tiistai 19. huhtikuuta 2016

HARRASTUKSIA

Aloitin itse pienenä useammankin harrastuksen. Jumppaa, hiihtoa, tanhua, ratsastusta, postimerkkikerhoa. Harrastukseni lopahtivat yksi toisensa jälkeen. Ei kai sitten ollut pitkäjänteisyyttä tai kotoa tulevaa kannustusta/pakkoa? Eikä lopettaminen liikoja haitannut, sillä harrastukseni oli sitä ratsastusta lukuunottamatta maksuttomia. Pihalla tai lähikentillä oli aina touhuseuraa, joten tekemistä oli ilman harrastustakin. Aina löytyi kaveri tai porukka luisteluun, valohippaan, nelkkiin tai pesikseen. En muista, että kenenkään harrastaminen olisi jäänyt rahasta kiinni. Aina oli porukka johon sai mennä.  Lapsuudessani harrastaminen oli vähän sellainen jokamiehenoikeus. Mahdollista kaikille.




Turkissa meidän lapset ei pitkien koulupäivien ja matkojen hankaluuden vuoksi paljoa harrastaneet. Onneksi oli koulun kerhot, joissa saattoivat ottaa tuntumaa eri lajeihin. Ovat kolunneet baletit, shakkikerhot, luistelut, uinnit, tanssit, jumpat, rumpu- ja kitarakerhot jne. Paluumuuton myötä aukeni tämä suomalainen harrastusmaailma, joka onkin muuttunut melkoisesti siitä omasta lapsuuden harrastamisesta. Ensiksikin sen vuoksi, että maksuttomia harrastuksia ei ole seurakunnan kerhoja lukuunottamatta olemassakaan. On vain melko edullisia, kalliita tai liian kalliita harrastuksia. Harrastaminen ei myöskään enää ole harrastelua, vaan siinä on jo pienestä piiperosta lähtien oltava tosissaan. Tavoitteellinen. Mitä sitä nyt vain hauskaa pitämään, kun voi menestyä ja kehittyä?! 

Esikoinen on liikuttanut itse itseään. Juoksulenkillä, uimahallikortilla, pyörällä, Kotkan opiston edullisilla kursseilla. Lukiolaisena on enää hankalampaa aloittaa ihan uutta harrastusta ainakaan missään joukkuelajissa. Mahdollisuuksia liikkua sen sijaan on lukuisia. 




Kakkonen oli jo Turkissa aloittanut jalkapallomaalivahdin treenit ja lajia jatkettiin myös Suomessa. Hyvä harrastushan se jalkapallo on. Poika kulkee itse monta kertaa viikossa oleviin harjoituksiin kesät talvet polkupyörällä. Koulun kautta järjestyy myös yhdet aamuharkat.  Jalkapallo kuuluu kategorioissani kalliisiin harrastuksiin, mutta on mielestämme ollut toistaiseksi hintansa väärti. Niin kauan kuin poika itse kokee harrastamisen mielekkäänä, me kustannamme, kannustamme ja kuljetamme peleihin tarvittaessa. Suruksemme olemme tosin huomanneet, että pelimatkoilla poikia kerätään kyytiin vain ja ainoastaan omakotitaloalueilta. Pitäisikö siitä päätellä, että kerrostaloalueilla ei ole kiinnostusta jalkapalloa kohtaan?

Kolmonen haaveili jääkiekosta, mutta siinä tuli meidän budjetti vastaan. Liian kallis harrastus tällaisille perusihmisille. Sählyyn rahat sentään riittää ja se on onneksi vienyt pojan mennessään. Haluaa jäädä aina omien harkkojensa jälkeen vielä maalivahtiharkkoihin tai vuotta vanhempien harkkoihin torjumaan. Kaikessa näkyy harrastamisen ilo ja rakkaus lajiin. Huristelemme peleihin omilla autoilla ja säästämme kalliit bussivuokrat. Harjoituksiin kuljetetaan poikia vanhempien ringillä vuorotellen. Perjantai-iltaisin koko perheen miesväki harrastaa vielä yhdessä sählyä vanhanajan "harrastusporukassa", ihan vain pelaamisen ilosta.




