torstai 14. toukokuuta 2015

TUNNUSTUKSIA

Minä olen se äiti, joka lasten nirsoillessa ruoan kanssa, olen kaivannut Afrikka-kortin esille. Maalaillut jälkikasvun eteen Afrikan nälkää näkevät lapset. Pömppövatsaiset tikkujalat kärpäset silmissään, jotka olisivat olleet ikionnellisia siitä makkarakeitosta, joka ei millään uppoa näille omille liian hyvään tottuneille ja kiittämättömille lapsille. (Oikeasti olette maailman ihanimmat, rakkaimmat ja parhaimmat mukulat, mitä kukaan äiti voi saada. Pusu ja hali.)

Minä olen se nainen, joka siivoaisi sosiaalipummit Suomesta veks. Lähettäisi sosiaaliturvassa roikkuvat mamut takaisin kotimaahansa. Pistäisi kotimaiset sosiaalipummit turvan ulkopuolelle oppimaan, että työ se on joka kannattaa. Rajansahan se nyt on kaikella, jopa hyysäämisellä. (Oikeasti säälin sitten kuitenkin aina, etenkin jos sosiaalipummeilla on tarpeeksi hyvät tarinat.)






Minä olen se nainen, joka pitkän viikonlopun oikeasti hankalissa oloissa elettyään muistaa ehkä päivän ajan olevansa etuoikeutettu. Joka oikein koskettavan tarinan kuultuaan, muistaa maksimissaan neljä päivää olla voivottelematta omista "vaikeuksistaan". Minä olen se, joka TIEDÄN elämässäni olevan kaiken varsin erinomaisesti, mutta joka silti asettaudun joskus uhrin ja raukan rooliin. 




Viime viikolla kuuntelin erästä suloista nuorta, joka selitti miksei hän oikeasti voi olla onneton, vaikka usein tuntuukin tosi pahalle. Tietotasolla oli asia tullut selväksi ja äiti oli neuvonut jäkikasvuaan kovin "tutun oloisesti" ja "viisaasti".  Suhteutettuna koko muuhun maailmaan, ei meillä suomalaisilla ole asiat ollenkaan huonosti. Suhteutettuna meihin suomalaisiin, saattaa juuri meillä olla asiat keskimääräistä paremmin. Mitä tehdä, jos siltikin ahdistaa? Tuntuu pahalta? Ei tiedä kuinka selvitä ongelmiensa kanssa?





Tajusin siinä jotakin. Keski-ikäinenkin voi oppia uusia ajatusmalleja? Emme voi suhteuttaa omaa elämäämme koko maailmaan, emmekä edes lähipiiriin, vaikka se olisikin järkevää ja oikeudenmukaista. Meistä kullekin on annettu tämä elämä ja me elämme sen hyvin itsestämme lähtöisin, vaikka mitä tekisimme. Vaikka suurin osa maailman ihmisistä olisi aliravittuja, hyväksikäytettyjä, sairaita tai eläisi sodan keskellä, en pysty suhteuttamaan sitä omaan elämääni, vaikka miten yrittäisin ottaa asioista selvää ja TIEDOSTAA. Ottaa toistenkin tilanteen huomioon. Hävetä omaa pullamössösukupolveani.





Niinpä minä saan kokea olevani lottovoiton tarpeessa, jotta pystyisin maksamaan vielä ne salaojat taloni ympärille. Saan haaveilla matkasta Buenos Airesiin. Saan kärsiä siitä, että minulla on viisi ylikiloa ja olen vailla vakinaista työpaikkaa. Suhteellisuutta kaivataan siinä miten asioihin suhtaudun muiden ihmisten kanssa. Etten syöpää sairastuneelle voivottele migreeniäni. Etten työttömälle valittele määräaikaista työpaikkaani. Etten kodittomalle itke salaojien kalleutta. Jne. Jne. 

Sinullakin on siis lupa iloita siitä mitä olet saavuttanut. Surra sitä mitä kaipaat ja olet jäänyt ilman. Toivoa sitä mitä sydämesi haluaa. Ahdistua siitä mikä sinua ahdistaa. Etsiä apua, jos et pärjää yksin. Lupaan, että annan nyt siihen sinulle luvan. Ja minulle. Mun elämähän on mun, eikä kenekään muun. En anna sitä muiden haltuun. Tajuut sä maailma?

Ja kuvat on Kotkan Santalahdessa, jossa käytiin tänään kuopuksen kanssa retkellä. Ilma antoi kaikkea mahdollista eli sadetta, ukkosta ja paistetta. Siitäkin tulisi olla kiitollinen, sillä monessa paikassa maailmassa kärsitään kuivuudesta….

11 kommenttia:

Pepi kirjoitti...

