoitti? "Hoitaja kiireinen" saapuu asukkaan huoneeseen ja aloittaa hoputtamisen. Hän kertoo moneen kertaan asukkaalle, että on "todella kova kiire" ja "pian pitäisi siirtyä jo seuraavaan huoneeseen". Hän on kireä ja hän hermostuu, kun asukas ei pomppaa nopeasti ylös sängystä ja lähde kiireellä aamutoimiin. Kiireen ja kireyden tunne tarttuu vanhukseenkin. Hetki piinaa, molempia. 

Tai huoneeseen saapuu "hoitaja hetkeen tarttuja". Hän tietää myös, että aikaa ei ole liikoja, mutta sen sijaan, että käyttäisi ne muutamat minuutit hoputtamiseen ja omasta kiireestä kertomiseen, hän istahtaa hetkeksi sängyn viereen, katsoo silmiin ja toivottaa hyvät huomenet. Kyselee kuulumiset ja samalla ohjailee asukasta aamutoimille. Lähtiessä vielä ystävällinen sana ja niin on ne muutamat minuutit  käytetty hetkessä eläen, eikä juosten jo seuraavaan paikkaan. Asukas sai kokea tulleensa kohdatuksi, ei yliajetuksi. Hoitajakin voi varmasti kiireistä kollegaansa paremmin?



Yhtenä aamuna kävelin töihin. Aurinko paistoi ja maailma oli pelkästään kaunis.


Tällä viikolla on ollut hetket vähissä. On ollut normaalit työt, iltatyöt ja kotityöt. Olen kerännyt tunteja talteen koulujen syyslomaa varten. Miettinyt, että kannattaako joitakin viikkoja hyppiä ikään kuin yli, jotta voisi toisena elää ja levätä enemmän?  Itseään on täytynyt muistuttaa hetkeen tarttumisesta ja siitä, että ei  ajaisi tässä tahdissa itsensä ja läheistensä yli. Tekisi työnsä kunnolla. Kohtaisi jokaisen ihmisen hoputtamatta. Eihän se ole mennyt ihan taiteen sääntöjen mukaan ja sietoikkuna on kutistunut välillä olohuoneen ikkunasta kellarin pikkuikkunaksi. Ja sitten taas on muistanut pysähtyä hetkeen ja hengittää. Kuten vaikka koulutuksen kahvitauolla tämän alakuvan maiseman ääressä.



Hetki on niin pieni. Se on niin nopeasti ohi. Ja kuitenkin hetken merkitys voi olla maailman kokoinen ja jättää meihin ikuisen jäljen. Ne elämän suurimmat hetket: kun mieheni kosi minua, kuulin päässeeni opiskelemaan, sanottiin "tahdon" alttarilla, hetki lasten syntymän jälkeen, hetki puhelimessa, jossa kuulin isän ja äidin kuolleen. Tai ne arkipäivän hetket, joissa tuntee, että tässä on elämäni ja se on hyvä: siivottu koti raskaan viikon jälkeen, yhteinen elokuvahetki illalla peiton alla, perheen hetki ruokapöydän ääressä, pienin peiton alla peittämistä odottamassa. Ne pienet hetket tässäkin viikossa, jolloin osasin tarttua hetkeen: Aamukävely töihin aurinkoisena aamuna, erittäin hyvä koulutus, jota olen miettinyt joka päivä sen jälkeen, sade pitkän kuivan jälkeen ja sadetakkiin rummuttavat pisarat, vihdoinkin aloitettu villasukka, puhelinsoitto, jonka jälkeen tiesin toimineeni juuri niin kuin piti, kummipojan syntymäpäivät, joissa olimme läsnä.

Viikonloppu saapui juuri sopivaan hetkeen. Meinasin tarttua siihen. Minulla taitaa olla edessä myös hetkiä, jolloin ehdin lukea mitä teidän blogeihin kuuluu!

11 kommenttia:

sannabanana kirjoitti...

Voi kuinka kaunis ja tärkeä ajatus. Täälläkin on juostu pää kolmantena jalkana, viikot vierivät nopeasti kiireessä. On hyvä tosiaan välillä muistaa pysähtyä ja hengittää.

Hurmioitunut kirjoitti...

Olipa jälleen voimauttava teksti. Kosketti ja laittoi ajattelemaan. Joskus ei tosiaan kannata sanoa ääneen itsestäänselvyyksiä, kuten "on kiire" vaan elää sen tilanteen kanssa ja sen läpi siten, että ei aiheuttaisi ärtymystä ja pahaa mieltä ympärilleen. Mutta välillä se on vaikeaa. Sen tilanteen hallinnan jälkeen on kuitenkin voittajafiilis! Ja ylpeä itsestään.

MatkaMartta kirjoitti...