Kuvissa näkyykin sitten kuopuksen harrastus. Se määräytyi harjoituspaikan ja tytön mielenkiinnonkin perusteella. Jumppaa on ollut kahdesta kolmeen kertaan viikossa lähikoululla kohta parin vuoden ajan. Ohjelmia harjoitelevat ahkerasti ja näytöksiin lähdetään vuokrabussilla neljästi vuodessa. Lisänä sitten seuran omat talvi- ja kevätnäytökset täällä kotikaupungissa. Viime lauantaina olin joukkueen mukana Vantaan Starassa huoltojoukoissa. Unohtuihan siinä pukujen ompelemisen ja strassien liimaamisen vaiva, kun katsoi näitä kaunokaisia. Edistymistä tapahtuu, kärrynpyörät on helppoja, kohta menee spagaattit ja sillat. Kyllähän siitä ilosta näitäkin harrastusmaksuja maksaa, väsää karjalanpiirakoita ja sämpylöitä myyjäisiin, ostaa skootteriarpoja ja ylihinnoitettua vessapaperia kulujen kattamiseksi. Kaikkea hyväähän sitä toivoo sille omalle lapselleen ja harrastaminen on ihan varmasti monessakin mielessä hyvästä.

Mutta entä ne lapset ja nuoret, joiden vanhemmilla ei ole sitä rahaa? Ei siihen edulliseen, kalliiseen tai liian kalliiseen harrastukseen. Siihen, jota se lapsi haluaisi kuitenkin harrastaa ja jossa hän voisi olla erittäin hyvä. Jokamiehenoikeudesta on tullut harvojen oikeus. Vai onko minulta jäänyt jotakin huomaamatta?

Ps. Onneksi perheen äiti on edullinen tälle perheelle harrastuksiensa kanssa. Maksaa korkeintaan lankarullan verran, kun kutoo sukkiansa. Ja kuluttaa vähän kengänpohjia ja kameraa, kun etsii uusia kulmia joita kuvata. 

10 kommenttia:

Cheri kirjoitti...

Ihania prinsessoja. Harrastuksissa on tärkeää myös yhteisöllisyys, porukkaan kuuluminen. Eriarvoisuus alkaa näköjään jo tästä. Kaikelle on nykyään laitettu hintalappu, usein liian kallis. Samaan aikaan valitetaan, etteivät lapset ja nuoret enää liiku tarpeeksi.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Onpa kauniita kuvia, tytöt kuin perhosia!

Joillain alueilla ollaan ihan älyttömiä noissa lasten harrastuksissa. Pojanpojat harrastavat jalkkista Turussa ja Tuusulassa. Turussa ok, mutta Tuusulassa viedään kalliille leireille ulkomaille, siis ihan harrastajatasolla, kymmenvuotiaina jo Berliiniin, ja nyt on edessä kallis matka Portugaliin. Ei mitään yhteismajoituksia, vaan hienot hotellihuoneet. Poiskaan ei voi jäädä, koska silloin estää muiden lähdön. Tämä on tosi eriarvoistavaa, pojan perheessä ei tykätä yhtään. Isovanhemmankin on pakko osallistua. Lapset kustantavat tietty myös valmentajien matkan. Itse olen aina matkustanut halvalla ja tämä tuntuu aivan turhalta ökyilyltä.

Pepi kirjoitti...