Maailma muuttuu yllättävän paljon siedettävämmäksi kun hyväksyy sen, että joillekin asioille nyt ei vaan voi mitään. Ei vaikka kuinka hakkais päätä seinään.
Minua tuskin kukaan enää töihin ottaa, ainakaan niin, että sais olla järkevästi töissä, tienata ja iloita eikä pelätä menettävänsä senkin mitä on - joten täytyy lähteä jokapäiväisessä elämässä siitä, että näin tämä nyt vaan on. Joku asia hollillaan, joku mallillaan, joku viturallaan...sitähän tämä on :)

Mitä enemmän niitä hyviä asioita ajatelee, sitä enemmän niitä tuntuu olevan ja kun alkaa valittamaan, sitä enemmän sitä valittamista tuntuu löytyvän.
Aamulla on hyvä tehdä valinta kumpi päivä on edessä.

Allu kirjoitti...

Wow tuo koivukuva on hieno.
Minä en valita tänään yhtään mistään, sillä olin katsomassa kuihtuvaa ystävääni, jolla ei varmaan ole enää pitkä elämä edessä.

Vihreatniityt kirjoitti...

Täyttä asiaa...jälleen. Antoi paljon ajateltavaa.

Kirsi Cifci kirjoitti...

Harva meistä taitaa olla aina täysin onnellinen ja tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseensa...Mutta kun muistaisikin silloin tällöin edes suhteuttaa niin perspektiivi vähän laajenisi!

Minä olen tänään hyvällä mielellä vapaapäivästä aurinkoisesta aamusta ja sen tuomista mahdollisuuksista...suhteutan ja olen ihan tyytyväinen:=)

NetaLeena kirjoitti...

Hienoja ajatuksia ja viela hienompia kuvia Taalla kaukana kotimaasta aina katson kevat ja kesa kuvia haikeudella ja toivon olevani siella.Mutta toisaalta sitten tajuan etta ei se kaikki olekaan niin taydellista mika siina kuvassa nakyy.Se kylmyys monesti unohtuu ja sade.Niin kirjoitit juuri etta on maailmassa paikkoja jossa on kuivuutta niin meilla on melkein puoli vuotta ajanjakso jolloin sadetta ei tule ja harmittaa se etta joutuu kastella pihaa ilman etta saisi sen ilmaiseksi taivaalta.Mutta lampo taas taalla on plussaa etta joka paikassa hyvat ja huonot puolensa.Hyvaa kevatta sinulle!

Hurmioitunut kirjoitti...

Kyllä, keski-ikäinenkin (kuka tahansa, minkä ikäinen tahansa!) voi oppia uusia ajattelumalleja jos antaa siihen itse mahdollisuuden. Itse tahtoisin opettaa ystävälleni positiivisen ajattelun mallia. Kuinka negatiivinen asenne lähes kaikkea kohtaan vie energiaa paljon enemmän kuin positiivinen vastaava. Ei sitä aina tarvitse suhteuttaa koko maailman kärsimyksiä omaan elämäänsä, mutta jos menee liiallisen negatiivisuuden puolelle, se on hyvä tapa kolauttaa henkilö maan tasalle, tähän hetkeen ja tähän maailmaan/kulttuuriin.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Pepi: Niin, ymmärtää oman elämänsä raamit ja toimia niissä. Ettei laita tavoitteita liian ylös tai liian alas. Jotta ymmärtää mitä kannattaa haaveilla ja mitä toivoa. Nähdä sen hyvän mikä minulla on ja mihin minulla voisi vielä olla varaa. Ja eihän se sitten haittaa, jos elämä yllättää, lottovoitto osuu kohdalle tai muuten onni tuntuvasti potkaisee. Mutta ettei ajattelisi, että se onni olisi olemassa vasta sen jälkeen, kun se oikeasti olisi jo tässä, se olisi elämän ja onnen tuhlausta.

Allu: Niin, sinulla on siellä realiteettiterapiaa tarjolla ollut jo pitkään. Sellainen pistää asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

Vihreatniityt: Ja sinulla on ollut sellainen vuosi, joka on varmasti pistänyt elämänarvoja pysyvästi uuteen uskoon?

Kirsi: Onni ei ole useinkaan kiinni ulkoisessa. Sen vuoksi ihminen "jolla on kaikki hyvin" voi siitäkin huolimatta voida erittäin huonosti. Eikä siinä auta, vaikka kuinka suhteuttaa elämäänsä niiden kanssa, joilla on oikeasti asiat huonosti. Toisaalta se on lohduttavaa ja olen nähnyt asian toisenkin laidan. Siellä missä ulkoisesti ei ole mitään mistä olla iloinen, saattaa asua erittäin onnellisia ihmisiä. Onni on siis mielentila. Jos se on kohdalle osunut, kiitä siitä ja ota ihmeessä käyttöön.