Voi juuri näin!! Hetkeen tarttumista on hyvä opetella ja saamme opetella, mutta kiire ja hoppu-nimiset kaverit yrittää aina estää tarttumista. Pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Välillä tuntuu, että sen on aikuisena kokonaan kadottanut, mutta sitten voi jatkaa harjoittelua. Täällä Turkissa se mielestäni monesti osataan paremmin. Istutaan teelle ja vietetään aikaa.
Voimia tiiviiseen arkeen sinne ja muista että viikonloput on hyviä aikoja harjoitella hetken löytämistä :)

Leena Lumi kirjoitti...

Voiko Suomessa mistään puhua enempää kuin vanhusten hoidosta! Olen nyt ystäväni vahnempien kautta saanut yliannoksen vanhainkotikauhua ja jos vain Luoja suo, minä kuolen kotiin. Kirjan aiheesta saisi, mutta tässä pari esimerkkiä: Ystäväni M. oli lomamatkalla eli ei siin käynyt joka päivä äidillään, jolla on dementia. Sinä aikana oli joku harjoittelija antanut äidille väärää lääkettä ja tämä oli joutunut koomaan! No, sisar Hesasta ryntäsi sitten hälytettynä sairaalaan, jonne äiti oli viety. Äiti slevisi. Ystäväni tilasi äidilleen oman maakuntalehden hoitokotiin, mutta hän ei ikinä nähnyt sitä äidin pöydällä tai huoneessa, vaikka meni kuinka aikaisin. Kävi ilmi, että eräs nuori hoitajaharjoittelija oli ottanut lehden joka aamu itselleen. M:n äiti pääsee hyvin vessaan tuettuna. Yhtenä päivänä M. haistoi pahaa hajua huoneessa ja hän löysi kätkettyjä vaippoja täynnä tavaraa. Hän kahisteli ja äiti kertoi, että oli laittanut ne piiloon, kun ei halua kakkia vaippaan. Hän oli soittanut talutusapua isolle hädälle, mutta hänelle sanottiin, että 'tee ne isotkin tarpeet vain nyt vaippaan, meillä on kahvihetki.' M. aina taluttaa äitinsä vessaan, kun on siellä käymässä. Tässä vain jäävuoden huippu, sillä loulta M. joutui vaihtamaan vanhempiensa hoitokotia, kun mikään puhe edes ylimpiin kerroksiin ei auttanut. Nyt siinä kodissa on kaikki ollut hyvin, mistä taas muiden kertomukset eivät ole niin ruusuisia. Tätä tapahtuu.

Mainitsemasi kiire ilmeni M:n äidin kohdalla siten, että hänelle ängettiin ruokaa suuhun siinä tahdissa, että hän ei ehtinyt niellä. Niinpä M:n piti joka päivä olla ruoka-aikaan hoitokodissa syöttämssä, vaikka hänellä oli lisäksi isän luona käynti, vahnempien omakotitalon hoito, oman ison taloon hoito ja puutarha, sekä vanhempien kesämökki, jossa on hyötypuutarha. Ilmankos M. sairastui heti kun isä kuoli...Nyt päivä kuitenkin paistaa, sillä kolme matkaa ja uskominen äidin hyvään hoitoon, jossa johtajakin tervehtii ja kuuntelee asioita, ovat tuoneet rauhan.

<3

Aili Mummo kirjoitti...

Sinulla A. on aina niin hyviä ja ajatuksia herättäviä postauksia!

Oikein antoisaa elokuun viimeistä viikonloppua sinulle ja perheellesi! ♥♥

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Sannabanana: Tällä viikolla alkoi ottaa päähän itseni ja se "kiirekiirekiire". Etenkin kun oli ihan itse aiheutettua ja ahneuksissani tehtyä kiirettä. Haluaisin niin olla lasten syyslomalla muutaman päivän vapaalla, että haalin nyt kaikenlaista….

Hurmioitunut: Lähinnä kannattaa aina oikeasti pysähtyä silloin kun pysähtyy. Pienikin hetki voi merkitä toiselle paljon. Eikä meillä oikeasti nyt NIIIN kiire ole, ettemme ehtisi vaikka sanoa, että "Onpas kiva nähdä sinua". Tai edes hymyillä!!!

Matkamartta: Ja kun lopulta pysähdymme ja istahdamme vaikka kahville, huomaamme, että ei mitään katastrofaalista tapahtunutkaan. Asiat odottivat taukomme ajan ja kukaan ei kuollut siihen, että aikataulu siirtyi muutamalla minuutilla.

Leena: Paljon on ikävää mielipidettä ilmassa. Enkä epäile, ettei savun takaa löytyisi tulta. Mutta esim. oman äitini kohdalla koin paljon hyvää. Tapasin niitä hoitajia, jotka pysähtyivät, keskittyivät asukkaaseen kohtaamisessa. Järjestivät aikaa siihen, että lähes koko ajan joku istui kuolevan vierellä. Me helposti tartumme niihin "kiirehoitajiin" ja unohdamme kiittää niitä "hetkeen tarttujia". Eli, tartutaan epäkohtiin, mutta kiitetään aina kun siihen on aihetta.