Oman kodin ikkunasta katselin kun puisto uudistettiin, lasten leikkikentästä tuli hieno, mutta samalla nurmikko valtasi entisen hiekkakentän, joka oli ollut kovassa käytössä! Miksi lisää nurmikkoaluetta kun puistoa piisaa muutenkin? Nyt pienet on leikkikentällä, mutta isommista tuli väliinputoajia :/ (ja aiempien talvien luistinrata menetettiin sekin)
Ja kyllä, omassa lapsuudessa pelattiin, juostiin metsissä, luisteltiin, hiihdettiin, sina oli potukka kasassa - oma poika kokeili mitä kokeilu, mutta yksihuoltajan rahapussi toi rajoituksensa.
Nyt taitaa valitettavan moni pelata vain tietokoneella.

Aili Nupponen kirjoitti...

Kiva kun sain kurkistaa lastenne harrastuksiin! Hienoa että niitä on, ne kihittävät ja antavat sisältöä elämään..:)

♥♥♥

Carola Lehtonen kirjoitti...

Totta! Harvassa ovat ne harrastusporukat joissa voi ihan vaan harrastaa, ilman että melko pian aletaan karsia porukasta ne hyvät, kehityskelpoiset ja kilpajoukkueisiin siirrettävät!
Eikö oikeasti voisi ollaa ne, jotka heti tähtäävät huipulle ja voittoon ja sitten ne jotka haluavat "vaan"harrastaa ilman sen kummallisempia suunnitelmia?
Tänä päivänä moni vanhempi on taksikuski ja täysin stressaantunut kuskaamaan lapsia sinne ja tänne useita kertoja viikossa Plus viikonloput ja turnaukset päälle, onko todella niin, että perheen status on siitä kiinni kuinka monta kertaa kullanmurut käyvät harrastuksissaan, kysynpä vaan?

Ja sitten se raha, niin se valitettavasti vaan on, ettei läheskään kaikilla ole mahdollisuuksia kustantaa luistelua, jalkapalloa, jääkiekkoa, ratsastusta tms.satoja, jopa tuhansia euroja maksavia harrastuksia lapsilleen, vaikka kuinka haluaisi.

Onneksi on myös niitä edullisiakin vaihtoehtoja, jotta useammat voivat kokea onnistumisen iloa, yhteenkuuluvuuden tunteita ja nauttia ihan vaan harrastamisen ilosta.

Minä käviin lapsuudessani srk:n pyhäkoulua, tyttö- ja askartelukerhoa ja ne olivat maksuttomia.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Cheri: Minusta on tärkeää, että lapsi ja nuori oppii harrastuksen avulla sitoutumista, yhteispeliä, onnistumisen kokemuksia. Että sinne harrastukseen mennään, vaikka ei aina ehkä huvittaisi tai ulkona on huono keli. Nykyajan lapset (ja aikuiset) istuu liiaksi ruutujen edessä ja sen tähden näen erittäin tärkeänä sen, että lapseni harrastavat nimenomaan urheilua. Ovat liikkeellä monta kertaa viikossa. Tämän lisäksi yritimme myös etsiä harrastukset sellaisen matkan päästä, että niihn kuljetaan pyörällä. Liikuntaa sekin, ja vapauttaa vanhemmat jatkuvasta autossa istumisesta. Monta hyvää asiaa siis.

Marjatta: Täälläkin on painetta pistää poikia kalliille leireille. Yksi sellainen maksettiin, mutta se riitti. Meidän kakkonen haluaa harrastaa harrastamisen ilosta. Hän ei haaveile jalkapallosta itselleen ammattia, eikä halua harrastaa sitä niin suorituskeskeisesti. Ja tämä perusharrastaminenkin on meillä koko ajan ihan kipurajoilla maksamisen vuoksi. On varusteita, pelimatkoja, peruskausimaksut, lisenssit ja valmentajien palkat… Huh. Tuo sinun kertomasi on kyllä jo sarjassamme päättömän hullua.

