sunnuntai 24. elokuuta 2014

TEHTIIN YHTEINEN MUISTO

Yhdet iltapäiväunet ja sen päälle pitkät yöunet. Sillä lähdettiin tähän sunnuntaihin ja saatiin kuin saatiinkin suloinen päivä. Oli lounas mummolassa, kummityttö pullakahvikylässä ja auringonlaskun kalaretki omassa rannassa. Paluumuuttajatar alkaa saamaan elämästään kiinni ja kodissakin alkaa taas tapahtumaan. Pieniä juttuja, mutta tuottavat jokainen hyvää mieltä. Numerot oven suussa, pyyhkeille naulakko ja lastenhuoneen hyllyt seinällä. Blogikin näyttää päivittyvän kiihtyvällä tahdilla.







Ei saatu ensimmäistäkään kalaa. Sen sijaan nähtiin kaunis auringonlasku. Tehtiin yhteinen muisto. Kylmetyttiin sopivasti, jotta oli syytä kotona taas sytytellä takkaan tuli. Esikoinen saapui illan myötä omalta viikonloppureissultaan ja teki meistä taas kokonaisen perheen. Se tuntuu mukavalle tässä särkyneiden perheiden ajassa. Näistä minä haluan pitää kiinni, sillä en usko vihreämpiin ruohoihin aitojen takana. 







Meidän ruoho on muuten ihan keltainen. Naapurissa se voisi siis oikeasti olla vihreämpää? Mutta keltaisessakin ruohossa on hyvät puolensa. Se ei kasva. Ei ole siis tarvinnut murehtia ruohonleikkauksesta siten tulomme. Kalattomassa kalaretkessäkin on hyvät puolensa. Saa ihailla maisemat, mutta ei tarvitse perata sitä saalista. Onko oikeastaan yhtään asiaa, jossa ei ole kahta puolta, sitä hyvää ja huonoa? 

lauantai 23. elokuuta 2014

HELMIN KAHVIT

Porvooseen liittyy kahdenlaiset muistot. Lapsuuden Porvoo yhdistyy äitiini, joka halusi aina silloin tällöin ajaa kaupunkiin ihastelemaan vanhoja puutaloja. Lapsen mieli haikasi aina karkkitehtaaseen josta  sai ostaa mukaan laatikollisen suukkoja. Nuoren morsion muistot taas yhdistyy hääyöhön, joka vietettiin Porvoossa. Kömmittiin hääasuissamme ulos autosta hotellin edessä ja ohikulkeva täti jäi päivittelemään: "Nuohan on vielä ihan lapsia." Oli kamala nälkä ja syötiin jossakin ihan hirmuisen hyvät pihvit. Kesä oli kuumimmillaan ja hääsviitissä kuuma kun saunassa. Silti piti lämmittää se huoneen saunakin, koska ei oltu ikinä aikaisemmin raaskittu yöpyä hotellissa, jonka huoneessa oli oma sauna. Ja ajateltiin, että ei ihan heti toistekaan raaskita.




Tänään Porvoo sattui somasti matkamme varrelle ja päätettiin pistäytyä miehen kanssa kahvilla Helmissä. Ilma oli suorastaan kesäinen, joten käytiin tekemässä kierros vanhankaupungin kujilla. Karkkitehtaan puoti ei enää kiinnostanut, vaan tytär on tullut äitiinsä. Porvoon karkit on nykyään itsellenikin ne kauniit vanhat talot. 







Helmi oli soma, mutta kuvaaminen sisällä oli kielletty. Kahvi oli "sopivasti kahvinen" ja mansikkajuustokakku sille sopiva seuralainen. Monta muutakin mielenkiintoista ravintolaa ja kahvilaa jäi katujen varsille. Etana-ravintolaan ei edelleenkään tee mieli, vaan hitaat nautinnot saa jäädä muiden maisteltaviksi.








Kakkonen oli urakoinut meidän poissaollessamme eilen saapuneet puut pinoihin. Päätettiin siis testata takka. Hyvin toimi ja sohvan pohjalta oli mukava vilkuilla tulta kirjan äärestä. On se tuli vaan oikea tunnelmanluoja. Parin tunnin sohvaunet tuli myös tarpeeseen ja päivä alkoi jo tuntua lähes levolta.