NetaLeena: Niin, ei ole ollut kovinkaan montaa lämmintä päivää tänä keväänä. Mutta eihän se mitään. Olen iloinnut jo siitä, että on VALOISAA. Ja vihreää. Istanbulin helteitä en edes kaipaa, mutta jos nyt sellaisia päiviä edes jokunen saataisiin, että tarkenisi lyhythihaisissa olla pihalla.

Hurmioitunut: Voiko pessimististä tulla optimisti? Toivottavasti. Sitten on erikseen masennus, ahdistus, paniikki, joka vaan tulee ja mustaa kaiken. Siinä on turha sanoa, että "lopeta nyt ja lakkaa olemasta tuollainen, kun sinulla on keskivertoisesti asiat ihan mallillaan".

Jokaisen työpäivän jälkeen olen kiitollinen tästä missä olen. Minulla on kaikki hyvin, annettu yltäkylläisesti, pidetty hyvänä. Kaikkea on ja mitään ei puutu. Siinä salaojat ja niiden rahoitus on ihan sellaista sivujuonnetta, mutta saahan niitäkin miettiä ja murehtia, kun pysyy kohtuudessa?

Anonyymi kirjoitti...


Minä olin sellainen afrikkalaien isomahainen tikkusäärinen lapsi, koska oli pakko syödä sitä mitä oli tarjolla. Omia lapsiani en ole syyllistänyt ruokailulla. Enkä syyllistäisi maahanmuuttajiakaan sillä heille ei anneta töitä Suomessa ja sitten sen kunniaksi vielä haukutaan sosiaalipummeiksi. Olisi aika tarjota töitä eikä halveksia. Töitä ei tehdä vain itsensä takia vaan maan hyvinvoinnin takia. Joku rajansahan näissäkin asioissa on oltava.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anonyymi: Onneksi olkoon, olet pärjännyt vanhempana ja ihmisenä paremmin kuin minä. Minä tuppaan välillä syyllistämään.

Mielestäni on eri asia olla sosiaalipummi ja olla sosiaalituen varassa siksi että ei saa työtä. Sosiaalipummi ei halua tehdä työtä itsensä eikä maansa tähden. Hän ei halua tehdä mitään ja ottaa siitä vielä rahat valtiolta.

Leena Lumi kirjoitti...

Hesarissa oli torstaina 14.5. hyvä juttu Sanna Tiivolasta, joka on Vailla vakinaista asuntoa ry:n puheenjohtaja. Hän tavallaan jatkaa isänsä työtä ja tottui jo lapsena 'rantojen miehiin', vei heitä retkille kun vähän kasvoi, myöhemmin kutsui kotiinsa tupareihin. Hän toteaa, että 'hyvinvoiva voi pudota hetkessä polvilleen. Niin on käynyt hänelle itselleenkin."

Sanna etsii asuntoja ihmisille, joita kukaan ei halua naapurinsa. Eli hän vastustaa nimbyilyä (not in my backyard-asennetta).

Koska Sanna kasvoi isänsä työn takia kodittomien asumisyksikössä, hän oppi asunnottomilta suurta vaatimattomuutta, jota hän osaa arvostaa. Minä taas arvostan sannan työtä ja asennetta. Ei kaikki asunnottomuus ja köyhyys johdu itsestä. Joukossa on omaa syyttään pudonneita ja esim. koulutushaitari on laaja. Joukossa on professoreita, taidemaalareita, mekaanikkoja, isiä, isoisiä...

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Leena: Juuri tuon tähden on ERITTÄIN tärkeää, että Suomessa on sosiaaliturva. Ja jotta se riittäisi niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat, olisi ERITTÄIN tärkeää tehdä jotakin niille ihmisille, jotka käyttävät sitä väärin.

Itse työskentelen sen asian parissa, että ei syrjäydyttäisiin ja tipahdettaisi yhteiskunnan ulkopuolelle jo varhaisessa vaiheessa, vaan löydettäisi oman kokoinen paikka hyödyllisenä ja asiansa hoitavana yksilönä. Siinäkin auttaa aika lailla vaikuttavan se oman perheen malli. Jos kotona nähdään tärkeänä, että töitä tehdään ja tullaan omilla toimeen, lapsikin sen ymmärtää ja hoitaa hommansa. Mutta jos kotona on se asenne, että "kyllä sossu saa hoitaa" sossu saa sitten hoitaa sen jälkikasvunkin hölmöilyn?

Mielestäni siis Suomessa ON sosiaalipummeja, joille tartteis tehdä jotain. Ja mielestäni Suomessa on ilmanmuuta heitä, jotka olisivat halunneet tehdä työtä, mutta…. Jotka olisivat halunneet hoitaa asiansa, muttaa…. Näitä muttalaisia varten tulisi se Suomen sosiaaliturva olla olemassa.

Mutta tämä oli oikeastaan nyt koko jutun ihan vain yksi johdanto, eikä liittynyt asian pointtiin millään tavoin:).