Pepi: Kolmonen softaa kavereiden kanssa metsässä. Saattavat kuusikin tuntia sotia metsissä kuulapyssyineen. Ei maksa kun sen kuulapurkin ja aseen verran. Miten iloinen olen tästä "harrastuksesta". Viime sunnuntaina keräsin auton poikia täyteen ja kärräsin Tiutiseen ja hain viiden tunnin päästä pois. Mukaan pakkaavat aina eväät, jotka tietenkin maistuu siellä metsässä tosi hyvälle. ja sitten on paikkausvälineet haavereita varten. Eläköön tällainen ulkoilu. Mitä liikuntaa siinä tuleekaan kaiken muun hyvän lisäksi. Talven harrastus on ollut jäässä, mutta kevät on taas herätellyt pojat metsään.

Aili: Kyllä, se on tärkeää. Monella monella tavalla.

Carola: Oikeassa olet. Ja sitten on ne lapset, joilla täytyy olla kaksi tai kolme kallista harrastusta. Jalkapallo ja jääkiekko ja sitten bonuksena vaikka musiikkiopisto. Elämä pelkkää siirtymistä suorittamisesta toiseen. Lapsen vai vanhempien tahdosta? Kai sitä jokainen tarvitsee lepoakin, vai??

Minä pidin aikanaan seurakunnassa kerhoa. Ja meidän sählääjä käy seurakunnan sählykerhossakin, kaiken muun lisäksi:).

Olen siis sitä mieltä, että joku saisi järjestää ilmaisia jalisseuroja ja jääkkisseuroja niille, joilla olisi paloa lajiin, mutta ei rahaa harrastamiseen. Ja niihin saisi olla peruspalkansaajilla ja rikkailla pääsy kielletty.



Marjatta Mentula kirjoitti...

Tulen vielä toisenkin kerran tänne, kun on niin tärkeä asia.
Ennen Suomessakin kouluissa opettajat pitivät iltaisin kaikenlaisia kerhoja ja saivat siitä pientä lisäpalkkaa. Oli esim. mahdollisuus luokkakerhoon, jossa ope saattoi luokkansa kanssa suunnitella tempauksia (lastenjuhlia, kirppiksiä ym), joilla kerättiin rahaa luokkaretkeen. Liikunnanopettaja ohjasi pallopelejä jne. Kaikki tämä oli perheelle ilmaista. jossain vaiheessa kerhotoiminta lopetettiin, mikä on vähentänyt yhteisöllisyyttä.
Nyt monet alakoululaiset ovat iltapäiväkerhossa koulussa, säilytyksessä, ja harrastavat illalla erikseen. Mielestäni harrastustoiminta pitäisi tarjota siinä ip:n yhteydessä tai muutoin heti koulun jälkeen, niin lapset voisivat viettää iltaa perheen kanssa.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Marjatta: Pitää ne opettajat vieläkin kerhoja. Sen tiedän sataprosenttisen varmasti. Meidän kuopus kävi viime vuonna koulun askartelukerhossa ja tänä vuonna on ollut musiikkikerhossa. Ja tuo meidän perheen ope on pitänyt ainakin musiikkikerhoa ja valokuvakerhoa. Nämä ovat heti koulupäivän päätteeksi. Olenpa kerhoja pitänyt minäkin oman työni puitteessa. Yläkoulussakin kerhoja tarjotaan, mutta harva niihin jää. Minun kerho tosin oli osallistujilleen pakollinen:).

Marjatta Mentula kirjoitti...

Ahaa - hyvä! Minusta näytti, että yläkouluissa ne loppuivat jossain vaiheessa eikä niihin osoitettu enää rahaa niissä kouluissa, missä itse työskentelin.

Silloin kun oli vielä kunnolla valinnaisaineita, saattoi koulupäivän sisälläkin olla ikäänkuin harrastustoimintaa, mutta sitten nostettiin ns. kovien aineiden tuntimääriä ja valinnaisaineissa vähennettiin.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Marjatta: AInakin meidän yläkoulussa on, mutta ei kovin innostunutta osallistumista. Kutosluokkalaiset vielä lähtee erilaisiin touhuihin mukaan, isommat ei sitten niinkään.