Nyt palaa tuli saunan uunissa, joten taidan hipsiä alakerran suuntaan. Toivottavasti myös ruudun sillä puolella oli leppoisa lauantai. Huomiseksi toivotaan sitten suloista sunnuntaita ennen arkeen paluuta.

perjantai 22. elokuuta 2014

VOIMAANNUTTAVA VALOKUVA

Paluumuuttajatar ei enää muista millainen on vapaapäivä, saati sitten vapaa viikonloppu. Kylkeen on kiilannut myös kutsumaton vieras nimeltä flunssa. Kun perjantaina saavuin työpäivän jälkeen punaisen nenäni kanssa kotiin, sain tietää, että olen illan yksin kotona. Ensin päätin olla järkevä ja siivota kodin. Sitten muistin aiemmin lukemani artikkelin ja päätin, että oli voimaannuttavan valokuvan aika.

Voimaannuttava valokuva on taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä sosiaalipedagoginen menetelmä, jossa käytetää valokuvaa terapeuttisessa tarkoituksessa yksilö- tai ryhmätyössä. Jos ette ole koskaan tutustuneet Miinan kirjaan "Maailman ihanin tyttö", suosittelen sitä lämpimästi. Olen itse lainannut kirjan moneen kertaan kirjastosta ja hivellyt sitä usein kirjakaupassa. Eilen luin myös tsunamissa lapsensa menettäneen äidin tarinan siitä, kuinka voimaannuttavan valokuva-terapian kautta hän löysi taas elämälleen ja itselleen rajat. Minun elämässäni ei ole ollut mitään suuria menetyksiä, eikä isoja kriisejä lähiaikoina, mutta päättelin voimaannuttavan valokuvan voivan toimia myös nuutuneille ja nuhaisille. Siispä villapaitaa päälle ja kameran kanssa metsään. Oikeasti voimaannuttavassa valokuvassa esiintyy voimaantumista tarvitseva henkilö, mutta nuhaiselle ja nuupahtaneelle näytti riittävän pelkkä luonnossa käyskentely ja sen kuvaaminen.




Metsästä voi astua siihen toiseen kodin lähellä olevaan siirtolapuutarhaan. Täällä taidetaan harrastaa työterapiaa. Tarvitseeko kertoa, että ilma oli juuri oikeasti syksyinen. Kirpeä ja tuoksuva.











Voimaantumisen keskeinen idea on se, että toista ihmistä ei voi voimauttaa. Valokuva ei itsessään ole terapeuttinen väline, mutta tapa jolla sitä käytetään, voi olla terapeuttista. Niinhän se on luonnon ja meidän itsemmekin kanssa. Meillä on mahdollisuus muuttaa vain itseämme ja opetella näkemään itsemme ja ympäristömme uudella tavalla. Tämä pätee myös aikaan. On asioita, joihin meillä ei tunnu olevan aikaa, mutta jotka olisi meille erittäin hyödyllisiä jaksamisen vuoksi. Näin ollen juuri silloin, kun ei olisi aikaa eikä järkevää lähteä kävelylle metsään, sinne kannattaa ehdottomasti lähteä. Ja kun on päässyt matkaan, aika yhtä-äkkiä tekee lisääntymisihmeen ja pian huomaa ehtivänsä pidemmällekin lenkille. Kiire katoaa ja aika venyy. 







Keskeltä metsää löytyi nuoruusmuisto. Tässä alla olevalla laiturilla istuttiin nuorina ja epävarmoina. Muistin sen tunteen ja sen tytön, joka silloin olin. Nyt kun nuoruus ja epävarmuus asuu meillä taas jälkikasvussa, on aika vakuuttaa; Elämä kantaa. Kaikki järjestyy. Joskus tulee aika, jolloin elämä on selkeä ja huomaat, että olet hyvä ja sopiva sellaisena kuin olet. Jaksa ja malta siihen asti sinä maailman ihanin tyttö ja poika.


Tapasin myös yllättäen mansikanviljelijän, joka voisi olla halukas ottamaan peshteralaisiani töihin. "Tule ottamaan kuvia ja laita ystävillesi näytille," hän sanoi ja ajoi pois. Rannassa tapasin myös miehen ja koiran, jotka halusivat tarjota minulle kahvit. "Jos sinulla ei ole kiire." Minulla ei yllättäen ollut. Oli vain aikaa ja voimaannuttavat kuvat.


Hyvää viikonloppua kaikille! Jos meillä ei olekaan vapaata, on kuitenkin erilaista kuin arki. Onhan se sekin jotakin:).