Aili: Kiitos. Viikonloppu on ollut antoisa. Villasukka on edennyt monta senttiä ja nyt olisi alakerrassa lämmin sauna.

Jael kirjoitti...

Kiitos että ehdit kaikkien kiireiden keskellä käydä myös blogissani. Toivottavasti ehdit myös antaa itsellesi hieman aikaa.Kirjoitit taas niin kauniisti.

Kirjailijatar kirjoitti...

Tärkeä kirjoitus ja niin täynnä asiaa. Jos kiirehdimme hetkessä ja kuormitamme sen ajatuksella siitä, että on kamala kiire, hetki menee ikään kuin piloille. Ja onhan se vanhuksia kohtaan todella väärin, jos he joutuvat kiireestä kärsimään.

Meinasin sanoa samaa kuin Jael tuossa yllä, että muistathan antaa myös itsellesi kiireettömiä hetkiä.

Allu kirjoitti...

Ystäväni on palliaativihoidossa ja ne hoitajat ovat kyllä aivan ihania eli on sellaisia ja sellaisia.

Anonyymi kirjoitti...

Tarjosit näköjään kaksikin haastavaa aihetta pohdittavaksi; mietin kumpaan tarttuisin osaltani...

Vanhusten hoito ja hoitamattomuus herättää paljon kuumia tunteita; erityisesti meissä, jotka eivät sitä tee... Itse arvostan kaikkia niitä hoitotyöntekijöitä, jotka sitä tekevät - niin niitä kiireisiä ja kireitä kuin kilttejä ja hetkeen tarttujiakin ! Omassa työssäni tapaan lähes viikoittain työssään uupuneita vanhustyöntekijöitä, jotka vuodesta toiseen yrittävät selvitä niukkojen resurssien, sairaiden vanhusten, vaativien omaisten ja sen KIIREEN keskellä ja keskeltä. Minusta EI siihen työhön olisi !

Valitettavasti hetkeen tarttuminen EI aina auta, vaikka kuinka haluaisi tehdä työnsä hyvin ja kohdata ihminen tarpeineen ! Lähi- ja perushoitajien työ on vaativaa ja raskasta HUONOLLA palkalla. Tosin ei tässä sairaanhoitajanakaan rikastumaan pääse...

Omalta osaltani minulla perheelläni on sekä hyviä ja huonoja kokemuksia terveys- ja sairaanhoitopalveluista -- ihan samoin kuin kaupoista, kirjastoista tai kouluista... Keski-Suomalaisen "lyhyet palstalla" oli osuva kommentti: "Ei yhteiskunta ole hylännyt vanhuksia, vaan omaiset."

Tuskin (me) hoitajat tartumme hetkeen huonosti sen vuoksi, että haluaisimme olla kiireisiä, kireitä tai muuten vaan työhömme kyllästyneitä ! Työtä vaan on usein liikaa -- minulla ainakin !

Joten KIITOS kaikille niille hoitotyöntekijöille, jotka ovat hoitaneet tällä viikolla sairaista isääni niin Kuopiossa kuin Varkaudessa ! Ja lisäksi vielä erityiskiitos äidilleni, joka jatkaa heidän työtään kotona (vaikka jo eläkkeellä onkin) ! t: Tiina

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Jael: Tänään olen antanut. Ja voimaantunut koko tulevan viikon tarpeisiin, ihan varmasti.

Kirjailijatar: Kiireestä kärsii kaikki, mutta jotenkin tuntuu, että se on vähän sellainen nykyihmisen puolustuspuhekin sille, että saa ajaa kaiken yli ja jättää läheisetkin ilman huomiota.

Allu: Kyllä niitä on monia ihania, ja valitettavasti myös monia leipääntyneitä.

Tiina: Kiitos niille, joille kiitos kuuluu. Paljon enemmän olisi kiitoksen mielestäni kuuluttava, mutta suomalaiset mieluummin moittii kuin kiittää? Siitä en kyllä tiedä, että onko oikein vain antaa joillekin lupa olla kiireisiä ja kireitä, koska niin vain on? Huonoja päiviä meillä on jokaisella, mutta joka päivä ei kyllä saa olla huono päivä. Ammatillisuuttakin on se, että kohdataan jokainen ihminen hyvin, vaikka itsellä olisi kuinka paha päivä tai pieni palkka?

Olen tavannut niitäkin, jotka ova leipääntyneitä työhönsä ja eivät edes peittele sitä. Enkä puhu nyt vain hoitohenkilökunnasta. Se on erittäin surullista, ihan joka alalla. Ja se vaara on meillä jokaisella, jos annetaan ankeuttajien voittaa:D.